Auta mua vähän ole kiltti

Auta mua vähän ole kiltti

kun kohta alkaa sudenhetki

pimeys raapii ovella ja etsii saalista

murheet tahtoo viedä heikon mukaansa

Luulin mua paljon vahvemmaksi

etten voi mennä täysin rikki

en niin pahoin ettei siihen ratkaisua ois

luotin että varjoista mä aina pääsen pois

Mutta kun aamuyöllä herään, en tiedä mistään mitään

en mä vaan tiedä kuinka elää, en vieläkään

Pidä mua kii kii kii kii kii kii

Pidä mua kii kii kii kii kii kii

Sudenhetkellä

Sudenhetkellä

Nyt lupaa ettet päästä irti

Kun hullut koirat hyökkää kohti

Tarvitsen sua enemmän kun koskaan aiemmin

vaikka väitin että kestän tämän kaiken yksinkin

Mutta kun aamuyöllä herään, en tiedä mistään mitään

en mä vaan tiedä kuinka elää, en vieläkään

Pidä mua kii kii kii kii kii kii

Pidä mua kii kii kii kii kii kii

Sudenhetkellä

Sudenhetkellä

Sudenhetkellä

Mä oon aina ajatellut että mun asiat on hyvin ja pärjään hyvin elämässä. Avunpyytäminen on ollut vaikeaa. Se tarkoittaa sitä, ettei pärjää. Pakkohan mun on pärjätä, oonhan mä ennenkin selvinnyt yksin. Viime vuosina on pitäny pikkuhiljaa alkaa hyväksyä se tosi asia, että tarviin apua, lastenhoitoon jne. Mutta silti tsemppasin ja pakoilin ongelmia. Tsemppasin vuositolkulla, kunnes olin ihan loppu. Ajattelin vuosina 2012-2014 masennusjaksojen aikaan, ettei syvemmälle voi enään tippua. Nyt tajuan että voi. Nojoo nyt mä pyysin apua hädän hetkellä, siinä vaiheessa kun mieli jo horjui, niin että olin jo psykoottinen. Onneksi pyysin, sillä tilanne levisi aivan käsiin kun pääsin osastolle. En ole koskaan ollut tässä kunnossa. Masennusta, ahdistusta, pelkoja, harhoja, maniaa, pohjatonta väsymystä, syyllisyyttä, unettomuutta ja kaikkea. Ja nyt oon kertonut mun asioista, vaikeista ja aroista asioista suurimmalle osalle ystävistä ja kavereista, perheellekkin osittain. Yksikään ei ole lähtenyt, vaan kuunnellut ja halunnut pysyä mun vierellä. Nyt mä voisin olla oma itseni ilman että pelkään että mut jätetään yksin. Silti pelkään sitä, se on niin syvälle juurtunut pelko. Mutta nyt mä saan apua, ja ehkä asiat helpottuu vielä, pitää vaan olla kärsivällinen. Mietityttää kauheesti mitä tapahtuu kun osastohoito päättyy. Millaista mun elämä on silloin, muuttuuko asiat. Pystynkö mä koska olla vastuussa lapsistani, pystynkö mä jonain päivänä vielä menemään töihin, pystynkö mä joskus parisuhteeseen. Aika näyttää, nyt yritän keskittyä tähän hetkeen ja ottaa kaiken avun vastaan. 

Keinu

Joka keinussa jumalten keinuu
väliä taivaan ja helvetin heiluu
hän kokee huiput ja kuilut kun keinuu
kun keinuu
joka selässään ristinsä kantaa
kohtalon haltuun itsensä antaa
hän kokee huiput ja kuilut kun keinuu
kun keinuu

Kaksisuuntainen mielialahäiriö, voisiko se olla muka sitä. Varmasti on muutakin, traumoihin ym liittyen. En ole koskaan miettinyt silleen oikeasti, että mulla voisi olla se, ennenkun nyt lääkäri otti puheeksi sen mahdollisuuden. Mä näytän mun omaa persoonaa harvoin täysin kenellekkään, nujertajien vuoksi oon joutunut sen piilottamaan. En muista lapsuudesta kovin tarkasti, mutta äitini laittoi mulle yks päivä ihanan viestin, jossa se kysyi muistanko millainen olin lapsena. Se kuvaili että olin lapsena innostunut, seurallinen, utelias, iloinen, nauravainen, eläväinen, kiihkeä, ihmisrakas, touhukas, luottavainen, aina posket punasena innostuksesta ja touhuamisesta. Keskusteltiin siitä vuoristoradasta mitä mun elämä on ollut tai keinumisesta cheekin biisin mukaan. Voisiko olla että kaikki nuo luonteenpiirteet on vielä jäljellä, mutta näkyvät tai rakoilevat vain tuttujen seurassa, silloin kun voin olla välittämättä mitä muut ajattelee. Toisaalta välillä mun vauhti on niin hurjaa, oon ajatellu että se menee mun spontauden piikkin. Mutta entä sitten kun koenkin yhtäkkiä että mun itsetunto ja itseluottamus on korkeella, mitä se ei usein ole. Ikäänkuin unohdan kaiken paskan elämästä sillon. Pystyn myös ajoittain suoriutumaan valtavista määristä tehtäviä tai tekemistä, sitten taas väsähdän jossain vaiheessa. Rahaa myös palaa aika paljon ja musta tulee sosiaalisesti innokkaampi. Toisaalta saatan romahtaa vastoinkäymisistä. Mihin vedetään raja sairauden ja eloisan ja energisen persoonan välille. No onneksi en ole lääkäri, oon nyt tutkimusjaksolla sairaalassa, toivotaan et saadaan selvyys mitä mä sairastan, jotta saan oikeanlaista hoitoa.

Eihän leijonilla oo kyynelkanavii?

Silloin luulit et tää on The End
Mut ei ollut sun aika tulla osaksi virtaa
Päivä taittui eteenpäin, mut se takaraivoon jäi
Eikä me koskaan enää puhuttu siitä

Eihän leijonil oo kyynelkanavii Kun heikkoudetkin on vahvuuksii En mä kehtaa edes kysyä Hei mikä on mut huomaan sun silmistä

Se tekee kipeää, kun elefantin painon alle jää Eikä kukaan muu sitä nää

Vaik sut on luotu kantamaan Nousemaan aina uudestaan Oon pahoillani en osannut lohduttaa Mut lupaan vielä se helpottaa

Kuka meidät opetti niin, pysymään hiljaisuudessa kii? Jos sä viitot, huomaako kukaan? Ja kun kupla puhkeaa, kaaosta ei voi kahlita Kun tänään naamiot riisutaan
ja koko maailma näkee sen
Mitä sä kavahdit peitellen

Se tekee kipeää, kun elefantin painon alle jää Eikä kukaan muu sitä nää

Ja vaik sut on luotu kantamaan Nousemaan aina uudestaan Oon pahoillani en osannut lohduttaa Mut lupaan vielä se helpottaa

Vielä se helpottaa

Mä oon vahva, mä en itke. Ei se satu, en itke. Ei mun tarvii itkee, mä kestän tän kaiken paskan. Kuinka monta vuotta tarvitaan, että kyynelkanavat on niin täynnä, että ne alkaa vuotaa. Ja kun se tapahtuu, vuoto ei sitten lopu. Varmaan se vaihtelee, mutta mun kanavat täyttyivät vajaassa 30 vuodessa. Ja tunteita on niin paljon, en tiedä mihin ne kaikki tunteet on tallentunut, ainakin selkärankaan, korviin, niskaan ja kaulaan. Nyt ne purkaantuu ulos, tunnen sen kehossa. Nyt on mun aika alkaa purkaa näitä. Mutta kuinka vitun kauan kestää kohdata ja käsitellä 30 vuoden tunteet sen haluisin tietää. Mä oon huonossa kunnossa, tosi huonossa mutta samaan aikaan maailman onnellisin. Mä tiedän nyt kaiken mun elämästä, lähes kaiken. Mä ymmärrän nyt ajatuksiani, tunteitani, käytöstäni viimeisiltä 30 vuodelta. Toki kun mieli horjuu, niin en pysty toimia sillä tavoin kun haluisin vaan koettelen ystäviäni. Mutta nyt mä tiedän, nyt mä oikeasti tiedän, etten koskaan ole enään yksin ja 30 vuoden yksinolon jälkeen se tuntuu maailman ihanimmalta asialta ja tiedän ettei kukaan mulle rakas ystävä tule jättämään mua ja sen takia olen niin onnellinen. ❤️

Paras ystävä vai pahin vihollinen

On järkyttävää tajuta, että yksi parhaista kavereistani, tai no ehkä aiemmista parhaista kavereista, on vaikuttanut mun elämään niin paljon negatiivisesti, ja sen ihmisen vuoksi mä oon tosi heikossa kunnossa. En ole edes tajunnut, ennen kuin nyt. Oon aina vähätellyt ja ollu silleen että mä oon vaan niin huono ja surkee, minkäs teet. Oon jopa ajatellu, et se on auttanut mua paljon, mut ei se pidä paikkaansa. Ei sellainen ole oikea ystävä, joka alentaa sua ilkein kommentein. En syytä sitä, olin jo silloin kun tutustuttiin haavoitettu pahasti, mutta se oli niin vahva persoona, että se sai mut valtaansa. Ei terve ystävyyssuhde ole sellainen, ettet uskalla kertoa kenen kanssa vietät aikaa, koska pelkäät niitä ilkeitä kommentteja, kuinka ne ihmiset kenen kanssa oon on ihan hirveitä. Muistan ne tuhannet kommentit kun joku kysyy multa jotain ja tuo ystäväni kommentoi "miksi sä siltä kysyt ei se tiedä noista mitään". Oon tajunnut tän tilanteen vasta, kun avasin suuni ja kerroin mitä kaikkea se ihminen on tehnyt.

Ystävystyin koulussa yhden tytön kanssa, joka sitten matki  tunnilla tätä ystävääni. Sen jälkeen hän päätti, se on ärsyttävä ei olla enään sen kanssa. Mulla oli ollut ihan superhauskaa sen tytön kanssa, yökyläiltiin toisten luona ja kaikki oli niin kivaa, mutta en mä uskaltanut laittaa vastaan, pelkäsin että mua kiusataan sitten entisestään. Hävettää oikein miten alennuinkin tollaiseen. Sitten ne monet kerrat, kun puhuttiin jostain niin hän kommentoi "en halua tehdä tai mennä sinne teiän kanssa, teiän kanssa siellä on niin tylsää verrattuna mun toisiin kavereihin". Mulla on mennyt myös poikki moneksi vuodeksi välit joidenkin ystävien kanssa, syystä että tää ystäväni juorusi asioita selän takana. Asiat olisi ehkä menneet eri tavalla, jos oisin tämän aiemmin tajunnut.

Olin jossain vaiheessa äitini kanssa todella läheiset, siihen tyttö kritisoi "ihankun oisitte bestikset", lopetin senkin. Halusin juosta ja halata kavereita, sekin oli lapsellista, sekin piti lopettaa. Kun en lopettanut, siitä seurasi nöyryyttävää kiusaamista, huutelua niin että kaikki kuuli. Koulussa ei saanut syödä, mielummin käytiin vaan kaupassa ostamassa herkkuja, jos käytiin ruokalassa syömässä, mun piti syödä järkyttävää vauhtia, koska muuten mut jätettiin yksin syömään. Jos mulla oli housut huonosti, tai kuukautisvuoto läpi tms, ei sitä kerrottu naurettiin vaan ja tehtiin salaviestejä toisten kavereiden kanssa ja naurettiin lisää, vihjailtiin vaan, että kohta kaikki näkee. Ala-asteen kavereihin yritin pitää yhteyttä, mutta ne oli vitun ärsyttäviä. Ryhmätöissä, ei mua koskaan valinnut pariksi, paitsi jos ärsytti jostain syystä kaksi muuta kaveria.

Aikuisena tullut useampaan kertaan kommenttia, etten saisi voida huonosti, lopeta negatiivisuudessa rypemine, et voi olla onnellinen jos et itse sitä halua, ei sulta oo kuollut ketään, rakastava perhe jne. Mä oon virheen tehtyään, jos oon loukannut rypeny hirveessä omatunnon tuskissa, pikkujutuista. Aina mun muita kavereita on arvosteltu, välit monilla mennyt tuon kyseisen kaverin takia. On meillä paljon hauskaakin ollut, mutta en mä voi olla oma itseni.

Tää teksti on kirjotettu monta vuotta sitten en vaan oo uskaltanu julkaista ettei kukaan tunnista, mutta nyt mä en enää välitä. Täytyy avata tätä asiaa joku kerta enemmän, muutamassa vuodessa tajunnut tähän liittyen monia asioita.

Lapsi ja suojelija

Pitääkö mun ystävät muhun välimatkaa, etten kuormittaisi niitä liikaa vai luuleeko ne että oon ihastunu niihin. Kun ei se niin oo, mä vaan kaipaan ystäviä, sellaisia, jotka voi päästää lähelle. Mutten voi, mä stoppaan. Mä oon jo alkanu kertoo vähän henkilökohtasemmista asioista, mutta en riittävän, pidän silti kuoren kiinni. Mä haluun että joku halaa mua pitkään, niin ettei se tunnu ahdistavalta ja kielletyltä, pitää sylissä kuin pientä lasta, lohduttaa, silittää niin kauan että nukahdan. Sanoo että rakastaa mua, pyyhkii kyyneleet kun itken, eikä lähde ikinä pois. Mutta ei kukaan tee niin, ei niin tehdä aikuiselle. Mun sisällä on pieni lapsi, joka kaipaa kaikkea tota ja siinä ei oo mitään seksuaalista. Se lapsi on niin yksin ja mä suojelen sitä kaikelta pahalta. Ja niin kauan kun mä suojelen sitä se ei poistu. Tai eheydy, ei tuu hyväksytyksi. Musta tuntuu etten pysty sitä pelastaa, mun rakkaus ei riitä. Koska se pieni lapsi olen minä. En tajua miten voin tän asian ratkaista. Ehkä jos kerron jollekkin, niin se ei tunnu enään niin raskaalta, mutta en mä voi. Siltikään kukaan ei tuu koskaan tekemään niin. Kukaan ei koske muhun koskaan. Koska pelkään kosketusta, meen pakokauhuun. Haluan niin paljon, että joku löytäis mut ja rakastuis muhun, muhun kokonaisuutena, johon kuuluu se lapsi ja tää vitun suojelija. Mutta ei niin käy koskaan, koska en pysty päästää ketään lähelle. Pelkäänkö, että mut jätetään vai ettei hyväksytä, vai kerrotaan kaikille miten huono oon, nauretaan. Mä en oo mitään, en oo kaunis, oon huono, mulla ei oo kokemusta, en tiedä edes mitä mieltä oo mistäki, mistä tykkään, enkä mikä tuntuu hyvältä. Muodostan noi asiat muiden ihmisten kautta. Kuinka sairas oonkaan, mua oksettaa nää ajatukset. oon vitun seko, ei mulla muuta.

Oman elämänsä sankari

Masennus on selätetty, lopullisesti. Olen päättänyt jatkaa elämässä eteenpäin, en aio enään päästää masennusta vetämään mua pohjalle. Nyt on jo kohta heinäkuu. Elämä on ollut ihanaa pian jo 7kk. Mä oon pystynyt pitämään itteni kasassa 7 kuukautta ilman ainuttakaan romahtamista. Mulla on ollut muutamia kriisejä, mutta oon selvinnyt niistä. Käyn terapiassa kerran viikossa, se on auttanut, ajatusvääristymät häiritsevät ajoittain elämää. Viime syksy tuntuu todella kaukaiselta, jollain tapaa se ihminen ja sen ihmisen ajatukset ja teot on vieraita. Hävettää asiat viime syksystä. Silti en mä ole menettänyt ketään ihmistä syksyn asioiden takia. Ja vaikka olisinkin, en voi peruuttaa syksyn asioita. Mulla puretaan masennuslääkitystä pois, en koe tarvitsevani enään lääkkeitä, oon opetellut muita ahdistuksen ja masennuksen hallintakeinoja. Hallitsen oman ahdistukseni. Elämä tuntuu pääosin ihanalta, tappavan tylsää arkea joukossa, se ei haittaa. Mulla on hyvä toimintakyky, vaikeita päiviä tulee ja menee, uusi aamu on aina uusi tilaisuus aloittaa alusta. Nykyään jos mulla on vaikea päivä, pystyn konkreritoida itselle että huomenna on parempi. Harrastan liikuntaa, se nostaa mielialaa ja lievittää ahdistusta, oon saanut käytyä koulun muutamaa opintopistettä vaille loppuun, oon kesätöissä haastavassa paikassa, sos. tilanteiden pelko oireilee vain lievänä, pärjään elämässä niin hyvin. Viihdyn yksin, viihdyn koirani kanssa, viihdyn kavereiden kanssa.

Odotan syksyä, odotan elämäni ensimmäistä kertaa syksyä. Enään kolme kuukautta, ja elämäni suurinta haavetta lähdetään toteuttamaan. Mulle on luvattu se, jos vointi pysyy hyvänä keinohedelmöitys tehdään lokakuussa. Tarviin vaan oman lääkärin lausunnon siitä, uskon sen saavani. Oon maailman onnellisin, jos asiat järjestyvät. Lasken päiviä jo, jos hyvä tuuri käy laskettu aika voisi olla jo ensi kesänä tai ensi vuoden syksynä. Musta voi tulla äiti vuoden sisällä, oon miettinyt kaiken valmiiksi. Oon jo pitkään haaveillut että musta voisi tulla itsellinen äiti. Mutta ennen sitä nautin elämästä täysin siemauksin ja pidän huolta omasta hyvinvoinnista. Tämän blogin tarkoitus saattaa vähän muuttua lähitulevaisuudessa, mutta onnellisuus on päämääränä ja oikeeseen suuntaan ollaan menossa. :)

Elämä on hyvin, tässä ja nyt

En olekkaan kuukauteen kirjoittanut, kaikki tuntuu menevän niin hyvin. Yritän olla työntämästä syksyn ikäviä kokemuksia taka-alalle ja unohtaa. En halua unohtaa, koska haluan olla läsnä ja tietoinen, että mulla on ollut useampi vuosi todella vaikeaa. Koen sen tärkeäksi, koska en halua pudota taas korkealta ja kovaa. Psykoterapia on aluillaan, se tuntuu auttavan. Syksyn puolen vuoden ryhmäterapia on auttanut mua paljon ymmärtämään ajatuksia, tunteita ja toimintaa ja niiden yhteyttä omaan olooni.

Koulussa on ollut muutama vaikeampi päivä, en ole silti kertaakaan räjähtänyt ja päästänyt ahdistusta valloilleen, en ole edes itkenyt kertaakaan. Kuukausi mirtatsapiinin noston jälkeen mieliala koheni ns. pysyvästi, itkuisuus loppui. Itken joskus, mutta sillä tavalla tavallisesti. Kaverit on suhtautunut muhun pääosin kivasti, siis ajattelin aluksi että oikein yliystävällisesti. Ne tervehtii, ottaa mut huomioon, kohtelee mua vähintää yhtä kivasti kun muitakin. Välillä mietin että ne nyt on tsempannu, koska haluaa että tunnen että kuulun joukkoon. Mutta oikeasti, en oo viime syksynä antanut edes mahdollisuuta olla mulle mukava. En oo katsonut silmiin, en tervehtinyt, en puhunut välttämättä koko päivänä ja ne on silti pitänyt mut menossa mukana. Ja silti itken, ahdistun ja kiukuttelen ja en ymmärrä miksi kaikki on mulle niin ilkeitä, miksei mua huomioida jne. Mun on annettu olla rauhassa, mutta huolehdittu että pysyn silti mukana. Musta tuntuu että kun tilanne kärjistyi ja saatiin selvitettyä välejä ja sain kerrottua minkä takia ahdistun tietyissä tilanteissa, niin ystävätni on suhtautunut vähän ymmärtäväisin ja kivemmin. Esimerkiksi jos suunnitellaan jotain, ne sanoo mulle vielä vähän tarkemmin, osoittaa että tarkoittaa että mutkin halutaan mukaan. Siis ihan arjen eri tilanteissa, kun mennään syömään tms, ei ne suoraan sano, mutta mä huomaan ja siitä tulee hyvä mieli.

Nojoo kyllä mulla on vaikeuksia koulussa, välillä kun mä oon vaan sivusta seuraaja, meinaan ahdistua, kun porukka juttelee jostakin johon en kuulu. Oon kestänyt silti hyvin tilanteita, välillä olen varma että joku on kyllästynyt muhun, saan sen käsityksen jostain ilmeestä, sanasta tai mistä vaan. Välillä pyörittelen ajatuksia päässä, kehittelen niistä ties mitä. Jännittäminen on minimaalista, niin hyvä fiilis kun kykenen jopa esitelmän pitämiseen vain pienellä jännitykselle ja muutamalla änkytyshetkellä. Nautin jopa siitä, ja muutenkin voin jutella kelle vaan, oon saanut jopa miehiltä huomiota. En oo koskaan pystynyt kunnolla keskustelemaan miesten kanssa, ne on aina inhonnut mua. Oon jännittänyt niin paljon, en oo voinut koskaan edes katsoa silmiin. Oon saanut viime viikkoina niin paljon huomiota miehiltä, oikeesti jotkut kai jopa tykkää musta. En tiennyt että tää päivä tulee koskaan, mutta lopulta kaikki on kiinni vain mun ajatuksista. Ei kaverit, tutut, ihmiset ole muuttunut, mä olen vain oppinut ymmärtämään vääristyneitä ajatuksia ja tulkintoja itsestäni ja muista.

Voin sanoa olevani nyt onnellinen, kaikki on niin ihanasti, ahdistusta on ja tulee olemaan varmasti vielä pitkään ja paljon, mutta tällä hetkellä hallitsen sen. Motivaatio opiskeluun on huipussaan, saan aikaseksi asioita, nautin koulunkäynnistä. Se on niin mukavaa, nyt kun pystyn olla kavereiden kanssa, ilman että joka hetki mietin mitä kukakin ajattelee. Uskon että muistakin on melko mukavaa olla mun kanssa. Aion tsempata niin, että kaverini pystyvät olla mun kanssa. Mulla on nyt päällä myös eräs projekti joka onnistuessaan tekee musta maailman onnellisimman, peukut pystyyn että kaikki menee hyvin, Mulla on aika paljon vauhtia, tiedostan sen ja painan välillä jarrua, mutta en muista enään olinko näin vilkas ennen lääkitystä. En kuitenkaan halua laskea annoksia, en halua masennusta takas en nyt kun elämä on hyvin, tässä ja nyt. :)