Oon niin väsynyt, niin väsynyt itkemään

Se yksi maanantaiyö tuntuu jo kaukaiselta. En mieti sitä enää joka päivä, vaikka unohtaisin sen mun olo ei parane. Kuuntelen jälleen kerran biisejä, samoja biisejä mitä kuuntelin viime syksynä, sitä edellisenä ja mikään ei oo muuttunut, mulla on edelleen yhtä paha olla. Samat tunteet ja muistot tulee mieleen. Mikään ei tunnu miltään, tunnen itteni huonoks, tyhmäks ja saamattomaks. Kaverit auttaa ja tukee ja kaikki vaan sattuu silti. Maailman kamalin tunne kun nään rakkaita ihmisiä, ne tulee kattoo mua kysyy mitä kuuluu. Yritän olla reipas ja oonkin hetken, sen jälkeen sattuu, sattuu niin paljon, tuntuu pahalta, ihmiset kenen kanssa on ollut hetkiä sitten kivaa ei tunnu enää miltään. Itkettää, ahdistaa, ihoon särkee ja polttaa, tuntuu et sydän lähtee irti, en haluu eroon ihmisistä, mutta en pysty ollakaan niiden kanssa. Joku kysyy mikä ahdistaa, mietin ja vastaan en tiedä? tai kaikki. Joku kysyy mitä pitäis tapahtua että voisin paremmin? En osaa vastata, ainut toiveeni on että elämä tuntuisi joltain. Mulla on haaveita, en pysty ajatella niiden toteutumista, en keksi yhden yhtä positiivista asiaa itsestäni. Harmittaa miten kohtelen muita, vaikka luultavasti nää johtuu vaan mun vääristyneistä ajatuksista. Tuntuu ja sattuu niin paljon se, että päässäni keksin ihmisten ajatukset, sanat , teot, ilmeet ja eleet itteeni vastaan. Haluaisin niin paljon että ihmiset tykkäisi ja välittäisi musta ja silti kehittelen päässäni koko ajan kamalia asioita elämäni ihmisistä, jotka ei koskaan, ikinä satuttaisi mua. Ja se on pahinta, että ajattelen näin ja vaikka miten yritän en pääse irti tästä. Joskus hetken tai kaksi tunnen että nyt ei satu ja on ihan kivaa, En pysty kuitenkaan iloita siitä, sillä kokemuksesta tiedän se on ohimenevää. Oon niin väsynyt, niin väsynyt itkemään.