Työkaveri kysyi, voinko tehdä ensi viikon työntekijälistan, kun sulla on niin hyvä käsiala. Olin ihmeissäni, naurahdin ja kysyin onko mulla hyvä käsiala. Eihän se ole? Mulle tuli hyvä mieli, joku tykkää mun käsialasta. Tein mielelläni listan, ja katsoin käsialaani. Se on siisti, se on selkeää, ei ehkä niin kaunista, mutta siitä saa selvän. Tein keikkavuoroa vanhaan työharjottelupaikkaan. Työkaveri oli entinen harjoittelun ohjaajani. Ohjaaja, joka arvosteli mun työharjottelun laittamalla ruksit, lähes kaikki kohtaan kiitettävä. Mä oon hyvä. Koulun opettaja oli eri mieltä, kukaan ei voi olla kiitettävän tasoinen tässä vaiheessa kaikissa asioissa. Mun ohjaajan mielestä kannustaminen ja kiinnittäminen siihen missä on hyvä, tukee paljon paremmin, kun huomion kiinnittäminen siihen missä on huono.
Mua on ahdistanut kirjoittaa, kun muut näkee niin kauan kun muistan, syystä että mulla on ruma käsiala, siitä ei saa kukaan selvää. En mä oo kuvitellut, niin moni on sanonut sen. Olen kuullut sen ehkä tuhat kertaa ja kaikki on muistuttanut siitä mua aina. Vaikea olla hyvä, jos kaikki muistuttaa ja keskittyy vaan siihen missä oon huono. Niin on tehty, aina. On mua kehuttu, en kiellä. Mutta musta tuntuu, että aina on keskitytytty siihen että olen huonompi, kun muut niin monessa asiassa ja kaikki on yrittäneet tehdä asian hyväksi jotain, jotta olisin yhtä hyvä kun muut. Nykyään keskitytään siihen mitkä on mun vahvuudet, mutta vaikea on keskittyä siihen, jos huonommuudesta on muistutettu läpi koko lapsuusiän.
Mä voin kertoa. Mua ei meinattu päästää ekalle luokalle, vaan meinattiin jättää eskariin toiseksi vuodeksi. Äitini kutsuttiin keskusteluun, jossa kerrottiin muut hyppivät hyppynarua, mari ei osaa. Muut sitovat jo hyvin kengät nauhat, mari ei osaa. Muut puhuvat jo hyvin, mari ei osaa. Äitini oli ihmeissäni, miksi nämä estäisivät koulun aloittamisen, kun tyttäreni on sosiaalisesti niin lahjakas ja osaa montaa muuta asiaa. Osaa lukea ja laskea, on iloinen reipas, puhelias ja oma-aloitteinen, ei ujo lainkaan ja halu oppimaan ja yrittämään on suuri. Äiti sai puhuttua mut aloittamaan koulun muiden mukana.
En osannut R-kirjainta. Muut osasivat. Puhuin niin että R korvattiin L:nä. En mä hävennyt sitä, silloin. Mutta kyllä musta pahalta tuntui, kun muut puhuivat samalla lailla, korvaamalla R:n L:nä aina muistuttaen etten osaa, ihan vaan kiusallaan. Ei ne pahaa tarkoittanut, niiden mielestä se oli vaan hauskaa, ja oli kivaa olla parempi kun mä. Huono käsialani huomattiin. Meillä oli sijaisopettaja puoli vuotta koulussa. Se hankki mulle ylimääräisen kaunokirjan ja aina muiden nähden sovittiin mitkä tehtävät teen ylimääräistä, koska mulla on niin sotkuinen käsiala. Mä harjoittelin kovasti, en mä välittänyt että mun käsiala on rumaa, mä en vaan jaksanut keskittyä. Ajattelin että se johtuu vasenkätisyydestä, sillä sain helpotuksia käsityötunnillakin, koska ope ei osannut opettaa kuinka kudotaan vasurina. Tein hirveetä jälkeä, mun työt olivat kamalia. Äiti opetti mua välillä, ei ymmärtänyt miksi mua yritetään tehdä oikeakätiseksi, eikä opetettu vasurina. Äitini on oikeakätinen, mutta se harjoitteli tekemään vasemmalle kädellä, jotta voi opettaa mua. Yläasteella opettaja katsoi mun vihkoa, joku luokkalainen huusi "turha katsoa, ei siitä saa mitään selvää" Ei sitäkään sanottu tahallaan, se oli vaan hassua, kun mulla oli kuin pojan käsiala. Opettaja oli kuitenkin lempeä ja sanoi tästä saa hyvin selvää. Aloin piilotella käsialaani, taululle kirjoittaminen oli tuskaa, mä häpesin kun mulla ei ollut kaunis, siisti käsiala.
En mä ole vuosiin enään hävennyt käsialaani, ei sillä ole merkitystä. Mutta oon mä jännittänyt, jos mä piirrän tai kirjoitan, kun muut näkee. Oon vaan jännittänyt, mitä ne sanoo tai ajattelee. Piirtäminen on sitten tarina erikseen, sitäkään mä en osannut, kuvaamataidon tunnit oli tuskaa, mutta olihan se mun lempiaineita, koska muidenkin, en mä voinut tykätä matematiikasta, eihän siitä kukaan tykännyt. Viime vuodet olen jännittänyt siis sekä kirjoittamista ja piirtämistä jonkin verran. Se jokin jännitys tai ahdistus siitä vaan tulee, ilman että tajuan mistä. Nykyään kukaan ei sano mitään, ei hauku käsialaani tai piirustustaitoja, kehuvat joskus jotain siihen liittyvää, mutta silti mulla on syvälle juurtunut käyttäytymismalli ja ikävä tunnelataus aina kun mua tarkkaillaan ja kyllä mä välttelen tiedostamatta kunnolla kirjoitustilanteita, koska tunnen epävarmuutta ja huonommuutta. Mä oon vihannut piirtämistä, jostain alaluokilta asti, oikeasti.
Nyt mä mietin onko naurettavaa kirjoittaa tälläisesta asiasta. Tän tyyppisiä asioita on kaikilla, tuskin ne kolauttaa edes ketään. Kukaan ei varmaan edes mieti näitä asioita. Mulle tää on iso juttu, tää on yksi niistä tuhansista asioista, jollon mua on työnnetty maahan.Mä olin vahva lapsi, mä pysyin iloisena, en jäänyt murehtimaan ikäviä juttuja kovin pitkään, mutta en mä niitä käsitellyt, ajattelin vain että mä olen huono tässäkin, mutta ei se haittaa. Jossain vaiheessa tuli kuitenkin murrosikä, halusin että olisin hyvä asioissa, halusin että musta tykättäisiin, mutta mä olin liian huono niin monessa asiassa, mun epävarmuus kasvoi ja aloin jännittää, jännitän että ihmiset taas huomaa että olen jossain asiassa huono. Tein tämän kaiken tiedostomatta, nyt vasta mietin miksi musta tuli epävarma jännittäjä kaikissa asioissa, ja miksi olen sitä edelleen. Olin huono niin monissa asioissa, etten tiennyt enään mitä mieltä olla tai mitä uskaltaa sanoa tai miten käyttäytyä.
Nykyään yritän keskittyä siihen missä oon hyvä, rakastan sitä kun joku kehuu mua ja silloin mä yritän panostaa asiaan täysillä. On ihanaa tehdä asioita, joissa on hyvä ja jos saa vielä kaiken päälle hyvää palautetta. Nykyään mä kestän myös palautetta siitä jos oon huono jossain ja teen kaikkeni että se sujuisi paremmin. Mutta se ahdistaa mua, ja yritän olla täydellinen ja en kestä jos menee pieleen, en varsinkaan nyt, kun masennus jyllää päällä. Mutta kyllä mä usein vaivun taas sinne lapsuustuntemuksiin, mä oon huono, muut parempia, mutta yritän päästää siitä irti, ei se haittaa vaikka ei osaa jotain, yritän muistuttaa itelleni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti