En olekkaan kuukauteen kirjoittanut, kaikki tuntuu menevän niin hyvin. Yritän olla työntämästä syksyn ikäviä kokemuksia taka-alalle ja unohtaa. En halua unohtaa, koska haluan olla läsnä ja tietoinen, että mulla on ollut useampi vuosi todella vaikeaa. Koen sen tärkeäksi, koska en halua pudota taas korkealta ja kovaa. Psykoterapia on aluillaan, se tuntuu auttavan. Syksyn puolen vuoden ryhmäterapia on auttanut mua paljon ymmärtämään ajatuksia, tunteita ja toimintaa ja niiden yhteyttä omaan olooni.
Koulussa on ollut muutama vaikeampi päivä, en ole silti kertaakaan räjähtänyt ja päästänyt ahdistusta valloilleen, en ole edes itkenyt kertaakaan. Kuukausi mirtatsapiinin noston jälkeen mieliala koheni ns. pysyvästi, itkuisuus loppui. Itken joskus, mutta sillä tavalla tavallisesti. Kaverit on suhtautunut muhun pääosin kivasti, siis ajattelin aluksi että oikein yliystävällisesti. Ne tervehtii, ottaa mut huomioon, kohtelee mua vähintää yhtä kivasti kun muitakin. Välillä mietin että ne nyt on tsempannu, koska haluaa että tunnen että kuulun joukkoon. Mutta oikeasti, en oo viime syksynä antanut edes mahdollisuuta olla mulle mukava. En oo katsonut silmiin, en tervehtinyt, en puhunut välttämättä koko päivänä ja ne on silti pitänyt mut menossa mukana. Ja silti itken, ahdistun ja kiukuttelen ja en ymmärrä miksi kaikki on mulle niin ilkeitä, miksei mua huomioida jne. Mun on annettu olla rauhassa, mutta huolehdittu että pysyn silti mukana. Musta tuntuu että kun tilanne kärjistyi ja saatiin selvitettyä välejä ja sain kerrottua minkä takia ahdistun tietyissä tilanteissa, niin ystävätni on suhtautunut vähän ymmärtäväisin ja kivemmin. Esimerkiksi jos suunnitellaan jotain, ne sanoo mulle vielä vähän tarkemmin, osoittaa että tarkoittaa että mutkin halutaan mukaan. Siis ihan arjen eri tilanteissa, kun mennään syömään tms, ei ne suoraan sano, mutta mä huomaan ja siitä tulee hyvä mieli.
Nojoo kyllä mulla on vaikeuksia koulussa, välillä kun mä oon vaan sivusta seuraaja, meinaan ahdistua, kun porukka juttelee jostakin johon en kuulu. Oon kestänyt silti hyvin tilanteita, välillä olen varma että joku on kyllästynyt muhun, saan sen käsityksen jostain ilmeestä, sanasta tai mistä vaan. Välillä pyörittelen ajatuksia päässä, kehittelen niistä ties mitä. Jännittäminen on minimaalista, niin hyvä fiilis kun kykenen jopa esitelmän pitämiseen vain pienellä jännitykselle ja muutamalla änkytyshetkellä. Nautin jopa siitä, ja muutenkin voin jutella kelle vaan, oon saanut jopa miehiltä huomiota. En oo koskaan pystynyt kunnolla keskustelemaan miesten kanssa, ne on aina inhonnut mua. Oon jännittänyt niin paljon, en oo voinut koskaan edes katsoa silmiin. Oon saanut viime viikkoina niin paljon huomiota miehiltä, oikeesti jotkut kai jopa tykkää musta. En tiennyt että tää päivä tulee koskaan, mutta lopulta kaikki on kiinni vain mun ajatuksista. Ei kaverit, tutut, ihmiset ole muuttunut, mä olen vain oppinut ymmärtämään vääristyneitä ajatuksia ja tulkintoja itsestäni ja muista.
Voin sanoa olevani nyt onnellinen, kaikki on niin ihanasti, ahdistusta on ja tulee olemaan varmasti vielä pitkään ja paljon, mutta tällä hetkellä hallitsen sen. Motivaatio opiskeluun on huipussaan, saan aikaseksi asioita, nautin koulunkäynnistä. Se on niin mukavaa, nyt kun pystyn olla kavereiden kanssa, ilman että joka hetki mietin mitä kukakin ajattelee. Uskon että muistakin on melko mukavaa olla mun kanssa. Aion tsempata niin, että kaverini pystyvät olla mun kanssa. Mulla on nyt päällä myös eräs projekti joka onnistuessaan tekee musta maailman onnellisimman, peukut pystyyn että kaikki menee hyvin, Mulla on aika paljon vauhtia, tiedostan sen ja painan välillä jarrua, mutta en muista enään olinko näin vilkas ennen lääkitystä. En kuitenkaan halua laskea annoksia, en halua masennusta takas en nyt kun elämä on hyvin, tässä ja nyt. :)
