Huono, huonompi, minä

Mulla ja varmasti kaikilla on jossain mielen uumenissa opeteltuja tapoja, ajattelumalleja, jotka on painettu niin vahvasti olemaan oikeassa, ettei edes tajua kyseenalaistaa sellaisia, vaikka oikeasti kannattaisi. Ne on kehittynyt sinne varmasti joskus lapsena, luultavasti useiden negatiivisten kommenttien tai vaatimusten vuoksi. Ne kuitenkin vaikuttaa koko ajan, ja niiden vuoksi koen olevani huono monessa asiassa ja luulen että se on totta myös toisten silmissä. Tämän vuoksi, muiden kuuntelu on ajoittain tärkeää. Ajattelin purkaa auki muutaman hämmennyksen aiheeseen liittyen, mitä tullut vastaan viime kuukausina vuorovaikutustilanteissa ihmisten kanssa. Toistan asioita blogissani, sillä kirjoitan tänne välillä totaalisen ahdistuksen vallassa, välillä lievemmän ahdistuksen kanssa ja välillä ilman ahdistusta. Lisäksi, en mieti mitä kirjoitan tarkemmin, teksti vain ilmestyy tänne ilman suunnittelua.

Juteltiin reilu viikko sitten ystäväni kanssa meidän väleistä, niitä on kaihertanut pitempään jokin. Olin totaalisessa ahdistuksen vallassa ja ensimmäinen vartti meni siihen, kun ei oikeasti ymmärretty toisiamme ollenkaan ja molempia turhautti ja ärsytti. Meinasin keskeyttää puhelun jo heti alkuun, kun ystäväni ei ollut mun puolella, eikä ymmärtänyt mua ollenkaan. Nojoo se oli mun ajatus, onneksi jatkettiin puhelua ja selvisi paljon väärinkäsityksiä, olimme tulkinneet toisiamme aivan väärin ja moni asia ratkesi. No kuitenkin otin puheeksi yhden ison kouluun liittyvän projektityön, johon mua ei ollut haluttu mukaan, väitettiin etten olisi riittävän hyvässä kunnossa muka. Tämä keskustelu on käyty jo vuosi sitten ja sen jälkeen myös. Terapeuttini mielestä, mua kaihertaa vieläkin se, koska se oli niin kova pala. Otin asian puheeksi ja sanoin etten oikein vieläkään usko että kyse on vain mun voinnista. Kerroin että ajattelin silloin ja usein nykyäänkin, etteivät he halua mua mukaan, koska olen huono tekemään tehtäviä, arvosanasta voi tulla huonompi tai työ viivästyy, koska hidastan työn etenemistä. Ystäväni vaikutti hämmentyneeltä ja sanoi miksi ajattelen niin, kun saan parempia numeroita tenteistä ja tehtävistä kun ne ja olen suoriutunut hyvin ryhmätehtävistäkin. Nuo sanat pysäytti mut, mitä ihmettä voiko muut ajatella että olisin hyvä koulujutuissa? Mähän oon huono, kaikki pitää mua huonona ja sen takia jännitänkin, koska olen niin epävarma. En voi käsittää että muut pitäisi mua hyvänä jossain aihealueella joka liittyy kouluun. Se liittyy lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiin ryhmäjutuista, mutta nyt mun itsetunto ja itseluottamus vähän nousi, en ehkä olekkaan niin huono, kun mieli väittää.

Kirjoittaminen, siitä olen jauhannut tässä blogissa jo ennestään, siihen liittyy selkeää koulukiusaamista paljon traumoja sekä opettajien, että oppilaiden aiheuttamaa, puistattaa muistelu, tuntui niin pahalta. No kuitenkin, tein keikkaa vanhaan harjottelupaikkaan. (oon tainnu kirjoittaa tän tarinan jo, mut kirjoitan nyt uudestaan kun tää on nyt mielessä) Ohjaajani pyysi mua tekemään seuraavalle viikolle työntekijälistan, josta lapset näkee ketä töissä minkäkin päivänä. Hän kysyi voisinko tehä kun mulla on niin hyvä käsiala. Olin todella järkyttynyt ja häkeltynyt ja päästin suusta heti melkeen halveksuen "onko mulla siisti käsiala". Tein työtä käskettyä, mieliala koheni ja tein listan. En pystynyt käsittää miten mulla voisi olla, kun kaikki on haukkunu ja nauranu kirjoituksilleni, siis käsin tehdyille aina. Se oli nöyryyttävää. Nojoo käsialani on parantunut, kukaan ei ole sanonut siitä mitään vuosikausiin, vaikkakin yritän välttää, koska käsialani on niin hirveetä. Häpeän jopa allekirjoituksenkin kirjoittamista. Siitä on tullut tabu, pidän itsekkin käsialaani niin hirveänä, etten pysty sisäistää, että joku voi kehua sitä. Ton vuoron jälkeen olen vasta tajunnut, että tulkitsen käsialaani samalla tavalla, kun muut joskus ja nyt vassta oon tajunnut että tää on eri tilanne ja mulla on ihan siisti käsiala. Sotkuinen kyllä välillä, kun kirjoitan nopeasti, mut ei mua oo kiinnostanut oikeastaan niin paljon enään, jos jotkut kattoo ihan tavallista muistiinpanojen kirjotusta, mutta ahdistus kuitenkin aina tullut jonkin asteisena, varmaan juuri lapsuuden ja nuoruuden kokemusten vuoksi. Aina olen muistuttanut ihmisiä aikuisena jos haluaa lainata muistiinpanoja, että niistä ei saa selvää. Juurtuneita juttuja, huoh oon täynnä niitä. Parempi myöhään kun ei milloinkaan tajuta tämäkin asia.

Mieleeni tuli vielä yksi tilanne. Se on tapahtunut vuosia sitten. Ohjasin aikuista opiskelijaa ja kerroin ikäni, hänen kommentti oli "niin nuori, vaikutat paljon ikäistäsi fiksummalta". Nauroin ja kysyin "ai vaikutan". En ollut kuullut sellaista kommenttia koskaan keneltäkään. Se mitä olen kuullut, satoja kertoja ovat tälläisiä. "Vittu sä oot tyhmä" "Vaikutat 5 vuotta nuoremmalta kun oot" "Vaikutit ikäiseltäs siihen asti kunnes avasit suusi" "Miks kysyt ees tolta, ei se kuitenkaa tiedä". Jotku kommenteistä tarkoituksella ilkeitä, jotkut vain läppää, mutta kyllä se itsetuntoa vie pohjalle, kun kuulee samanlaisia kommentteja 20-vuotta. En mä suutu, nauran mukana, mutta kyllä se pahalta tuntuu. En pystynyt sisäistää, että voisin olla fiksu, koska mulle on sanottu niin monta kertaa päinvastoin. Ei noi ole merkityksellisiä enään, sillä ei mua nykysin haittaa niin paljon vaikka mua läpällä haukutaanki, tiedän että olen blondi valopää, mutta samansävyiset, joita käytetty kiusaamisen yhteydessä sattuu. Masennuksessa, koen neg.asiat x1000, jolloin pikkujututkin tuntuu. Nojoo tän tilanteen vuoksi, olen alkanut uskoa välillä että saatan olla fiksu joissan asioissa, vaikka kuulisin muuta. Muut ihmiset vaikuttaa muhun ihan tosi paljon, välillä unohdan ajatella itse, koska minuus on joskus viety ja silloin ei vain enään pystynyt ajatella itse.

Oivalluksia

Mulla on hyvä mieli, oon hämmentynyt, en muistanut miltä tuntuu kun on kiva olla. Siis oikeesti kiva olla, vain itseni ja mun koiran kanssa. Hetkiä on tietenkin päivittäin, mut nyt mulla on ollut rauhallinen, hyvä olo koko päivän? Oon onnistunut tänään monessa asiassa. Siis pienissä arjen jutuissa. Lisäksi hyvää fiilistä nostaa, kun mun rakas koiranpentu on taas oma itsensä. Se oli isossa leikkauksessa toissapäivänä, josta se nyt toipuu ja kaikki on mennyt niin nappiin! :) Se oli melkeen viikon kivuissa ja apaattinen, ni ollaa oltu täällä meidän luolassa ja angstattu yhessä. Nyt ku se on vilkas ja iloinen, niin se tarttuu muhunkin.

Eilen oli hirveä päivä, diagnosoin itteni maailman hirveimmäksi ihmiseksi, tyypiksi, kaveriksi, ystäväksi ja viholliseksi. Inhosin itteeni niin paljon, että teki mieli repiä riekaleiksi. Nyt taas tykkään itestäni. Nyt ajattelen, että muutkin tykkää musta, jopa ystävät joiden luottamusta, ärsyyntymistä yms oon testaillut suoraan sanottuna koko syksyn. Oon kuitenkin ylpee itestäni, mä sain hillittyä itteni eilen mun aggressiivisen ahdistuhetken aikana. Mä en laittanut viestiä kenellekkään. Okei, raavin ranteita, mutta ne jäljet ei edes näy, joten en rankaise itteäni siitä.

Hävettää, mutta oon tajunnu olevan masokisti. Jos teen virheen, mun on pakko rankaista itteäni. Rankaisen itteäni asioilla, jotka merkkaa mulle ihan kauheesti. Kiellän itteäni tekemästä tiettyjä asioita ja teen toimenpiteitä, jotka saa mut estämään sen. En oo tajunnu tätä ennen, sairasta pitää puhuu terapiassa. Terapia on vasta aloitettu ja sen jälkeen oon tajunnu niin paljon itestäni lisää, tajunnu kuinka sairas oon. Mun omahoitajan mielestä nämä mun oivallukset on hyviä, sillä näin pääsen niistä eroon, kun myönnän ja hyväksyn ne. Lisäksi, ne on aikoinaan syntynyt tilanteissa, joille mä en ole voinut mitään, en saa syyttää niistä itseäni. Mun pitäis hyväksyä, että joskus mä voin tehdä virheitä, ilman että oon maailman kauhein ihminen.

Mä oon läheisriippuvainen. Siis oon järkyttynyt, oonhan sen tavallaa jotenki tiennyt, mutten ajatellut sen enempää. Luojalle kiitos, en oo koskaan seurustellut, oisin ollut aivan kamala puoliso. Oon joskus ajatellu, et saattaisin olla, mut sit aattelin et teihän mulle oo tapahtunu mitää traumaattista, joka siihen vois vaikuttaa. Sillon siis luulin niin. No nyt kun myönsin sen parille ihmiselle, että oon joskus takertunut yhteen ystävään ja käyttäytynyt järkyttävällä tavalla. Kun olin kertonut ja sain palautetta että on tärkeää että ystävät tietää, niin osaa suhtautua paremmin. No lähdin lukemaan läheisriippuvuudesta, ihan mielenkiinnosta ja apua mun koko nuoruuden ja aikuisuuden oudot tilanteet ja tapahtumat minä ja ihmissuhteet luki läheisriippuvuus artikkelissa. Se nosti kamalat reaktiot pintaan, tajusin et oon eläny ihan sairaalla tavalla enkä edes tajunnut, ihmetellyt vain miksi on niin hankalaa ajoittain. Peilasin tähän hetkeen ja tajusin minkä takia mulla on niin tuskallinen olo. Se on yksi pääsyistä mun pahaan oloon. Voisin käydä sen tuomia ajatuksia toisessa tekstissä läpi, sillä nyt en oo riittävän ankeella mielellä siihen.

Oli ihana huomata eilen ja tänään, kun olin saanut blogiini monta uutta kommenttia. Ne saa mut aina paremmalle mielelle. Tulee hyvä olo, kun joku samaistuu ja vielä parempaa, kun joku sanoo että mun kirjoitukset voi auttaa jotain muutakin. Oon niin iloinen myös, että mun blogilla on seuraajia, kolme kappaletta, en ois ikinä uskonut että kukaan haluis tarkemmin seurata tätä blogia. Täähän on vain henkisesti jälkeenjääneen teinitytön angstiblogi. Joo tiedän, oon 25 mut oon ajottain tunnetasolla pikkulapsi, koska opettelin kätkemään tunteet ja kaiken pahan niin pienenä. Kiitos paljon kaikille, jotka lukevat tätä blogia, se saa mut jatkamaan ja tiedän että kirjoittaminen auttaa mua parantumaan.

Mul on tänään maniapäivä. Eilen nousi iltalääkkeen annostus, voi johtua osin siitä. Tai sitten kun oon saanu purettua patoutunutta pahaa oloa pois, se keventää kai se on uskottava. Joo mun perusmania oireita. Mä oon sisustellu tätä kämppää, oon kirjaimellisesti vaihtanut verhoja koko päivän, laitan loppuun tän hetkisen lopputulokset. Kämppä on muualta järkyttävässä kaaoksessa, hoidan loput sitten seuraavana maniapäivänä. Rakastan maniapäiviä, ihan kuin lentäisin. Tänään ei oo kuitenkaa menny liian överiks, oon käyttäynyt koiran kaks kertaa pihalla, se on tykännyt kauheesti, kolmella jalalla liikkuminen sujuu jo tosi hyvin. Lisäks oon käyny kaupassa ja ostellu rakkaalle vähän juttuja. Ja itelle ruokaa. Mitäs muuta mä oon tehny, no pessy pyykkiä, sitäki mä teen maniassa, muuten en sitte koskaa, että ihan hyvä. Joo ja oon myös laitellu instragramiin ja facebookkiin kasan kuvia ja tiloja, kidutan itteeni koska kohta pudotaan taas korkeelta ja kovaa, mut ei haittaa aion nauttia nyt. Vielä selvennys mun mania tarkoittaa mua vauhdissa, harvemmin kuitenkaan se on liian vauhdikasta, se vaan tuntuu kun on ollu lamaantuneena pitkään. Joskus menee myös överiksi, mutta oon opetellu jarruttaa. Mukavaa lauantai-iltaa kaikille! Me ajateltiin loppuilta jepun kaa makoilla sohvalla ja kattoo putousta.

Sä olet hullu

Menneisyys vainoaa mua. Eka olin hukassa kun en tiennyt mistä kaikki johtuu. Nyt oon tajunnu, nyt oon yhdistellä tapahtumia, tunteita, ajatuksia ja käyttäytymistä. Nyt en enään haluis edes tietää. Miksei mieli voi vain unohtaa ja antaa olla, miks sen pitää vihjailla kaikesta koetusta vanhasta paskasta. Mä vuorotellen rakastan, ihailen, tykkään, inhoan, vihaan, häpeän itteäni.

Se siitä. Sain tänään järkyttävän aggressiivisen raivokohtauksen. Siis ihan oikeasti. MINÄ. No oonhan mä kännis joskus saanu, mut sitä ei lasketa. No ensiksi lähin käymään kaupassa, koska tänään oli tullu palkka, ostin itelle ja koiralle ruokaa. Sit tuli yhtäkkii totaalinen lamaantuminen, aloin itkeä, koska mulla ei ole mitään, en tunne mitään, oon sotkenu kaiken. Kyyneleet virtasi, kotiin tultua laitoin tavarat paikoilleen. Sitten se tuli, aloin niin vihata itteäni, maailmaa, ystäviäni kaikkea, lapsuuden ihmisiä, nuoruuden ihmisiä, aikuisuuden ystäviä, halusin vaan kuolla, halusin et joku tappaa mut, halusin et mua kidutetaan, koska oon pelaillut koko elämäni ihmissuhteilla, ei niin että satuttaisin, mutta pelannut kuitenkin, tiedostomatta. En halua asiasta vielä enempää kertoa. Aloin kirjoittaa tekstiä, sitä ei voi julkaista, jos joku ois puhunu mulle tai laittanu viestiä, mut ois varmaa viety jonnekki suljetulle. Raivo oli niin kovaa, siis herranjumala, ei musta voi sellaista ees lähteä irti, lopulta aloin raapia ranteita ja käsivarsia, että tuntisin kipua. Ei siitä pahaa jälkeä tullut, se rauhoitti vähän. Itku oli loppunut, ei koko kohtaus kestänyt kauaa, nyt itku tuli takas, sitten vaan makasin ja olin väsynyt ja totesin hiljaa mielessä, musta on tullut hullu.

Oon järkyttynyt. Enhän mä hallitse itteeni enään ollenkaan? Nojoo en mä missää julkisessa paikassa varmaan ois päästäny itteeni noin pitkälle, oisin sinnitelly. Onko toi patoutunutta vihaa, vihaa jonka on tarkotus olla osoitettu ihmisille, jotka on joskus kohdellut mua väärin, mutta mä olen vain laittanut silmät kiinni ja niellyt? Uudestaan ja uudestaan, mitä väliä sillä enään on. Enhän mä oo ees tajunnut. Mähän oon vaan halunnut olla kiltti, mukava tyttö, jonka kanssa muut leikkisivät. En mä ole vihanen kenellekkään, en edes syytä ketään. Oon ollu vaa heikko ja päästäny itteni toisten vietäväksi. Voiko asioita enään korjata, kun olen käyttäytynyt useamman vuoden kamalalla tavalla eräitä hienoja ihmisiä kohtaan? Mitä anteeksipyyntö auttaa ja lupailut et en enään koskaan, kun olen aina lupauksen pettänyt. Miksei kukaan vaan huuda mulle, huuda painu vittuun. Sano niin ilkeästi kun vaan voi, mä aivan varmasti tottelisin, miksei nykyään ne tee niin, vaikka aina ennen on tehnyt. Ennen en tehnyt mitään, en mitään pahaa, silti mua kohdeltiin huonosti. Nyt jos teen, ni ei mua silti kohdella. Taino kohdellaan, ei anneta takertua, ei anneta mun hallita, ei anneta mun sotkea kaikkien elämää. Psykoterapia on kamalaa, en halua edes oppia tuntemaan itseäni, en koska oon tajunnu että olen ihan hirveä, siis oikeasti, ei vain joku masennuksen oire, jos ihmiset vaan tietäisi kaiken, niin mua inhottaisiin. Mua oksettaa liikaa.

Pilvilinna, joka romahti

Terveet puolustusmekanismit suojelevat mieltä sietämättömältä tuskalta.

Terveet puolustusmekanismit luovuttavat säilömänsä ja eristämänsä tuskan vähitellen tietoisuuteen tavalla, joka sallii meidän käsitellä sitä ja ajan oloon vapautua siitä.

Tuskan käsitteleminen edellyttää emotionaalista kypsyyttä ja henkisiä voimavaroja, joita terveellä aikuisella on yleensä riittävästi. Mutta jos tuska syntyy lapsuudessa, lapsella ei ole riittävää kypsyyttä, voimavaroja eikä tietoja ja taitoja sen käsittelemiseen. Silloin puolustusmekanismit varastoivat käsittelemättömän tuskan ja voivat piilottaa sen hyvinkin syvälle.

 Niiden tarkoitus on auttaa lapsen selviämisessä ja kasvamisessa aikuiseksi. 

Mutta piilossa oleva tuska ei ole sama kuin käsitelty ja pois pantu tuska. Se on edelleen tuskaa ja se voi tehdä elämämme sietämättömäksi tavalla jota me emme ymmärrä. Me vain koemme että tunteemme ja elämämme eivät ole itsemme hallinnassa, ja siihen liittyvän mielettömyyden, kurjuuden, häpeän ja pelon.

 Puolustusmekanismit voivat kuitenkin olla niin tehokkaita, että me emme edes tiedä mitä lapsuudessamme on tapahtunut.

Meillä on vain jaksoja joista emme muista mitään. Mutta kun mieli "huomaa", että se on saanut riittävästi kypsyyttä, se voi alkaa nostaa muistikuvia esiin esimerkiksi unissa tai välähdyksenomaisissa takaumissa.

 Puolustusmekanismien ansiosta hän kuitenkin selvisi, vaikka saattoi joutua elämään elämää jota hän ei itsekään ymmärtänyt.

Paraneminen ei toisaalta ole helppoa, mutta toisaalta se on kuitenkin helppoa. Me joudumme kokemaan kaiken sen tuskan joka on sisällämme. Tätä ei voi ohittaa. Jos joku väittää muuta, hän ei tiedä mistä puhuu. Mutta joka ikinen sisäisen tuskan kohtaaminen ja kokeminen antaa meille siitä vapauden.

Me joudumme tunnistamaan puolustusmekanismimme, menemään niistä läpi ja kohtaamaan niiden varastoiman tuskan. 

Mutta mistä me tunnistamme puolustusmekanismit, jos niiden tarkoitus on pitää asiat itseltämme salassa? Onko meillä niitä? Jos itsessämme on jotakin, jota emme ymmärrä ja joka saa meidät käyttäytymään toisin kuin tahtoisimme, puolustusmekanismi on todennäköisesti työssään.

Halveksiminen, vähättely, syyttäminen, suuttuminen, pelko, ylimielisyys, hermostuneisuus, viisastelu ja tosiasioiden kieltäminen ovat yleensä merkkejä aktiivisesta puolustusmekanismista. Ne on usein helppo huomata toisessa mutta ei itsessä. Niiden katseleminen ja hyväksyminen toisissa auttaa meitä näkemään ja hyväksymään ne itsessämme. 

Jokainen puolustusmekanismi estää kuulumisen. Se on paikallaan silloin, kun olosuhteet ovat uhkaavat, mutta länsimaissa aikuista ihmistä todella uhkaavia olosuhteita on hyvin vähän. Mutta olosuhteet voivat olla hyvin uhkaavia piilossa olevalle sisäiselle lapsellemme. Niin kauan kuin hän ei koe oloaan turvalliseksi, käsittelemättömiin asioihin liittyvät puolustusmekanismit pitävät hänet piilossa, vaikeuttaen sen aikuisen elämää joka me nyt olemme.

Traumaattiselta kokemukselta suojaavat puolustusmekanismit

Nämä mekanismit auttavat meitä selviämään tuskallisista olosuhteista toimimalla puskureina. Mutta traumaattisen kokemuksen tullessa lapsuudessa, sen ollessa ylivoimainen tai sen kestäessä pitkään, ne eivät pystykään vapauttamaan varastoimaansa tuskaa, vaan se jää mieleemme. 

Nämä mekanismit ovat vakavuusjärjestyksessä tukahduttaminen (supressio), tukahtuminen (repressio) ja dissosiaatio. Ne pitävät traumaattisen kokemuksen alitajunnassa, tietoisen mielen ulottumattomissa

Mieli pyrkii luonnostaan tuskaa kohti, sillä sen tarkoitus on käsitellä sitä ja poistaa se, jotta voisimme elää elämisen arvoista elämää.

 Mielemme kyllä tietää, mitä elämisen arvoinen elämä on. Juuri siksi se pyrkii eroon tuskastaan. Me emme voi muuttaa mielemme olemusta, mutta me voimme tahdollamme taistella sitä vastaan, kunnes väsymme.

Me joudumme koko ajan keksimään uusia tapoja pitää mielemme poissa tuskastaan, tai me muutumme addikteiksi, jolloin me olemme löytäneet yhden tavan antaa mielellemme muuta koettavaa. Kun tätä kestää riittävän kauan, mieli saattaa väsyä ja muuttua passiiviseksi. Elämänhalu ja -usko katoavat.

Tukahduttaminen merkitsee järkyttävän kokemuksen tietoista unohtamista

 Jos lapsella ei ole ketään, joka eläisi hänen kanssaan traumaattisen kokemuksen läpi, hän käyttää niitä keinoja, joita hänellä on. Vahingollisessa perheessä kasvaneella lapsella ei ole juuri terveitä keinoja, sillä ne eivät synny itsestään, eikä kukaan ole opettanut niitä hänelle. Niinpä hän torjuu tuskalliset kokemukset mielestään. Torjumisprosessi kestää jonkun aikaa, minä aikana asia pyrkii takaisin tietoisuuteen, mutta kun sitä torjutaan riittävän kauan, se painuu lopulta kokonaan alitajuntaan eikä nouse enää takaisin. Me emme enää pysty muistamaan mitä olemme kokeneet.

 Nykyhetken ristiriitaan keskittyminen, erityisesti muihin ihmisiin keskittyminen, on usein pakomekanismi, jolla me yritämme tukahduttaa sisältämme nousevat tuskalliset tunteet. Sisäinen tuskamme on vielä tuskallisempi kuin itse konflikti, ja siksi konfliktiin keskittyminen on turvallisempaa, mutta se johtaa vain ahdistuksen lisääntymiseen. Me pakenemme sisällämme olevaa tuskaa "jonkun toisen syytä olevaan tuskaan", koska sisäisen tuskan kanssa me olemme yksin, emmekä ole pystyneet kohtaamaan sitä tähänkään mennessä.

Tukahtuminen merkitsee järkyttävän kokemuksen spontaania unohtamista.

 Ajatus roikkuu vähän aikaa tietoisuuden rajamailla, mutta katoaa sitten alitajuntaan. Tietoisuus unohtaa, mutta alitajunta ja tunteet eivät. Kuten tukahduttamisessa, mieleen jää alue jota se karttaa siihen varastoituneiden voimakkaiden tuskan tunteiden takia. Jos joku kokemus nykyhetkessä kulkee tarpeeksi läheltä kokemukseen liittyviä ratoja, tuskalliset tunteet aktivoituvat, mutta muistikuvat eivät välttämättä aktivoidu. Tähän aktivoitumiseen riittää usein esimerkiksi sopiva tuoksu, ääni, veren näkeminen - mikä hyvänsä "pieni" asia voi liipaista vahvan ahdistuksen. Me emme enää ymmärrä reaktioitamme.

Dissosiaatio on varattu kaikkein tuskallisimpiin tilanteisiin. Toisin kuin tukahtumisessa ja tukahduttamisessa, tietoisuus ei ole enää läsnä, vaan se pakenee jonnekin muualle. Mieli on etääntynyt tai poistunut tilanteesta. Ihminen ei havainnoi selkeästi tai ei ollenkaan sitä mitä tapahtuu eikä siis välttämättä tiedä mitä tapahtui, sillä tietoisuus ei ollut läsnä. 

Terveellä aikuisella dissosiaatio on harvinainen puolustusmekanismi, sillä se toimii vain äärimmäisen uhkaavissa tilanteissa. Mutta lapsena haavoitettu aikuinen voi kokea spontaania dissosiaatiota melkein missä tahansa tilanteessa joka muistuttaa lapsuuden traumasta.

Mieli varastoi traumaattiset kokemukset eri tavalla kuin normaalit kokemukset. 

Tavallisesti mieli pyrkii sijoittamaan toisiinsa liittyvät asian niihin yhteyksiin joihin ne kuuluvat. Mieli pyrkii luomaan kokonaisuuksia ja selittämään maailmaa. Mutta kun kokemukset ovat riittävän tuskallisia, varastoimista ohjaava osa alkaa koordinoimisen sijasta hajottaa kokemusta osiin, jolloin se pilkkoo sitä "vaarattoman" kokoisiin, toisiinsa liittymättömiin paloihin.

 Muistot eivät ole enää ehjiä, ja niiden palat voivat laueta kummallisissa yhteyksissä. Dissosiaatio voi toisinaan alkaa spontaanisti purkautua esimerkiksi välähdysten ja takaumien kautta, jolloin yksi satunnainen muiston kappale nousee hetkeksi tietoisuuteen. 

Kaikkien puolustusmekanismien tarkoitus on pysäyttää energian virtaus. Lapsena ne suojelevat arkaa, heikkoa ja vielä kehittymässä olevaa ihmistä tuskallisilta olosuhteilta ja vanhempien tietämättömyydeltä ja heidän haavoiltaan. 

Silti ne eivät kykene poistamaan niitä vahinkoja joita olosuhteet synnyttivät. Niiden tuska on vielä sisällämme, ja se on pienen lapsen tuskaa. Se ei ole samanlaista kuin aikuisen tuska, eikä sitä voi kohdata samalla tavalla. Me voimme kohdata oman tuskamme, mutta se on haavoitetun ja turvattoman pienen sisäisen lapsemme tuskaa.. Aikuisina me katsomme usein itseämme vain aikuisina ja tuskaamme ikään kuin vain nykyhetken tuskana. Tällä tavoin me emme kykene kohtaamaan omaa heikkoa sisäistä lastamme, vaan mieluummin kävelemme hänen ylitseen "aikuismaisin" keinoin - niillä keinoilla jotka olemme vanhemmiltamme oppineet.

Puolustusmekanismit ovat pysäyttäneet energian virtauksen ja varastoineet paljon tukahdutettua kipua sisällemme. Sen päästäminen liikkeelle voi olla jotakin jota emme uskalla tai osaa tehdä. Me yritämme lääkitä sisäisen lapsemme tuskaa nykyhetkessä, ja etsimme ongelmiimme sellaisia ratkaisuja jotka antaisivat meille sisäisen levon ja rauhan. Näin tehdessämme me sekoitamme menneisyyden ja nykyhetken. Me emme ole vapaita ratkaisemaan aikuisuutemme ongelmia aikuisina, vaan sisäisen lapsemme tuska kietoutuu kaikkiin ongelmatilanteisiimme. 

Vähättely on omien tunteidemme ja tekojemme näkemistä vähäisempinä kuin ne ovat. Me emme pysty tunnustamaan niitä sellaisiksi kuin ne todella ovat, ja niiden vaikutuksia sellaisiksi kuin ne ovat. Me olemme mielestämme parempia kuin todella olemme, ja elämämme on mielestämme omassa hallussamme paremmin kuin muut väittävät.

Vähättely on todellisuuden kaunistelua. Se on valheessa elämistä. Jokin meissä on niin arkaa, että me emme pysty ottamaan muiden ihmisten sanomisia vastaan sellaisenaan, emmekä pysty myöntämään todellisuutta juuri siksi mitä se on. Me emme edes näe sitä. Niskakarvamme nousevat pystyyn ja ärtymys nostaa päätään jos joku uskaltaa näyttää meille kuvan itsestämme itsemme ulkopuolelta.

Vähättely osoittaa myös, että me emme pysty kuuntelemaan muita. Me emme pysty olemaan heidän kanssaan emotionaalisesti tasa-arvoisia, ja he kokevat että me emme piittaa heistä. Näinhän asia onkin. Missä on tuskaa, siinä on itsekkyyttä jonka tarkoitus on suojella enemmältä tuskalta. On helpompi jyrätä joku toinen ja antaa hänen kokea jyrätyksi tulemisen tuska, kuin kohdata oma tuskamme. Vähättely on niin automaattinen reaktio, että me voimme alkaa nähdä sitä vasta kun pysähdymme kuuntelemaan mitä muut sanovat. 

Läheisriippuvina me vähättelemme omaa tuskaamme ja omia tarpeitamme. Tämä johtuu siitä, että identiteettimme on kiinnittynyt niihin ihmisiin, jotka tuottavat meille tuskaa. Meidän on pysyttävä heidän lähellään ja voitettava heidän arvostuksensa, sillä ilman heidän "rakkauttaan" elämämme kuolisi. Joskus me saatamme suostua näkemään oman tuskamme vasta kun ruumiimme kertoo sen meille psykosomaattisena oireiluna

Kieltäminen on tuskallisten asioiden täydellistä myöntämättömyyttä. Jos joku sanoo meidän olleen vihaisia, me emme olleet vihaisia. Jos joku sanoo meidän olleen kännissä kuin käki, me emme olleet humalassa. Jos joku sanoo meidän valehdelleen, hän oli ymmärtänyt väärin. Jos joku syyttää meitä lyömisestä, me emme edes koskeneet häneen. 

Kieltämisen takana on niin kipeä asia, että se on heti torjuttava. Sitä ei voi eikä saa edes ajatella. Addikti kieltää lähes kaiken omaan addiktioonsa liittyvän, sillä addiktio on keino hetkeksi paeta sietämätöntä tuskaa jota emme ole pystyneet käsittelemään.

Kieltäjä yhdistää vähättelijää vahvemmin nykyhetken olosuhteet ja sisäisen pahan olon. Hänelle nykyhetken olosuhteet ovat yhtä kuin pahan olon syy - ja siksi ne on kiellettävä jotta pahaa oloa ei olisi. Asia on kuitenkin juuri toisin päin. Nykyhetken olo on kauan sitten syntyneen pahan olon 

Lapsuuden tapahtumiin liittyvä harhaluulo ilmenee usein siten, että ajattelemme lapsuutemme olleen terve, hyvä ja turvallinen. Uskomme omien vanhempiemme hyvyyteen ja lapsuutemme onnelaan on suurempi kuin ne tosiasiat jotka tapahtuivat meille.

Hyökkäysenergian käyttäminen joko hyökkääjän tai hyökätyn asemassa on yleensä merkki puolustusmekanismista. Me voimme käyttää sitä joko ulkopuolellamme olevaa todellisuutta vastaan tai itseämme vastaan. Pienetkin asiat, eleet ja sanat voivat tuntua niin uhkaavilta, että me hyökkäämme tai koemme että joku toinen hyökkää meidän kimppuumme. Me olemme joko taistelijoita tai uhreja. Nämä reaktiot ovat ilmentymää sisällämme olevasta paineistetusta energiasta. Tunteemme eivät ole levossa emmekä me voi antaa todellisuuden tai itsemme olla levossa. Tässäkin tilanteessa energia on kuitenkin paineistettu jo ennen tilanteen tapahtumista. Rauhallinenkin todellisuus voi liipaista meissä rauhattoman hyökkäysreaktion, koska me luulemme nykyhetken todellisuuden olevan rauhattomuutemme syy, ja hyökkäämme sen kimppuun jotta se poistuisi.

Ei mulla muuta.

Sopivasti onnellinen

Kun aamulla herään,
Mä tuntee voin sen,
Tää on kaunis päivä,
Mä oon onnellinen.

Sama mulle vaik satais,
Taivas ois pilvinen,
Tää on kaunis päivä,
Mä oon sopivasti onnellinen.

Mun on pitempään tehnyt mieli kirjoittaa tarkemmin mun elämästä, ei se ole niin kamalaa, kun miltä tän blogin perusteella luulisi. Ei, en mä liiottele, kaikki asiat mitä oon kirjoittanut, on täysin totta. Mä kirjotan tasan tarkkaan mitä ajattelen, miltä tuntuu juuri tällä hetkellä. Okei, en kirjoita kaikkein pelottavimpia asioita, kaikken noloimpia pelkoja, noloimpia ajatuksia tai noloimpia tuntemuksia. Joku raja siinä on vielä, koska tiedän että mun ystävät, kaverit ja tutut voivat löytää tämän. En hyväksy vielä kaikkea itsessäni. Mutta uskallan kirjoittaa, kertoa paljon enemmän itsestäni, kuin koskaan aikaisemmin, katsotaan seuraako siitä jotain.

Tekstiä syntyy helpommin, kun on paha olla. Puran pahaa oloa kirjoittamiseen. Opin sillä tavoin itsestäni. Tuntemukset rakentuvat paperille. Kyyneleistä tulee sanoja, ahdistuksesta lauseita, kappaleet saavat mut tajuamaan, kuinka överiksi ajatteluni ja toimintani välillä menee. Terapeuttini sanoi, että olen itse jo aloittanut terapeuttisen töyskentelyn, alkanut käsittelemään muistojani, tunteitani, ajatuksiani ja osanut yhdistellä syitä ja seurauksia. Askel askeleelta, opin tajuamaan väärät ajatus- ja käytösmallit ja muokkaamaan ne taas uudestaan terveeseen suuntaan ja sen jälkeen tuntuu paremmalta. 

Onnelliset hetket, niitä mun elämässä on riittänyt ja tulee riittämäänkin. Rakastan perhettä ja ystäviäni, niiden kanssa on ihanaa. Maailman parasta on vain nauraa, itkeä ilosta, sen vuoksi että on vain niin hauskaa. Tulen iloiseksi niin helposti, arjen pienistä iloista, melkein mistä tahansa positiivisesta asiasta. Se on kuin huumetta mulle, sen jälkeen kaikki tuntuu mahtavalta, uskon itseeni, uskon siihen, että pystyn mihin vaan. Kun muille tulee murheita, yritän saada muut näkemään ne valoisat puolet, unohdan kokonaan oman elämäni synkät puolet ja yritän tsempata ystävääni ja saada hänet näkemään asian positiivisen puolen. Mä tulen hurjan iloiseksi, kun ystävät onnistuvat elämässä, niille tapahtuu ihania asioita, jos olen itse vain hyvässä voinnissa. Kun onnistun itse, missä tahansa, se kannattelee mua ja jos onnistumisen kokemuksia tulee paljon, se lisää mun voimia kestää negatiivisia asioita, joskus kestän suurenkin määrän. 

Nyt mulla on jälleen rauhallinen olo, huominen koulupäivä, kavereiden reaktiot eivät pelota, voin kuvitella miten kaikki on koulussa taas hyvin, mua tervehditään, pääsen taas mukaan kaikkeen ja mulla on hauskaa, ja muilla on hauskaa mun kanssa. On vaikea elää kahden näin erilaisen minän kanssa, molemmat on päivittäin mukana menossa, ja sen takia elämä on niin vuoristorataa, ajatukset kulkee laidasta laitaan, vaihtelee kumpi on vahvempi, toisen ollessa vahvempi toisen olemassaolo unohtuu. Juuri sen vuoksi hetkessä elämä tuntuu täydelliseltä ja toisessa hetkessä veitset viiltää kehoa, henkisesti. Mutta tälläistä se vain on, mutta nyt just on ihanaa olla minä, ihanaa olla sopivasti onnellinen.

Ei voi luovuttaa

Tyttö oli ujo ja hiljainen
Mutta tulvillaan elämää
Sydämessä kipinä ikuinen
Jota silmillä ei vain nää

Hän tiesi mitä tahtoisi
Ja unelmoida uskalsi

On uskallettava lähteä
Seurattava omaa tähteä
Sen kaukaa yksi nähdä voi
On uskallettava kulkea
Ja ovia joskus sulkea
Saavuttaa mistä unelmoi
Pelätä ei saa

Ei voi luovuttaa

Vuoristorata. Sitä on mun elämä. Sitä on mun viikot. Sitä on mun päivät. Sitä on mun hetket. Täyttä kaaosta. Mulle menee liian lujaa, teen ajattelemattomia tekoja, ajattelemattomia spontaaneja juttuja, en hallitse itteäni. Mun pitäis jarruttaa, se on hankalaa. Mulla on niin paljon virtaa, elämä tuntuu välillä maailman upeimmailta, sen hetken, kunnes tulee romahdus. Tällä hetkellä mun stressinsietokyky on minimaalinen. Tasapainossa pysyminen on kuin viulunkieli, kun se katkeaa, kaikki kaatuu. Vaivun niin pienestä negatiivisesta asiasta toivottomaan tilaan ja sitten tulee voimakas ahdistus, voimakkaat tunteet, epätoivo, itsesyytökset, masentunut olo ja olen jälleen pohjalla. Rauhoituttuani mietin taas mitä helvettiä oon taas tehnyt ja ajatellut, pienen jutun takia ja hetken päästä kaikki tuntuu taas ihanalta. Ihan oikeasti, tuun hulluksi itteni kanssa. On ihanaa tuntea voimakkaasti iloa, onnea yms, mutta miksi sen pitää mennä överiksi? Miksi tunnen myös negatiiviset tunteet aivan överinä. Kaverit sanoo rauhotu, tai ei maailma kaadu tollasesta. Mä yritän vain elää normaalisti, tavallista elämää, nauttia pienistä hetkistä, selvitä vastoinkäymisistä, mutta miten tää vaan voi olla näin kaaosta.

Jatkan opiskelua ensi viikolla. Oon tosi tyytyväinen opon kanssa käydystä keskustelusta. Todettiin etten ole edes pahasti jäljessä, voin jatkaa pääosin oman ryhmäni mukana, mulla ei ole edes paljon rästejä. Miten oon voinki suorittaa mun opintoja näinkin hyvin, vaikka elämänhallinta on täysin hukassa. Mulla on nyt hirvee motivaatio, odotan että pääsi taas tekemään koulujuttuja, saisin arkeen tekemistä. Mua jännittää ja ahdistaa kouluun menoa suunnattomasti, meinaan seota jo nyt pelkästä ajattelusta, mua ahdistaa ja pelottaa miten ihmiset suhtautuu muhun. En mä oo ollu kauaa poissa, pari kuukautta, se on lyhyt aika muille, mutta mulle ikuisuus. Entä jos ihmiset välttelee mua? Entä jos huomaan taas niiden ilmeistä miten turhautuneita ne on kun niiden pitää taas jaksaa mua? Entä jos mua alkaa ahdistaa ja alan itkeä ja tuotan taas niille huolta ja murhetta. Puhuukohan mulle kukaan mitään, haluaakohan kukaan enään istua mun vieressä, olenkohan näkymätön. Ahdistaa niin paljon, en ole jutellut paljoakaan viikkojen aikana muiden kanssa, tai olen jonkun verran itkenyt pahaa oloani, kuormittanut niitä. Tai oikeasti testaillut vastaako kukaan enään mulle. Mulla on pakottava tarve, koko ajan testailla ja arvioida mitä ne ajattelee musta. Peläten odotan, kunnes kuulen "sä oot niin raskas".

Pelkään että kaikkia ärsyttää minä. En oo enään se kiva ihana hauska tyyppi, jonka kanssa on ennen ollut hauskaa. Oon se nolo, lapsellinen, keskenkasvusesti käyttäytyvä teini, joka hakee huomiota. En enään kuulu siihen porukkaan, johon joskus kuuluin. Kyllä kaikki varmaan mulle vastaavat ja puhuvat, jotta mulle ei tulis paha mieli. Kaikilla on ollut paljon mukavampaa ja helpompaa, kun en ole ollut koulussa pilaamassa kaikkea. Että mua hävettää edes kirjoittaa tämmöstä tekstiä. Entä jos kaikki nämä ajatukset on sairaita, sairaan mielen ajatusvääristymiä. Itkettää ja ahdistaa, miksi ajattelen näin, en pääse ajatuksista eroon ja ne tuntuu todelta, turha soittaa ja selittää miten paljon mua pelottaa ja ahdistaa, kun sitten kuulen taas sen että kaikki ajattelee musta samanlailla kun ennenkin, tykkää musta, on iloisia kun nähdään taas, ja taas tunnen itteni typeräksi, kuinka kauan kukaan enään jaksaa mua kun tää on aina tätä! Vihaan käyttäytymistäni, ajatuksiani. Nää tekee mut hulluksi. En voi silti pakoilla, mun on vain taisteltava eteenpäin ja toivoa että ajatukset muuttuu. On pystyttävä toimia ajatusten kanssa ja yrittää nauttia elämästä ja toivoa että pystyn olla koulussa. En voi paeta, masennuksen pahin kuoppa on jo selätetty, mutta ahdistus tulee olemaan varmasti läsnä vielä pitkään. Psykoterapia on alkanut, toivon sydämeni pohjasta että siitä on apua, ja toivon myös sydämeni pohjasta, että mun olisi helpompi olla koulussa, helpompi kuin mitä etukäteen pelkään.

Aaltojen lailla

Tunnen pelon vyöryvän aaltojen lailla
valtaansa kahliten kokonaan,
voimaton oon
Voimat nuo hiipuvat ruumistain,
jaksa jatkaa en matkaa, mä tähän jään
Uupunut oon

Huh, mikä viikko! En oo kirjoittanut tänne melkeen viikkoon. Ei johdu siitä, etten ois jaksanu tai ei ois huvittanut. Viikko on ollut vaan niin kiireinen ja täynnä kaaosta, hyvää ja pahaa. Mistäs sitä aloittaisi. Oon huomannut, että en ole niin hyvässä kunnossa kun luulen. Energiaa ja iloa on vähän turhankin paljon, hetkittäin. Ei tarvitse kuitenkaan kun pieni negatiivinen asia tai stressin hetki, niin ahdistus tulee supervoimakkaana, hallitsemattomana. Se ei kuitenkaan ole niin pahaa, että itsetuhoisia ajatuksia tulisi mieleen. Tunnen kuitenkin itseni todella huonoksi.

 Eksyin ja myöhästyin töistä, se oli mun pienen maailmani loppu, hetkellisesti. Piti aamulla viedä koira hoitoon ja löytää vieraasta paikasta bussipysäkille ja töihin. Enhän mä tietenkään onnistunut, suuntavaistoni, etenkin kiireessä on täysin onneton. Stressasin jo etukäteen etten kuitenkaan löydä ja paniikissa vain etsin bussipysäkkiä ja arvata saattaa pyörin ahdistuneena ympyrää. Kun tajusin että myöhästyn, maailma kaatu. Olin varma että kaikki on mulle vihaisia, pitää mua onnettomana surkeana työntekijänä ja ei halua mua enään koskaan töihin. Aloin suurennalla asioita ja sain vaikean ahdistuskohtauksen ja itkin vielä töihin mennessäkin. Helpotti vähän, kun työkaveri, myös hyvä ystäväni rauhoitteli mua puhelimessa ja sanoi ettei ole mitään hätää. Pahinta oli, kun mun oli tarkotus lähteä samantien kun menen töihin, käymään yhden asiakkaan kanssa lääkärissä, se pahensi ahdistusta, sillä tiesin että myöhästymme. Myöhemmin töissä tajusin ettei tilanne ollut yhtään paha, kaikki oli ystävällisiä ja tilanteeni oli pieni harmiton myöhästyminen, jota sattuu kaikille. Jälkeenpäin ajateltuna mietin tilannetta,  ja tajusin että jos olisin normaalissa voinnissa, tilanne ei olisi hetkauttanut mua mitenkään.

Olen tehnyt paljon töitä, joutunut suureen vastuuseen, mutta hoitanut kaiken kuitenkin hyvin, josta olen tyytyväinen. Nostanut kyllä itseluottamasta, kun kaikki sujunut hyvin, vaikka stressi ollut valtava ei minuun liitttyvien asioiden takia. Jotta elämä ei olisi liian helppoa, viikkoon on mahtunut myös vaikeuksia ihmissuhteissa, ystävien kanssa. Ja jälleen ei niin kovasti minuun liittyviä, mutta tunnen huonommuutta herkästi ja sain aikaan niistäkin järkyttävän ahdistuksen, onneksi soitin ulkopuoliselle ihanalle ystävälleni, joka sai kaiken taas tuntuvan paremmalta ja olin jälleen ylireagoinut. Loppuviikon työt sujuivat todella hyvin, mutta olen ollut todella väsynyt, mutta rahaa on tulossa loppukuusta, jopa niin paljon että pärjäilen niillä.

Koulujutut stressaa, jännittää pystynkö palaamaan kouluun. Lisäksi ajatusvääristymät pyörii päässä ja koen ettei ihmiset enään jaksaisi mua tai tykkäisi musta. Ahdistaa asiat, sillä ei ne tunnu vainoharhaisilta, vaan oikeasti inhoan itseäni, omaa käytöstä ja järkyttävät morkkikset koko syksystä. Kaikki tuntuu niin todelliselta, mieli huutaa ja moittii ja kertoo mitä kukakin musta ajattelee ilmeiden, eleiden, käytöksen yms perusteella. Vaikka en ketään edes näkisi, niin pää heittää kommentteja. Yritän olla miettimättä, aika näyttää mitä tulee tapahtumaan. Elämää on vain pakko porskuttaa eteenpäin, vaikka ikävältä tuntuisi. Mulla on usein hyviä hetkiä, mutta viime yön painajaiset on taas saanut mielen synkäksi. Näen kamalia unia, olen nähnyt tämän tyyppisiä, niin pitkään kun muistan. Niissä ystäväni ja kaverina juuri käyttäytyy konkreettisesti ja ajattelee, juuri niin kuin ajatukseni väittävät, ja nyt ei pelkästään vaan mun mielessä vaan ne kyllä näyttävät sen ikävillä lauseilla, jotka on nimenomaan kohdistettu mulle. Ne alentaa niin paljon ja saa mut tuntemaan, kuinka huono ystävä olen ja kuinka hirveä ihminen, ja miten ihmiset oikeasti mua haluaisi kohdella. Se mitä eniten pelkään, toteutuu yöllä painajaisina.

Jotta elämä ei olisi liian helppoa, niin asiat on vaihtunut päälaelleen. Mieliala on noussut, positiivisuutta satelee niin mun hoidon, kun muidenkin asioiden puolelta. Ajatusvääristymät on lieventynyt, ajoittain ne mietityttää ja ahdistaa, mutta oon nyt yrittänyt hyväksyä mun viime aikasen käytöksen ja tyytyä siihen, että jotkut ajattelee musta nyt eri tavalla. Itseviha on turhaa, asioita ei saa tekemättömäksi ja aika näyttää mitä oon saanut tuhottua. Toivon tietenkin, että mun läheiset ystävät tykkää musta edelleen, ja haluaa viettää mun kanssa aikaa.

Mulla on energiaa ja intoa melkeen liiaksi, pakko jarruttaa ettei lähde menemään överiksi. Oon huojentunut

Elämä syksyyni valonsa tuo

Verhot sivuun liukuu ja katson
kuinka valo pois työntää varjon
joka sieluni yöhön kietoi
vaikka irti siitä päästä tahdoin

Kun olin maahan lyöty eikä kukaan
voinut yli syvän virran mua kantaa
elämä välissä taivaan ja maan
elämä syksyyni valonsa tuo

Oon kertonu joillekkin kavereille et kirjoitan blogia, angstiblogia. Oon myös kertonut että se auttaa mua, saa pahan olon sanoiksi ja sen jälkeen olo on kevyempi, yleensä. Välillä lukiessä kirjoituksiani alan miettimään miltä nää kirjoitukset näyttää muiden silmissä. Eka sano joka mulla joskus tuli mieleen oli teinitytön päiväkirja. Sitähän tää on negatiivisuudessa vellomista, ankeiden, ahdistavien asioiden jakamista. Oon kuitenkin tyytyväinen, oon saanut useimmissa kirjoituksissa pahan olon oikeasti sanoiksi selaisena miltä se tuntuu. Tai ei ihan, mutta lähelle. En mieti kirjoituksiani, lähen vaan kirjoittaa ja sitten siitä syntyy jotain. Pääjuttu tässä on se että saan kirjoitettua päiväkirjaa, helpottaa mun oloa. Mutta oon mä miettinyt myös mitä tästä on ehkä myös muille. Haluaisin lisätä ymmärrystä miltä tuntuu olla masentunut, miltä tuntuu olevan ahdistunut, miltä tuntuu jännittäminen, miltä tuntuu se kun et hallitse itseäsi ja ajatuksia, miltä tuntuu kun mikään ei tunnu miltään ja miltä tuntuu, kun et näe elämässä enään muuta kun synkät ajatukset ja vielä kaikista vaikein asia itselle, miltä tuntuu kun päässäsi pyörii paranoidisia ajatusvääristymiä ja kuinka niiden kanssa on olla Kaikille asiat tuntuu eri tavalla, joillakin voimakkaammin, toisilla lievemmin, mutta haen myös osittain hyväksyntää, etten ole valinnut tätä tietä, ja että taistelen. Toinen motiivi, on se että haluan jakaa oloni sen vuoksi, että ihmiset saisi vertaistukea, ettei ole ainoa ja toivoa, että jossain vaiheessa olo helpottuu, vaikka olo tuntuisi välillä täysin toivottomalta. Toivon että rivien välistä, ihmisille jää kuva, että kirjoittaja on vahva, positiivinen taistelija, mutta asiat ei ole niin yksinkertaisia.

Välillä tuntuu, ettei vointi mene eteenpäin vaan koko ajan vointi on ihan kamala. Sitten kun alkaa miettiä mitkä kaikki asiat on muuttunut, mitkä tekijät on muuttunut ja mistä näkee että oikeasti mulla ei ole enään niin paha olla. Ajattelin kerätä niitä nyt tähän viestiin. Ensinäkin suurin juttu, hallitsen ahdistukseni, jaksan taistella sitä vastaan. Se ei enään määrää mun elämää, se ei laita mua tekemään asioita, joita myöhemmin kaduttaa. Ajatuksia se vielä mustentaa ja tekee musta huonon ihmisen, ajatuksien tasolla ja saa ajoittain mut toimintakyvyttömäksi. Mä en odota enään aamulla iltaa ja nukkumaanmenoa. Päivät menee nopeammin, mun päivissä on ohjelmaa jonkin verran. Pystyn aika pitkälti välttää sängyssä makaamista, ankeita mietteitä ja nukahtamisen yrittämistä Jos kuitenkin niin käy, en jaksa olla mustissa mietteissä liian kauaa, vaan nousen ja ruven tekemään jotain, toiminta lievittää ahdistusta. En myöskään vello enään niin paljon ajatuksissa, jossa mietin mitä ihmiset ajattelee musta ja mitä mikäkin sana, teko, ele tai ilme tarkoittaa. En myöskää stalkkaa ihmisiä enään niin paljon, ja löydän heidän käytökseen muitakin syitä kun itseni. Pystyn myös ajattelemaan välillä että ehkä kaikki tykkää musta yhtä paljon edelleen, vaikka paljon on tapahtunut. Se ajatus on kuitenkin hataralla pohjalla ja monet asiat musertaa sen uskomuksen joka päivä.

Jaksan touhuta koirani kanssa, kouluttaa sitä, iloita siitä ja tuntea ylpeyttä, kun koira on edistynyt niin paljon kaikessa ja saan positiivista palautetta, miten oon saanu siitä niin ihanan, reippaan ja kiltin. Päivät on kaikin puolin helpompia, muutamaan päivään en ole edes itkenyt lohduttomasti. Mulla on paljon tuntemuksia, että mun elämä jatkuu vielä ja joskus voin olla onnellinen. Haaveilen taas parisuhteesta ja pieni toivon kipinä, että voin joskus löytää vielä jonkun, joka tykkää musta just tälläsenä vaikka mulla ei ole kokemusta ja oon näin vanha. Lisäksi olen taas sitä mieltä että voin hankkia lähitulevaisuudessa (lue: lähivuosina) lapsen, ja siitä voi tulla ihana yksilö, koska musta tulee hyvä äiti. Sairasloma on loppu ja nyt mulla on sovittuna tälle viikolle jo paljon töitä vanhassa työpaikassani ja uskon selviytyväni. Ja mikä kaikesta kirjoituksesta varmasti myös ulkopuolelle huokuu, mä ajattelen positiivisesti pienistä asioista. Mulla on myös nyt tunne, että ehkä voisin jatkaa opintoja tammikuussa ja olla koulussa ilman että ahdistun kuoliaaksi, mutta aika näyttää. Myös psykoterapiahaastattelut on menossa ja mahdollisesti saatan voida aloittaa psykoterapian jo ehkä joulukuun alussa tai viimeistään tammikuun alussa!

Ihanaa viikkoa kaikille, jotka tän bostauksen lukee, tsemppiä päiviin, muista että myrskyn jälkeen paistaa aina aurinko!

Voittajafiilis

Silmäripseni nää valuvat taas nesteenä paidalleni
ja mä en enään osaa edes kotiin
tässä kirotaan vaan, että mitä saatanaa on tullut tehtyä
kun en enään osaa ees kotiin

mikään tunnu ei miltään, onko hävitty peli tää?
miten sä mua kestätkään

vaikka mä oon vetänyt pään täyteen humalaa 
silti sinä haluat tulla mun luo
oon hokenut vaan tää lapsi sekoaa
vaikka mä oon vetänyt pään täyteen humalaa
silti sina haluat tulla mun luo
sä haluut tulla mun luo

Marraskuu, toivoa täynnä. Oon jotenkin niin huojentunut, kuukausi taas ohitse, kuukausi, jonka voisin luokitella elämäni kamalimpien kuukausien joukkoon, samoin syyskuun. En kuitenkaan niitä vaihtaisi, oon oppinut paljon itsestäni. Mä oon selvinnyt viikonlopusta, ilman tuhansia kyyneleitä, ilman kestämätöntä ahdistusta. Eilen oli lauantai, viikon pahin päivä. Se laittaa mut aina miettimään, mitä lauantaisin kuuluisi tehdä. Pitää hauskaa, nähdä kavereita, nauttia viikonlopusta täysin siemauksin. Muistelen miltä tuntuu, kun kaikki tuntuu mahtavalta. Vaikea muistella, kun en osaa enään kuvitella sitä. Joskus mun kalenterin viikonloput oli täynnä ohjelmaa, monta viikkoa eteenpäin. Ei sillä väliä, eilen kokonaisen päivän mulla oli normaali olo? Ei hyvä, ei huono, jotain siltä väliltä, tuntui normaalilta. Välillä ahdistus yritti puskea, saada mut vellomaan ikävissä tuntemuksissa. Välillä se meinasi ottaa vallan, sai mut makaamaan sänkyyn ja ajattelemaan masentuneen mielen asioita. Pitkästä aikaa, mä voitin, mä voitin kokonaisen päivän ajan. Mä nousin ylös aloin tehdä jotain, siivota tai lähdin lenkille. Ahdistus ei saanut kertaakaan mua valtaansa, mulla on nyt niin voittajafiilis! :)

Eilen oli oikeastaan ihana päivä, aurinko paistoi. Käveltiin koirani kanssa auringossa ja oikeastaan mä nautin siitä, enkä miettinyt muuta kuin sitä hetkeä. Illalla mentiin kahden kaverin luokse viettämään iltaa. Me syötiin, pelailtiin ja katseltiin putousta, ihan tavallinen illanvietto. Pari kertaa illan aikana, huom pari ainutta kertaa mua ahdisti ihan vähän. Pystyin olla iloisella mielellä, sellaisella mun perusfiilikseellä useamman tunnin ajan ja kun lähdin kotiin lauantai-iltana, mä menin rauhallisena nukkumaan, otin koiran kainaloon. Oikeastaan useampi päivä on ollut helpompi, ahdistusta kyllä ajoittain, jopa epätoivoon vaipumista, mutta mä hallitsen oloni. Okei myönnetään, jos joku sattuisi silloin laittaa viestiä, olisin ankeissa tunnelmissa.


Mua mietityttää pyydänkö lisää sairaslomaa, jotta saan kelalta rahaa. Vai yritänkö tehdä töitä, jos sattuu niitä tulemaan. Nyt mulla on taas fiilis, että ehkä pystyisin tekemäänkin, mutta pelkään että parin hyvän päivän jälkeen tulee totaalisen romahdus ja olen taas ahdistuksen oma. Tänään laskin
lääkitystä, niinkuin tarkotus olikin. Tosin tarkoitus oli laskea se vasta, kun käyn juttelemassa sairaanhoitajan kanssa, nyt kun edellisestä laskusta on 3 viikkoa, mutta mulla ei ole enään isompaa annosta ainuttakaan kapselia. Mua pelottaa, juuri kun tuntuu helpommalta olla, tulee muutos. Nyt tää lääke on taas samassa annoksessa, kun ennen lääkitysmuutoksia syyskuun alussa. Nyt on kuitenkin toinen lääke myös menossa, katsotaan jos ne yhdessä auttaa, vaikka laskettiin tää vanhempi lääke takaisin "perusannokseen" sillä epäilen että se lisäsi ahdistusta.

Ei auta muuta, kun elää päivä kerrallaan ja toivoa ja tehdä kaikkensa että tämä vuosi päättyy onnellisissa tunnelmissa, viimeissimmät päivät ovat ainakin ollut positiivisempia, kuin moneen viikkoon.