Pilvilinna, joka romahti

Terveet puolustusmekanismit suojelevat mieltä sietämättömältä tuskalta.

Terveet puolustusmekanismit luovuttavat säilömänsä ja eristämänsä tuskan vähitellen tietoisuuteen tavalla, joka sallii meidän käsitellä sitä ja ajan oloon vapautua siitä.

Tuskan käsitteleminen edellyttää emotionaalista kypsyyttä ja henkisiä voimavaroja, joita terveellä aikuisella on yleensä riittävästi. Mutta jos tuska syntyy lapsuudessa, lapsella ei ole riittävää kypsyyttä, voimavaroja eikä tietoja ja taitoja sen käsittelemiseen. Silloin puolustusmekanismit varastoivat käsittelemättömän tuskan ja voivat piilottaa sen hyvinkin syvälle.

 Niiden tarkoitus on auttaa lapsen selviämisessä ja kasvamisessa aikuiseksi. 

Mutta piilossa oleva tuska ei ole sama kuin käsitelty ja pois pantu tuska. Se on edelleen tuskaa ja se voi tehdä elämämme sietämättömäksi tavalla jota me emme ymmärrä. Me vain koemme että tunteemme ja elämämme eivät ole itsemme hallinnassa, ja siihen liittyvän mielettömyyden, kurjuuden, häpeän ja pelon.

 Puolustusmekanismit voivat kuitenkin olla niin tehokkaita, että me emme edes tiedä mitä lapsuudessamme on tapahtunut.

Meillä on vain jaksoja joista emme muista mitään. Mutta kun mieli "huomaa", että se on saanut riittävästi kypsyyttä, se voi alkaa nostaa muistikuvia esiin esimerkiksi unissa tai välähdyksenomaisissa takaumissa.

 Puolustusmekanismien ansiosta hän kuitenkin selvisi, vaikka saattoi joutua elämään elämää jota hän ei itsekään ymmärtänyt.

Paraneminen ei toisaalta ole helppoa, mutta toisaalta se on kuitenkin helppoa. Me joudumme kokemaan kaiken sen tuskan joka on sisällämme. Tätä ei voi ohittaa. Jos joku väittää muuta, hän ei tiedä mistä puhuu. Mutta joka ikinen sisäisen tuskan kohtaaminen ja kokeminen antaa meille siitä vapauden.

Me joudumme tunnistamaan puolustusmekanismimme, menemään niistä läpi ja kohtaamaan niiden varastoiman tuskan. 

Mutta mistä me tunnistamme puolustusmekanismit, jos niiden tarkoitus on pitää asiat itseltämme salassa? Onko meillä niitä? Jos itsessämme on jotakin, jota emme ymmärrä ja joka saa meidät käyttäytymään toisin kuin tahtoisimme, puolustusmekanismi on todennäköisesti työssään.

Halveksiminen, vähättely, syyttäminen, suuttuminen, pelko, ylimielisyys, hermostuneisuus, viisastelu ja tosiasioiden kieltäminen ovat yleensä merkkejä aktiivisesta puolustusmekanismista. Ne on usein helppo huomata toisessa mutta ei itsessä. Niiden katseleminen ja hyväksyminen toisissa auttaa meitä näkemään ja hyväksymään ne itsessämme. 

Jokainen puolustusmekanismi estää kuulumisen. Se on paikallaan silloin, kun olosuhteet ovat uhkaavat, mutta länsimaissa aikuista ihmistä todella uhkaavia olosuhteita on hyvin vähän. Mutta olosuhteet voivat olla hyvin uhkaavia piilossa olevalle sisäiselle lapsellemme. Niin kauan kuin hän ei koe oloaan turvalliseksi, käsittelemättömiin asioihin liittyvät puolustusmekanismit pitävät hänet piilossa, vaikeuttaen sen aikuisen elämää joka me nyt olemme.

Traumaattiselta kokemukselta suojaavat puolustusmekanismit

Nämä mekanismit auttavat meitä selviämään tuskallisista olosuhteista toimimalla puskureina. Mutta traumaattisen kokemuksen tullessa lapsuudessa, sen ollessa ylivoimainen tai sen kestäessä pitkään, ne eivät pystykään vapauttamaan varastoimaansa tuskaa, vaan se jää mieleemme. 

Nämä mekanismit ovat vakavuusjärjestyksessä tukahduttaminen (supressio), tukahtuminen (repressio) ja dissosiaatio. Ne pitävät traumaattisen kokemuksen alitajunnassa, tietoisen mielen ulottumattomissa

Mieli pyrkii luonnostaan tuskaa kohti, sillä sen tarkoitus on käsitellä sitä ja poistaa se, jotta voisimme elää elämisen arvoista elämää.

 Mielemme kyllä tietää, mitä elämisen arvoinen elämä on. Juuri siksi se pyrkii eroon tuskastaan. Me emme voi muuttaa mielemme olemusta, mutta me voimme tahdollamme taistella sitä vastaan, kunnes väsymme.

Me joudumme koko ajan keksimään uusia tapoja pitää mielemme poissa tuskastaan, tai me muutumme addikteiksi, jolloin me olemme löytäneet yhden tavan antaa mielellemme muuta koettavaa. Kun tätä kestää riittävän kauan, mieli saattaa väsyä ja muuttua passiiviseksi. Elämänhalu ja -usko katoavat.

Tukahduttaminen merkitsee järkyttävän kokemuksen tietoista unohtamista

 Jos lapsella ei ole ketään, joka eläisi hänen kanssaan traumaattisen kokemuksen läpi, hän käyttää niitä keinoja, joita hänellä on. Vahingollisessa perheessä kasvaneella lapsella ei ole juuri terveitä keinoja, sillä ne eivät synny itsestään, eikä kukaan ole opettanut niitä hänelle. Niinpä hän torjuu tuskalliset kokemukset mielestään. Torjumisprosessi kestää jonkun aikaa, minä aikana asia pyrkii takaisin tietoisuuteen, mutta kun sitä torjutaan riittävän kauan, se painuu lopulta kokonaan alitajuntaan eikä nouse enää takaisin. Me emme enää pysty muistamaan mitä olemme kokeneet.

 Nykyhetken ristiriitaan keskittyminen, erityisesti muihin ihmisiin keskittyminen, on usein pakomekanismi, jolla me yritämme tukahduttaa sisältämme nousevat tuskalliset tunteet. Sisäinen tuskamme on vielä tuskallisempi kuin itse konflikti, ja siksi konfliktiin keskittyminen on turvallisempaa, mutta se johtaa vain ahdistuksen lisääntymiseen. Me pakenemme sisällämme olevaa tuskaa "jonkun toisen syytä olevaan tuskaan", koska sisäisen tuskan kanssa me olemme yksin, emmekä ole pystyneet kohtaamaan sitä tähänkään mennessä.

Tukahtuminen merkitsee järkyttävän kokemuksen spontaania unohtamista.

 Ajatus roikkuu vähän aikaa tietoisuuden rajamailla, mutta katoaa sitten alitajuntaan. Tietoisuus unohtaa, mutta alitajunta ja tunteet eivät. Kuten tukahduttamisessa, mieleen jää alue jota se karttaa siihen varastoituneiden voimakkaiden tuskan tunteiden takia. Jos joku kokemus nykyhetkessä kulkee tarpeeksi läheltä kokemukseen liittyviä ratoja, tuskalliset tunteet aktivoituvat, mutta muistikuvat eivät välttämättä aktivoidu. Tähän aktivoitumiseen riittää usein esimerkiksi sopiva tuoksu, ääni, veren näkeminen - mikä hyvänsä "pieni" asia voi liipaista vahvan ahdistuksen. Me emme enää ymmärrä reaktioitamme.

Dissosiaatio on varattu kaikkein tuskallisimpiin tilanteisiin. Toisin kuin tukahtumisessa ja tukahduttamisessa, tietoisuus ei ole enää läsnä, vaan se pakenee jonnekin muualle. Mieli on etääntynyt tai poistunut tilanteesta. Ihminen ei havainnoi selkeästi tai ei ollenkaan sitä mitä tapahtuu eikä siis välttämättä tiedä mitä tapahtui, sillä tietoisuus ei ollut läsnä. 

Terveellä aikuisella dissosiaatio on harvinainen puolustusmekanismi, sillä se toimii vain äärimmäisen uhkaavissa tilanteissa. Mutta lapsena haavoitettu aikuinen voi kokea spontaania dissosiaatiota melkein missä tahansa tilanteessa joka muistuttaa lapsuuden traumasta.

Mieli varastoi traumaattiset kokemukset eri tavalla kuin normaalit kokemukset. 

Tavallisesti mieli pyrkii sijoittamaan toisiinsa liittyvät asian niihin yhteyksiin joihin ne kuuluvat. Mieli pyrkii luomaan kokonaisuuksia ja selittämään maailmaa. Mutta kun kokemukset ovat riittävän tuskallisia, varastoimista ohjaava osa alkaa koordinoimisen sijasta hajottaa kokemusta osiin, jolloin se pilkkoo sitä "vaarattoman" kokoisiin, toisiinsa liittymättömiin paloihin.

 Muistot eivät ole enää ehjiä, ja niiden palat voivat laueta kummallisissa yhteyksissä. Dissosiaatio voi toisinaan alkaa spontaanisti purkautua esimerkiksi välähdysten ja takaumien kautta, jolloin yksi satunnainen muiston kappale nousee hetkeksi tietoisuuteen. 

Kaikkien puolustusmekanismien tarkoitus on pysäyttää energian virtaus. Lapsena ne suojelevat arkaa, heikkoa ja vielä kehittymässä olevaa ihmistä tuskallisilta olosuhteilta ja vanhempien tietämättömyydeltä ja heidän haavoiltaan. 

Silti ne eivät kykene poistamaan niitä vahinkoja joita olosuhteet synnyttivät. Niiden tuska on vielä sisällämme, ja se on pienen lapsen tuskaa. Se ei ole samanlaista kuin aikuisen tuska, eikä sitä voi kohdata samalla tavalla. Me voimme kohdata oman tuskamme, mutta se on haavoitetun ja turvattoman pienen sisäisen lapsemme tuskaa.. Aikuisina me katsomme usein itseämme vain aikuisina ja tuskaamme ikään kuin vain nykyhetken tuskana. Tällä tavoin me emme kykene kohtaamaan omaa heikkoa sisäistä lastamme, vaan mieluummin kävelemme hänen ylitseen "aikuismaisin" keinoin - niillä keinoilla jotka olemme vanhemmiltamme oppineet.

Puolustusmekanismit ovat pysäyttäneet energian virtauksen ja varastoineet paljon tukahdutettua kipua sisällemme. Sen päästäminen liikkeelle voi olla jotakin jota emme uskalla tai osaa tehdä. Me yritämme lääkitä sisäisen lapsemme tuskaa nykyhetkessä, ja etsimme ongelmiimme sellaisia ratkaisuja jotka antaisivat meille sisäisen levon ja rauhan. Näin tehdessämme me sekoitamme menneisyyden ja nykyhetken. Me emme ole vapaita ratkaisemaan aikuisuutemme ongelmia aikuisina, vaan sisäisen lapsemme tuska kietoutuu kaikkiin ongelmatilanteisiimme. 

Vähättely on omien tunteidemme ja tekojemme näkemistä vähäisempinä kuin ne ovat. Me emme pysty tunnustamaan niitä sellaisiksi kuin ne todella ovat, ja niiden vaikutuksia sellaisiksi kuin ne ovat. Me olemme mielestämme parempia kuin todella olemme, ja elämämme on mielestämme omassa hallussamme paremmin kuin muut väittävät.

Vähättely on todellisuuden kaunistelua. Se on valheessa elämistä. Jokin meissä on niin arkaa, että me emme pysty ottamaan muiden ihmisten sanomisia vastaan sellaisenaan, emmekä pysty myöntämään todellisuutta juuri siksi mitä se on. Me emme edes näe sitä. Niskakarvamme nousevat pystyyn ja ärtymys nostaa päätään jos joku uskaltaa näyttää meille kuvan itsestämme itsemme ulkopuolelta.

Vähättely osoittaa myös, että me emme pysty kuuntelemaan muita. Me emme pysty olemaan heidän kanssaan emotionaalisesti tasa-arvoisia, ja he kokevat että me emme piittaa heistä. Näinhän asia onkin. Missä on tuskaa, siinä on itsekkyyttä jonka tarkoitus on suojella enemmältä tuskalta. On helpompi jyrätä joku toinen ja antaa hänen kokea jyrätyksi tulemisen tuska, kuin kohdata oma tuskamme. Vähättely on niin automaattinen reaktio, että me voimme alkaa nähdä sitä vasta kun pysähdymme kuuntelemaan mitä muut sanovat. 

Läheisriippuvina me vähättelemme omaa tuskaamme ja omia tarpeitamme. Tämä johtuu siitä, että identiteettimme on kiinnittynyt niihin ihmisiin, jotka tuottavat meille tuskaa. Meidän on pysyttävä heidän lähellään ja voitettava heidän arvostuksensa, sillä ilman heidän "rakkauttaan" elämämme kuolisi. Joskus me saatamme suostua näkemään oman tuskamme vasta kun ruumiimme kertoo sen meille psykosomaattisena oireiluna

Kieltäminen on tuskallisten asioiden täydellistä myöntämättömyyttä. Jos joku sanoo meidän olleen vihaisia, me emme olleet vihaisia. Jos joku sanoo meidän olleen kännissä kuin käki, me emme olleet humalassa. Jos joku sanoo meidän valehdelleen, hän oli ymmärtänyt väärin. Jos joku syyttää meitä lyömisestä, me emme edes koskeneet häneen. 

Kieltämisen takana on niin kipeä asia, että se on heti torjuttava. Sitä ei voi eikä saa edes ajatella. Addikti kieltää lähes kaiken omaan addiktioonsa liittyvän, sillä addiktio on keino hetkeksi paeta sietämätöntä tuskaa jota emme ole pystyneet käsittelemään.

Kieltäjä yhdistää vähättelijää vahvemmin nykyhetken olosuhteet ja sisäisen pahan olon. Hänelle nykyhetken olosuhteet ovat yhtä kuin pahan olon syy - ja siksi ne on kiellettävä jotta pahaa oloa ei olisi. Asia on kuitenkin juuri toisin päin. Nykyhetken olo on kauan sitten syntyneen pahan olon 

Lapsuuden tapahtumiin liittyvä harhaluulo ilmenee usein siten, että ajattelemme lapsuutemme olleen terve, hyvä ja turvallinen. Uskomme omien vanhempiemme hyvyyteen ja lapsuutemme onnelaan on suurempi kuin ne tosiasiat jotka tapahtuivat meille.

Hyökkäysenergian käyttäminen joko hyökkääjän tai hyökätyn asemassa on yleensä merkki puolustusmekanismista. Me voimme käyttää sitä joko ulkopuolellamme olevaa todellisuutta vastaan tai itseämme vastaan. Pienetkin asiat, eleet ja sanat voivat tuntua niin uhkaavilta, että me hyökkäämme tai koemme että joku toinen hyökkää meidän kimppuumme. Me olemme joko taistelijoita tai uhreja. Nämä reaktiot ovat ilmentymää sisällämme olevasta paineistetusta energiasta. Tunteemme eivät ole levossa emmekä me voi antaa todellisuuden tai itsemme olla levossa. Tässäkin tilanteessa energia on kuitenkin paineistettu jo ennen tilanteen tapahtumista. Rauhallinenkin todellisuus voi liipaista meissä rauhattoman hyökkäysreaktion, koska me luulemme nykyhetken todellisuuden olevan rauhattomuutemme syy, ja hyökkäämme sen kimppuun jotta se poistuisi.

Ei mulla muuta.