Masennus on selätetty, lopullisesti. Olen päättänyt jatkaa elämässä eteenpäin, en aio enään päästää masennusta vetämään mua pohjalle. Nyt on jo kohta heinäkuu. Elämä on ollut ihanaa pian jo 7kk. Mä oon pystynyt pitämään itteni kasassa 7 kuukautta ilman ainuttakaan romahtamista. Mulla on ollut muutamia kriisejä, mutta oon selvinnyt niistä. Käyn terapiassa kerran viikossa, se on auttanut, ajatusvääristymät häiritsevät ajoittain elämää. Viime syksy tuntuu todella kaukaiselta, jollain tapaa se ihminen ja sen ihmisen ajatukset ja teot on vieraita. Hävettää asiat viime syksystä. Silti en mä ole menettänyt ketään ihmistä syksyn asioiden takia. Ja vaikka olisinkin, en voi peruuttaa syksyn asioita. Mulla puretaan masennuslääkitystä pois, en koe tarvitsevani enään lääkkeitä, oon opetellut muita ahdistuksen ja masennuksen hallintakeinoja. Hallitsen oman ahdistukseni. Elämä tuntuu pääosin ihanalta, tappavan tylsää arkea joukossa, se ei haittaa. Mulla on hyvä toimintakyky, vaikeita päiviä tulee ja menee, uusi aamu on aina uusi tilaisuus aloittaa alusta. Nykyään jos mulla on vaikea päivä, pystyn konkreritoida itselle että huomenna on parempi. Harrastan liikuntaa, se nostaa mielialaa ja lievittää ahdistusta, oon saanut käytyä koulun muutamaa opintopistettä vaille loppuun, oon kesätöissä haastavassa paikassa, sos. tilanteiden pelko oireilee vain lievänä, pärjään elämässä niin hyvin. Viihdyn yksin, viihdyn koirani kanssa, viihdyn kavereiden kanssa.
Odotan syksyä, odotan elämäni ensimmäistä kertaa syksyä. Enään kolme kuukautta, ja elämäni suurinta haavetta lähdetään toteuttamaan. Mulle on luvattu se, jos vointi pysyy hyvänä keinohedelmöitys tehdään lokakuussa. Tarviin vaan oman lääkärin lausunnon siitä, uskon sen saavani. Oon maailman onnellisin, jos asiat järjestyvät. Lasken päiviä jo, jos hyvä tuuri käy laskettu aika voisi olla jo ensi kesänä tai ensi vuoden syksynä. Musta voi tulla äiti vuoden sisällä, oon miettinyt kaiken valmiiksi. Oon jo pitkään haaveillut että musta voisi tulla itsellinen äiti. Mutta ennen sitä nautin elämästä täysin siemauksin ja pidän huolta omasta hyvinvoinnista. Tämän blogin tarkoitus saattaa vähän muuttua lähitulevaisuudessa, mutta onnellisuus on päämääränä ja oikeeseen suuntaan ollaan menossa. :)
maanantai 29. kesäkuuta 2015
sunnuntai 8. helmikuuta 2015
Elämä on hyvin, tässä ja nyt
En olekkaan kuukauteen kirjoittanut, kaikki tuntuu menevän niin hyvin. Yritän olla työntämästä syksyn ikäviä kokemuksia taka-alalle ja unohtaa. En halua unohtaa, koska haluan olla läsnä ja tietoinen, että mulla on ollut useampi vuosi todella vaikeaa. Koen sen tärkeäksi, koska en halua pudota taas korkealta ja kovaa. Psykoterapia on aluillaan, se tuntuu auttavan. Syksyn puolen vuoden ryhmäterapia on auttanut mua paljon ymmärtämään ajatuksia, tunteita ja toimintaa ja niiden yhteyttä omaan olooni.
Koulussa on ollut muutama vaikeampi päivä, en ole silti kertaakaan räjähtänyt ja päästänyt ahdistusta valloilleen, en ole edes itkenyt kertaakaan. Kuukausi mirtatsapiinin noston jälkeen mieliala koheni ns. pysyvästi, itkuisuus loppui. Itken joskus, mutta sillä tavalla tavallisesti. Kaverit on suhtautunut muhun pääosin kivasti, siis ajattelin aluksi että oikein yliystävällisesti. Ne tervehtii, ottaa mut huomioon, kohtelee mua vähintää yhtä kivasti kun muitakin. Välillä mietin että ne nyt on tsempannu, koska haluaa että tunnen että kuulun joukkoon. Mutta oikeasti, en oo viime syksynä antanut edes mahdollisuuta olla mulle mukava. En oo katsonut silmiin, en tervehtinyt, en puhunut välttämättä koko päivänä ja ne on silti pitänyt mut menossa mukana. Ja silti itken, ahdistun ja kiukuttelen ja en ymmärrä miksi kaikki on mulle niin ilkeitä, miksei mua huomioida jne. Mun on annettu olla rauhassa, mutta huolehdittu että pysyn silti mukana. Musta tuntuu että kun tilanne kärjistyi ja saatiin selvitettyä välejä ja sain kerrottua minkä takia ahdistun tietyissä tilanteissa, niin ystävätni on suhtautunut vähän ymmärtäväisin ja kivemmin. Esimerkiksi jos suunnitellaan jotain, ne sanoo mulle vielä vähän tarkemmin, osoittaa että tarkoittaa että mutkin halutaan mukaan. Siis ihan arjen eri tilanteissa, kun mennään syömään tms, ei ne suoraan sano, mutta mä huomaan ja siitä tulee hyvä mieli.
Nojoo kyllä mulla on vaikeuksia koulussa, välillä kun mä oon vaan sivusta seuraaja, meinaan ahdistua, kun porukka juttelee jostakin johon en kuulu. Oon kestänyt silti hyvin tilanteita, välillä olen varma että joku on kyllästynyt muhun, saan sen käsityksen jostain ilmeestä, sanasta tai mistä vaan. Välillä pyörittelen ajatuksia päässä, kehittelen niistä ties mitä. Jännittäminen on minimaalista, niin hyvä fiilis kun kykenen jopa esitelmän pitämiseen vain pienellä jännitykselle ja muutamalla änkytyshetkellä. Nautin jopa siitä, ja muutenkin voin jutella kelle vaan, oon saanut jopa miehiltä huomiota. En oo koskaan pystynyt kunnolla keskustelemaan miesten kanssa, ne on aina inhonnut mua. Oon jännittänyt niin paljon, en oo voinut koskaan edes katsoa silmiin. Oon saanut viime viikkoina niin paljon huomiota miehiltä, oikeesti jotkut kai jopa tykkää musta. En tiennyt että tää päivä tulee koskaan, mutta lopulta kaikki on kiinni vain mun ajatuksista. Ei kaverit, tutut, ihmiset ole muuttunut, mä olen vain oppinut ymmärtämään vääristyneitä ajatuksia ja tulkintoja itsestäni ja muista.
Voin sanoa olevani nyt onnellinen, kaikki on niin ihanasti, ahdistusta on ja tulee olemaan varmasti vielä pitkään ja paljon, mutta tällä hetkellä hallitsen sen. Motivaatio opiskeluun on huipussaan, saan aikaseksi asioita, nautin koulunkäynnistä. Se on niin mukavaa, nyt kun pystyn olla kavereiden kanssa, ilman että joka hetki mietin mitä kukakin ajattelee. Uskon että muistakin on melko mukavaa olla mun kanssa. Aion tsempata niin, että kaverini pystyvät olla mun kanssa. Mulla on nyt päällä myös eräs projekti joka onnistuessaan tekee musta maailman onnellisimman, peukut pystyyn että kaikki menee hyvin, Mulla on aika paljon vauhtia, tiedostan sen ja painan välillä jarrua, mutta en muista enään olinko näin vilkas ennen lääkitystä. En kuitenkaan halua laskea annoksia, en halua masennusta takas en nyt kun elämä on hyvin, tässä ja nyt. :)
Koulussa on ollut muutama vaikeampi päivä, en ole silti kertaakaan räjähtänyt ja päästänyt ahdistusta valloilleen, en ole edes itkenyt kertaakaan. Kuukausi mirtatsapiinin noston jälkeen mieliala koheni ns. pysyvästi, itkuisuus loppui. Itken joskus, mutta sillä tavalla tavallisesti. Kaverit on suhtautunut muhun pääosin kivasti, siis ajattelin aluksi että oikein yliystävällisesti. Ne tervehtii, ottaa mut huomioon, kohtelee mua vähintää yhtä kivasti kun muitakin. Välillä mietin että ne nyt on tsempannu, koska haluaa että tunnen että kuulun joukkoon. Mutta oikeasti, en oo viime syksynä antanut edes mahdollisuuta olla mulle mukava. En oo katsonut silmiin, en tervehtinyt, en puhunut välttämättä koko päivänä ja ne on silti pitänyt mut menossa mukana. Ja silti itken, ahdistun ja kiukuttelen ja en ymmärrä miksi kaikki on mulle niin ilkeitä, miksei mua huomioida jne. Mun on annettu olla rauhassa, mutta huolehdittu että pysyn silti mukana. Musta tuntuu että kun tilanne kärjistyi ja saatiin selvitettyä välejä ja sain kerrottua minkä takia ahdistun tietyissä tilanteissa, niin ystävätni on suhtautunut vähän ymmärtäväisin ja kivemmin. Esimerkiksi jos suunnitellaan jotain, ne sanoo mulle vielä vähän tarkemmin, osoittaa että tarkoittaa että mutkin halutaan mukaan. Siis ihan arjen eri tilanteissa, kun mennään syömään tms, ei ne suoraan sano, mutta mä huomaan ja siitä tulee hyvä mieli.
Nojoo kyllä mulla on vaikeuksia koulussa, välillä kun mä oon vaan sivusta seuraaja, meinaan ahdistua, kun porukka juttelee jostakin johon en kuulu. Oon kestänyt silti hyvin tilanteita, välillä olen varma että joku on kyllästynyt muhun, saan sen käsityksen jostain ilmeestä, sanasta tai mistä vaan. Välillä pyörittelen ajatuksia päässä, kehittelen niistä ties mitä. Jännittäminen on minimaalista, niin hyvä fiilis kun kykenen jopa esitelmän pitämiseen vain pienellä jännitykselle ja muutamalla änkytyshetkellä. Nautin jopa siitä, ja muutenkin voin jutella kelle vaan, oon saanut jopa miehiltä huomiota. En oo koskaan pystynyt kunnolla keskustelemaan miesten kanssa, ne on aina inhonnut mua. Oon jännittänyt niin paljon, en oo voinut koskaan edes katsoa silmiin. Oon saanut viime viikkoina niin paljon huomiota miehiltä, oikeesti jotkut kai jopa tykkää musta. En tiennyt että tää päivä tulee koskaan, mutta lopulta kaikki on kiinni vain mun ajatuksista. Ei kaverit, tutut, ihmiset ole muuttunut, mä olen vain oppinut ymmärtämään vääristyneitä ajatuksia ja tulkintoja itsestäni ja muista.
Voin sanoa olevani nyt onnellinen, kaikki on niin ihanasti, ahdistusta on ja tulee olemaan varmasti vielä pitkään ja paljon, mutta tällä hetkellä hallitsen sen. Motivaatio opiskeluun on huipussaan, saan aikaseksi asioita, nautin koulunkäynnistä. Se on niin mukavaa, nyt kun pystyn olla kavereiden kanssa, ilman että joka hetki mietin mitä kukakin ajattelee. Uskon että muistakin on melko mukavaa olla mun kanssa. Aion tsempata niin, että kaverini pystyvät olla mun kanssa. Mulla on nyt päällä myös eräs projekti joka onnistuessaan tekee musta maailman onnellisimman, peukut pystyyn että kaikki menee hyvin, Mulla on aika paljon vauhtia, tiedostan sen ja painan välillä jarrua, mutta en muista enään olinko näin vilkas ennen lääkitystä. En kuitenkaan halua laskea annoksia, en halua masennusta takas en nyt kun elämä on hyvin, tässä ja nyt. :)
tiistai 6. tammikuuta 2015
Uusi vuosi, uudet kujeet
Uusi vuosi, uudet kujeet. Oon ollut viimeiset pari päivää täysin oma itseni. Oon päättäny että tästä vuodesta tulee hyvä. Oon jotenkin odottanut vuotta 2015, se jotenkin tuntuu merkitykselliseltä. Oltiin kahden yön hotellilomalla Tallinnassa. Mua ei ahdistanut kovin paljoa koko reissuna. Oon odotellut milloin oikeat kunnon ilon ja onnen hetket tulee. Nyt ne tuli. Olin koko reissun todella puhelias, heitin ihan överia läppää, juuri sellaista mitä heitän kun voin hyvin. Lisäksi nauroin paljon, ihan hullun paljon. Ja nolasin itteni tuhanteen kertaan milloin missäkin tilanteessa ja se on yksi varmimmista merkeistä voinnin hyvyydestä, kaiken huipuksi nauroin itselleni noloiluista. Välillä oon vaan hymyillyt tai nauranut, enkä oikein tiedä edes miksi, muuten vain. Uuden vuoden kemut meni hyvin, aaton aattona olin ankeella mielellä, itkeskelin ja olin varma että mulla ei ole yhtään ystävää ja kaikki on menetetty. Revin itteni salille ja sain oloa kohennettua. Olin silloin myös väsynyt, seuraava päivä oli paljon parempi. Töissä meni tosi hyvin, menin serkun luokse viettämään uutta vuotta ja meillä oli aika kivaa. Laitoin myös uudenvuoden toivotukset tärkeillä ihmisille ja oli ihana jutella yhen tukipilarin kanssa ja tuntui hyvältä kun se kysyi kuulumisia ja oli tosi ihana. Lisäksi kerroin tilanteesta mutta se ei mennyt sellaiseen hirveeseen avautumiseen vaan juttelimme myös ystävän asioista.
Nyt on rauhallinen olo ajatusvääristymien kanssa, ei ole nyt tunnetta että muhun oltaisiin kyllästytty. Kun mietin koulun alkua ja mietin miten kevät lähtee rullaamaan ja miten muhun suhtaudutaan, silloin ahdistus vähän nousee, mutta hyvin vähäistä. Mirtatsapiiniä nostin kuukausi sitten ja nyt tuntuu että se on alkanut kunnolla auttaa. Mulla on vauhtia päällä, Tallinnassa shoppailin aivan liikaa, oon niin hyvällä mielellä, mutta niin iloinen kun vihdoin tunnen olon oikeasti hyväksi, useamman päivän ajan. Oon myös juonut jonkin verran alkoholia, edes laskuhumalassa uutena vuotena ei lähtenyt tilanne käsistä. Kotona hetken kyllä itkin, mutta aamulla oli jo parempi mieli. Piti taas nähä sitä yhtä vanhaa ystävää, mutta eipä siitä tullut mitään, hän ei vissiin halua nähdä mua, sillä on nyt perunut niin monta kertaa. En aio roikkua hänessä, olen tehnyt voitavani ja nyt odotan ja katson mitä tapahtuu. En nyt kuitenkaan ole murehtinut asiaa.
Sos.fobia on todella hyvin hallinnassa. Pystyin shoppailla kavereiden kanssa ilman ahdistusta, pystyin ottaa kaikki vaatteet mitä haluan sovittaa ilman että kelailen mitä muut ajattelevat. Tää on ihan outoa, en oo koskaan nauttinut shoppailusta kavereiden kanssa, sillä olen jännittänyt mitä muut ajattelee valitsemista vaatteista. En ole ollut varma tykkääkö muut niistä, saanko itse tykätä niistä ymsyms, niinpä en ole uskaltanut ottaa käteeni vaatteita tai edes melkein katsoa, ennenkun saan merkin joltain että vaate on kiva. Ihana helpotus, kun nyt pystyin. Toiseksi pystyn opettelemaan nykyään vähän reittejä, kun energiani ei mene siihen kuinka vaikea on liikkua sos.tilanteissa ja aiemmin olen ahdistellut jos joku kysyy miten johonkin pääsee, jossa olen jo käynyt. En ole voinut myöntää etten tiedä ja olen ahdistellut niin paljon, etten varmasti muista ainakaan. On aivan typerää, että luulen että musta ei tykättäis jos eksyn. Päiväkirjassani luki typerä juttu, että jännittää mennä harjotteluun, kun en osaa kulkea osastolle pukkareilta ja kaverini ärsyyntyy kun en osaa. Nojoo jokatapauksessa en jännitä enään niin paljon julkisissa paikoissa liikkumista ja pystyn keskittyä muuhunkin kun jännittämiseen. Lisäksi uskalsin puhua vähän englantia muiden kuullen ilman että änkytän. Mirtatsapiini taitaa nyt helpottaa taas siihen jännittämiseen. Ainut asia mikä aika paljon ahdisti oli silloin kun oli kiire, ja silloin kun halusin välttämättä sovittaa kasaa vaatteita, kun olisi pitänyt jo mennä ja kaverini ärsyyntyi hieman. Lisäksi "pakkoshoppaillu" ahdistutti, sillä pelkäsin että rahat loppuvat, eikä ole varaa vuokraan. Loppujen lopuksi rahaa jäi kuitenkin, shoppailin paljon, mutta olen sen ansainnut, sillä en ole voinut shoppailla kuukausiin. Ei ole edes kiinnostanut, kun olen pitänyt itteäni niin epämiellyttävänä. Nyt innostun niin monista asioista. Pelkään että ahdistus palaa taas pian, kun koulun alku lähenee ja pitää alkaa tehä juttuja, mutta nyt on ihana olo, väsynyt mutta hyvä olo. Ylihuomenna terapeutti soittaa ja terapia taas jatkuu, nyt olen voittaja sillä olen pärjännyt yli kuukauden ilman terapeuttia ja omahoitajaa.
Nyt on rauhallinen olo ajatusvääristymien kanssa, ei ole nyt tunnetta että muhun oltaisiin kyllästytty. Kun mietin koulun alkua ja mietin miten kevät lähtee rullaamaan ja miten muhun suhtaudutaan, silloin ahdistus vähän nousee, mutta hyvin vähäistä. Mirtatsapiiniä nostin kuukausi sitten ja nyt tuntuu että se on alkanut kunnolla auttaa. Mulla on vauhtia päällä, Tallinnassa shoppailin aivan liikaa, oon niin hyvällä mielellä, mutta niin iloinen kun vihdoin tunnen olon oikeasti hyväksi, useamman päivän ajan. Oon myös juonut jonkin verran alkoholia, edes laskuhumalassa uutena vuotena ei lähtenyt tilanne käsistä. Kotona hetken kyllä itkin, mutta aamulla oli jo parempi mieli. Piti taas nähä sitä yhtä vanhaa ystävää, mutta eipä siitä tullut mitään, hän ei vissiin halua nähdä mua, sillä on nyt perunut niin monta kertaa. En aio roikkua hänessä, olen tehnyt voitavani ja nyt odotan ja katson mitä tapahtuu. En nyt kuitenkaan ole murehtinut asiaa.
Sos.fobia on todella hyvin hallinnassa. Pystyin shoppailla kavereiden kanssa ilman ahdistusta, pystyin ottaa kaikki vaatteet mitä haluan sovittaa ilman että kelailen mitä muut ajattelevat. Tää on ihan outoa, en oo koskaan nauttinut shoppailusta kavereiden kanssa, sillä olen jännittänyt mitä muut ajattelee valitsemista vaatteista. En ole ollut varma tykkääkö muut niistä, saanko itse tykätä niistä ymsyms, niinpä en ole uskaltanut ottaa käteeni vaatteita tai edes melkein katsoa, ennenkun saan merkin joltain että vaate on kiva. Ihana helpotus, kun nyt pystyin. Toiseksi pystyn opettelemaan nykyään vähän reittejä, kun energiani ei mene siihen kuinka vaikea on liikkua sos.tilanteissa ja aiemmin olen ahdistellut jos joku kysyy miten johonkin pääsee, jossa olen jo käynyt. En ole voinut myöntää etten tiedä ja olen ahdistellut niin paljon, etten varmasti muista ainakaan. On aivan typerää, että luulen että musta ei tykättäis jos eksyn. Päiväkirjassani luki typerä juttu, että jännittää mennä harjotteluun, kun en osaa kulkea osastolle pukkareilta ja kaverini ärsyyntyy kun en osaa. Nojoo jokatapauksessa en jännitä enään niin paljon julkisissa paikoissa liikkumista ja pystyn keskittyä muuhunkin kun jännittämiseen. Lisäksi uskalsin puhua vähän englantia muiden kuullen ilman että änkytän. Mirtatsapiini taitaa nyt helpottaa taas siihen jännittämiseen. Ainut asia mikä aika paljon ahdisti oli silloin kun oli kiire, ja silloin kun halusin välttämättä sovittaa kasaa vaatteita, kun olisi pitänyt jo mennä ja kaverini ärsyyntyi hieman. Lisäksi "pakkoshoppaillu" ahdistutti, sillä pelkäsin että rahat loppuvat, eikä ole varaa vuokraan. Loppujen lopuksi rahaa jäi kuitenkin, shoppailin paljon, mutta olen sen ansainnut, sillä en ole voinut shoppailla kuukausiin. Ei ole edes kiinnostanut, kun olen pitänyt itteäni niin epämiellyttävänä. Nyt innostun niin monista asioista. Pelkään että ahdistus palaa taas pian, kun koulun alku lähenee ja pitää alkaa tehä juttuja, mutta nyt on ihana olo, väsynyt mutta hyvä olo. Ylihuomenna terapeutti soittaa ja terapia taas jatkuu, nyt olen voittaja sillä olen pärjännyt yli kuukauden ilman terapeuttia ja omahoitajaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)