Helvetin ruletti

~28.11.14

"Mulle ihmissuhteet on vaan yks peli, yks helvetin ruletti ja nyt mä oon sen hävinnyt. Haluan kuolla, tappakaa mut, vittu kiduttakaa mut hengiltä oon sen ansainnu. Mä en yksinkertaisesti halua elää, miksei kukaan voi vittu ymmärtää sitä. Mä en hae huomiota, vaan haluun pois. Joo ja en haluu porukoille, kun mä en yksinkertaisesti halua nähdä ketään oon maailman vihatuin. En edes halua et kukaan tykkää musta. Mä yritin, yritin kaikkieni että mut huomattaisiin, tein kaikkeni, että musta tykkäisi ne suositut, kauniit, ystävälliset, ne jota en koskaan ois uskonu saavani ystäviksi. Mä oon antanu muiden tehä mitä vaan, muuttanu kaiken itestä muita varten ja silti kadun sitä päivää kun synnyin, kaikki ois ollu niin paljon paremmin, jos äiti ei ois saanu keskenmenoa muutamaa kuukautta ennen kun mä sain alkuni."

Herranjumala mikä kohtaus. Olin vihanen, raivoissani, itkin, huusin ja mietin osittain läheisiä nykyisiä ystäviä, osittain ala-astetta, ajoittain lapsuutta, ajoittain nuoruutta ajoittain nykyhetkeä ja kynsin skraadut ranteisiin. Kaikki tuntui kaoottiselta, itku tuli jo kaupasta tullessa, vaikka aamu ja edelliset päivät mennyt semi hyvin. Oon peloissani, mitä helvettiä mulle on tapahtumassa oon hullu. Luojalle kiitos, jos joku ois laittanu viestiä, oisin päästäny ulos jotain jota oisin katunu loppuelämäni. Mietin jos * tms soittaisi ja oon koko ajan ajatellut et ne tulis käymää, mut ei ne kuitenkaan tuu, oottelen vaan ihankun se toteutuis vaikka ei se toteudu. Jos ne ois laittanu viestii, koko maailma ois kaatunu. Nyt rauhallinen olo, soitin äidille et tuo mun koiralle kaulurin. En kestänyt epäonnistumista, kauluriaskartelut ei onnistunu. Luoja oon tulossa hulluksi.~

Mun viimesin kohtaus, viimesin tilanne, jolloin en todellakaan hallinnut itteäni. Tätä lukiessani, en pysty käsittää että tekstin kirjoittajana on minä itse. Toi oli kamalan pelottava tilanne, silti en laittanut kellekkään viestiä. En laittanut sillä, pystyin jollakin tapaa tajuamaan, etten mä voi, jos haluan pitää ystäväni. Ton päivän jälkeen nostin mun lääkeannosta omin päin. Se oli hyvä nosto, sen jälkeen on ollut helpompi olla. Sen jälkeen en oo laitellu ikäviä viestejä. Sen jälkeen ahdistus ei oo saanut valtaa. Välillä on ahdistanut, mutta oon tehnyt itselleni säännöt, uhkailen itseäni jos meinaan laittaa viestiä, uhkaan että menetän tärkeät ihmiset. Mun on annettava niiden olla rauhassa, muuten ne kyllästyy lopullisesti. En oo jutellu sanaakaa kenenkään koulukaverin kanssa viimeisen koulupäivän jälkeen, en oo laittanut mitään viestiä. Taino yhen jutun, johon en saanut vastausta, joten poistin sen. Ei nekään oo muhun ottanut yhteyttä. Ei ne mua silti vihaa. 2/3 on tykkäillyt mun kuvista ja tiloista. Yhestä en oo perillä, onko se ihan täynnä mua, en oo vieläkään varma että oliko se oikeesti silloin pysäkillä vai ei, kun katsoin ja näin pään kääntyvän. En saa varmaan vastausta ennenkun koulu jatkuu. Mun on kestettävä se että voi olla että tää syksy, mun käytös on saattanut sotkea välejä. Joku saattaa luulla että mun todellinen luonne on paljastunut. Harmittaa, koska syy on mun huono psyykkinen vointi, kamala ahdistus, joka johtaa pääosin läheisriippuvuudesta, turha on miettiä saan kaikesta selvyyden kun koulu jatkuu.

Vaihdoin blogini nimen ja osoitteen, sekä nimeni. Alkoi ahdistaa kun tiedän että väärät ihmiset voi löytää tän blogin. Syystä että oon linkittäny tätä liian monille. Jotkut voi käyttää tätä mua vastaan, parempi että tää onkin piilossa. Lisäksi en pysty kirjoittaa kaikkea mitä haluaisin, ettei väärät ihmiset tunnista itseään. Eräs parhaista ystävistäni, ilmeisesti entisistä sellaisista, ei kai halua nähä mua, ei kai halua olla tekemisissä mun kanssa. Ajattelin että tälläistä tapahtui vain lapsena, että olen niin inhottu, että mun kanssa ei haluta viettää aikaa. En pysty käsittää miksei se halua. Meillä on ollut niin ihanaa yhdessä, ollaan pystytty avautua toisillemme, tukea ja kannustaa. Vietettiin ennen paljon aikaa yhdessä. Oliko se kaikki harhaa, oliko se mun kanssa vain siksi, kun ei parempia ystäviä ollut tarjolla. Oonko mä niin hirveä. Päätin etten nyt enään ota yhteyttä, odotan että se ottaa. Sitten taas mietin, jos hänellä onkin vaikea elämäntilanne, tai häntä hävettää. Laitoin eilen sitten viestiä, koska nähdään. Uskoin että se haluaisi nähdä, koska edelliselle kerralla kommentoi "ihanaa kun laitoit viestiä". Hän kuitenkin perui. En saanut eilen vastausta, yritän uskotella itseäni että syy ei ole mun huonoudessa, vaan hän ei ole kerinnyt vastata. Pelkään että joku on kertonut musta jotain, että mun kanssa ei kannata olla tai että oon haukkunut sitä tai en tiedä, jotain mikä ei pidä paikkaansa. Pelkään että joku aikoo estää ystävyytemme. Tai sitten olen vaan niin kamala, eikä mitään muuta.

En vieläkään tiedä mitä teen keskiviikkona. Miksi en vain menisi niiden kavereiden kanssa viettämään kenen kanssa voisin mennä. Mua ei innosta, haluan vain saada selvyyden väleistä tiimin kanssa, haluaisin tietää mitä ne tekee uutena vuotena. Haluaisin että mut otetaan mukaan. En kestä jos koko tiimi viettää keskenään, niin että mua ei edes pyydetä mukaan. Ajattelen typeriä, luultavasti näin ei ole käymässä. Itseäni saan vaan syyttää mitäs poistin itteni yhteydenpitoryhmistä. Poistin itseni, koska halusin rankaista itseäni pahimmalla tavalla. En pysty nyt stalkata ihmesten tekemisiä helpolla. Lapsena en välittänyt jos joku ei halua olla mun kanssa, tai en suostunut hyväksymään sitä, tungin itteni joukkoon, esitin etten ymmärtäisi, en kyennyt kestämään sitä surua ja häpeää.  Nykyään haluan selvittää että haluaako kaikki varmasti että mä oon mukana, selvitän sitä 24/7 ja teen kaiken sen vuoksi todella hankalaksi ja kulutan siihen aivan liikaa energiaa. Toivottavasti asiat selkiytyvät alkuviikon aikana. Tämän tekstin voin nyt julkaista, sillä kukaan tuttuni ei löydä tätä. Jos joku ystävistäni kysyy oonko lopettanut blogin kirjoittamisen, voin antaa osoitteen mutta nyt harkitsen tarkemmin, kelle näytän, en halua tämän takia vaikeuttaa omaa tai muiden elämää.

Kun on alhaalla käynyt niin huipulla tuulen tuntee

Olen kaatunut langennut loukkoihin,
joista auennut on ovi ainut alaspäin
ja niihin mun haaveet haudattiin
sain uudet haaveet ja nousin
kauas päässyt oon
enkä sun surulapsesi tahtonut koskaan, mä olla
vaan nousta korkeuksiin

Mun kipukynnys on taivaan korkuinen, ja siitä sinä ansaitset suuren kiitoksen
Kun on alhaalla käynyt niin huipulla tuulen tuntee
se saa
sydämeen sen, yksinäisyyden, palaamaan

Muutama päivä tätä vuotta jäljellä. En tiiä oonko tällä kertaa huojentunut vai en. Tää on ollut kamala vuosi, mutta myös ihana vuosi. 29.8 lähtien on ollut pääosin melko hirveetä. Oon itkenyt tänä vuonna varmasti enemmän kun minään vuonna. Oon siis itkenyt vaan koko ajan, oon ollu ihan herkillä. Silmät vaan kostuu, koita siinä sit yrittää esittää että kaikki on hyvin. Ei mun tarkotus oo esittää, mutta tuntuu niin typerältä, kun tutut tai kaverit, joiden kanssa en oo niin läheinen, kyselee miten menee. Kyyneleet on jo silmissä, joten ei kai auta muuta kun sano että ei kovin hyvin

. Nyt ylenmääräinen itkeminen on loppunut toistaseksi, viimeksi itketti kunnolla kun sain sähköpostin kielten opettajilta etten saakkaan suorittaa kieliä itsenäisesti. Tipuin korkealta ja kovaa, vaikka olinkin pelännyt että en saisi. En kykene vieraassa ryhmässä harjoitella suullisia tehtäviä ruotsiksi ja englanniksi, saati suorittaa suullista tenttiä. Maikan kommentti oli monia jännittää alussa, mutta parin ekan tunnin jälkeen jännitys helpottaa. Kunpa se olisikin niin, mutta en mä voi vääntää, oma vikani kun oon tähän kouluun saapunut, vaikka tiesin mitä on edessä. Ens syksynä mul on 210 opintopistettä luultavasti kasassa, liikaa valinnaisia, mutta kielten opinnot suorittamatta. Oonko tyhmä vai tyhmä kun suoritan koulua saan hyviä arvosanoja ja en silti luultavasti tule saamaan tutkintotodistusta käsiini, enkä siis valmistu sairaanhoitajaksi. Jokatapauksessa kevään lukkariin ei mahdu enempää mitään ylimäärästä. Mulla on jo kaikki oman ryhmän jutut jo, lisäksi opinnäytetyöjutut lisänä, joka on jo tosi paljon ja aion vielä suorittaa rästitenttejä ja vielä yhden opintojakson, joka viime syksyltä jäi. Ensi syksynä voin sitten kärvistellä kun kaikki on niin pienestä kiinni.

Aina tauon jälkeen jännitän miten koulussa lähtee sujujmaan. Uskon itseeni ja toiveet korkeella, ehkäpä kaikki onkin taas hyvin. Olen niin monta kertaa pettynyt, kavereihini, niiden suhtautumistapaan ja itseeni. Lähinnä vain itseeni. Tällä kertaa mulla ei oo toiveet korkeella. Tiedän, että ainakin ensimmäiset päivät tulee olemaan hirveät, ahdistusta ja kamalia ajatuksia. Käyttäydyn typerästi, sillä tavoin että mut tulkitaan väärin. Jos asiat sujuu paremmin, mieliala nousee, mutta nyt en aio odottaa liikoja. Mulla on ainoastaan yksi tavoite, pysyä kasassa edes jollain tasolla. Tiedän, etten mä saa mitään ylimäärästä huomiota, kaikki on samalla tavalla kun viime syksynäkin. Yritän olla saamatta ahdistuskohtausta, jos alkaa liikaa ahdistaa otan lääkettä tai poistun tilanteesta, aion itkeä yksin. Mä toivon silti että saisin suoritettua opintoja, ettei ahdistus olisi liikaa läsnä. Oon kuormittanut koulukavereitani kamalasti, toivon silti että ystävyys ja kaveruus säilyy, etten olisi vielä sotkenut kaikkea. Toivon että muut haluaisi vielä viettää mun kanssa aikaa, haluaisin puhua välit selviksi. Yritän keskittyä kouluun ja koulutehtäviin. Keikkailu lasten psykalla on tehnyt mulle hyvää, en pyörittele ajatuksia vaan pystyn keskittyä työntekoon. Yritän käyttää energiani työntekoon, koulujuttuihin ja treenaamiseen.

Masennus ei oo nyt pahana, ehkä lievänä kuitenkin. Nukkuminen sujuu, mirtatsapiini tukena, ilman sitä en nukahda. Oon saanu nukuttua jo kuukausia, unirytmi jopa melko hyvä. En nuku päivisin, välilllä yritän mutta se ei onnistu. Liikun paljon, käyn koirani kanssa lenkeillä ja paljon salilla. Oon kyennyt sellaiseen jo useamman viikon, jos saan sen pidettyä jatkuvana, se tukee mielialan korkealla pysymisen. En ole myöskään tarvinnut tarvittavia ahdistuslääkkeitä pitkään aikaan, pari kertaa kuukauden aikana. Asiat on oikeasti lähteneet parempaan, vointi oli täysin päinvastainen vielä kuukausi sitten. Välillä turhaudun kun ei huvita tehä mitään, mutta se ei kestä kauaa. Päivät on jonkin asteisesti pakkopullaa, mutta en mä halua elämän loppuneen. Pelot ja ajatusvääristymät vaivaavat, mutta ymmärrän syyt niihin, enkä oo niin hukassa niiden kanssa. Oon löytänyt hallintakeinoja ja melko kovankin ahdistuksen vallassa saan pidettyä itteni kasassa, enkä ole viime aikoina vahingoittanut itseäni, enkä lähetellyt ikäviä viestejä, joita katuisin myöhemmin. Ihan viime viikkoina, siis parina ei ole ollut maniatyyppistäkään käyttäytymistä, mutta voi olla että jos asiat lähtee parempaan vielä, innostun asioista, voi lähteä käsistä, mutta olen oppinut rauhoittamaan myös itseäni. Tällä hetkellä suurin huolenaihe on uusi vuosi, mutta yritän olla miettimättä sitä, eiköhän asiat selviydy tässä muutaman päivän sisällä. Nyt oon rauhallinen, en missään maniassa ja ajattelen silti asioista näinkin järkevästi. Kirjoittaminen auttaa, aloittaessani tätä kirjoitusta, olo oli vaikeampi, nyt melkein hymyilyttää ihan muuten vaan.

Turvaväli

Voispa aamulla herätä vaan, herätä sillee et kaikki ois hyvin. Herätä ja olla iloinen, nauraa eikä miettiä kaikkea turhaa ahdistumatta. Olis vaan niin kiva herätä ja tuntea että kaikki tuntuis enemmän kun "ihan okei". Valitanko mä turhasta? Onko se liikaa, kun haluisin vaan tuntea sen että elämä tuntuu joltain. Se tavallinen elämänhalu, miksei se vain voi olla. En mä odota enään aamulla, että ois ilta ja vois mennä nukkumaan. Ollaan tänään katottu leffoja, se on ollut ihan kivaa. Oon nauranu, jutella jotain, ja miettiny koulun alkua, kavereita, mitä teen uutena vuotena. Ei mua oo niin paljon ahdistanu. mietityttää vaan. Oon laitellu eilen paljon kuvia instagramiin, joulukuvia ym. Niistä on tykkäilty, myös ne on tykänny, jotka välillä luulen vihaavansa mua. Siitä tulee hyvä mieli, kyllästymis ym ajatukset kumoutuu. Aivan typerää tehä johtopäätöksiä näin. No ei ahdistus mua saa valtaan. Pystyn ajattelemaan järjellä, että kehittelen paranoidisia juttuja.

En odota koulunalkua, en odota uutta vuotta, en odota viikonloppua, en odota ees huomista. Oikeestaan ihan sama, tai ei. Mä odotan elämänintoa. Se on nykyään niin hetkittäistä. En mä odota mitään suurta ihmettä. Mä odotan että tunnen taas olevan terve. Aiemmin se on selkeästi tuntunut masennusjakson jälkeen. Tai niin mä luulen, mutta päiväkirjamerkintöjen perusteella ei oo ollut hyvää oloa pitkään. Unohdanko mä vaan ikävät asiat. Oonko mä niin tyhmä, että käännän ne pois tietoisuudesta samalla tavalla kun pikkutyttönä.
,
Huomenna aattelin mennä salille, vois vaikka tehä ees tälle kropalle jotain, se nostaa mielialaa. Ja liikkuminen yleensäkki. On niin turhauttavaa olla, kun tunnen olevani sairas. Haluan kaiken ennalleen, edes tilanteen sellaiseksi mitä se oli kesällä. Musta tuntuu et oon sotkenut kaiken, muuttanut kaiken. Kertonut ihmisille liikaa ja mua pidetään tyhmänä. Mua pidetään nolona ja säälittävänä ja sen vuoksi muhun suhtaudutaan eri tavalla. Kaikki oli aiemmin hyvin, kaikkialla muualla paitsi mun sisällä. Pystyin silti nauttimaan hetkistä. Väittävät että helpottaa kun päästää irti. Tyhjentää mielen roskat, niin että puolustusmekanismit raukeaa. Sitten olo tuntuu kevyeltä. Mulla ne on niin vahvana tekemässä elämästä vaikeaa ja ahdistavaa. En kestä muutoksia, mutta haen niitä en pysty olla paikoillani. En kestä että koulu loppuu, sen jälkeen ei oo mitään. Tarviin jotain joka saa mut unohtamaan kaiken, unohtaa kuka on ja miltä tuntuu. Pitäisi pysyä vain etäällä, metrin turvavälillä, silloin ei satu. Silloin ei myöskään tunnu mahtavalta. Mutta silloin kaikki on siedettävää. Mutta en mä halua, mä haluan tuntea, mä haluan tuntea itteni tärkeäksi joillekkin, mä haluan tuntea että mua rakastetaan tai tykätään tai mun seurasta iloitaan, vaikka mut tunnetaan lähes kokonaan, heikkoudet myös.

 Tää matka on vaan tehtävä, pelkään kuolevani tuskaan, kunpa vois vain herätä jonain toisena. Tuskin kenelläkään on koko elämä helppoa. En mä vihaa itseäni, lähinnä vain heikkoutta ja tyhmyyttä, just sitä miks oon antanut ihmisten käyttää mua hyväkseen, mksen oo taistellu vastaan. Eräs kaverini sanoi kerran "en ymmärrä miten susta ei vois tykätä". Se tuntui hyvältä. Ei mulla ole vihamiehiä, musta yleensä tykätään, silti pelkään että ei. Mä haluan olla täysin oma itseni, mutta silti mulle ei ole ihan sama mitä ihmiset ajattelee, mun on pakko saada tietää se. Jos en saa tietää tukahdun ahdistukseen. Sitten kun saan sen tietoon ja huomaan että pelkoni oli turha, ahdistus lievenee. Hetken päästä keksin taas uuden vihjeen, joka lisää epäilyksiä ja ahdistus taas nousee. Aistin ihmisten kasvoilta herkästi mielialan, tunteet, mielipiteet, suhtautumistavat yms, aistin niin herkästi, mutta en osaa tulkita oikein. Tai osaan, mutta syytä tunnetilaan en, ja kohdistan sen suoraan itseeni. Sosiaalinen media on paha, silloin en näe ilmeitä, tulkitsen silloin sanojen perusteella, joskus hymiöihin. Olen siinäkin kovin herkkä tunnistamaan, jos jokin on pielessä. En pysty keskittyä itseeni, enkä ympäristöön tai hetkeen. Keskityn vain ylianalysointiin ja kaikki muu jää huomiotta. Joskus pystyn unohtamaan sen, jos voin olla varma, että kaikki on hyvin. Tämä on vain yksi osa kaikesta. Ja kyllä tulen hulluksi itseni kanssa ja elämäni on haastavaa, luojalle kiitos terapia jatkuu parin viikon päästä.

Siinä maailmassa, jota kukaan muu ei ymmärrä

Viime vuosina, varmaan aina tähän mennessä syksyisin oon ollut iloinen joulun tulosta, pitänyt sitä ihanana juhlana. Tänä vuonna kaikki on mennyt eri tavalla. Onhan mun vointi kai parempaan päin mennyt, ei ole niin masentunut olo, mutta kuitenkin kurja. Sellanen oikeesti kunnolla hyvä olo on poissa. Haluaisin iloita, haluaisin nauraa, haluaisin itkeä ilosta. Toimintakyky on palautunut jonkin verran. Tänään kävin kotona laittamassa kodin sellaisee kuntoon, että voin aloittaa joulun vieton. Tiskasin ja pyykkäsin, kuukausi pari taaksepäin, en olisi onnistunut. Ei mua ois kiinnostanut, en olis pystynyt. Ei se silti nosta mun mielialaa kunnolla.

 Kävin myös salilla, oon käyny melko aktiivisesti. Yks päivä oli ihan järkyttävä ahdistus, siis niin paha että monta kertaa matkalla salille meinasin kääntyä takaisin kotiin. Pyöritin inhottavia ajatuksia päässä, kehittelin kauhuajatuksia vuorovaikutustilanteista kavereiteni kanssa. Inhosin taas itseäni kun edes ajattelen tällaisia, pakotin itteni kuitenkin salille, edes vähäksi aikaa juoksemaan. Pikkuhiljaa olo helpottui ja tein rankan treenin, sen jälkeen oli helpompi olla. Olen nyt useaan otteeseen jos ollut vaikea olo mennyt salille. Käyn siellä kyllä myös jos hyvä olo. Treenaaminen on kivaa, oon iloinen kun siinä kehittyy niin nopeasti. Inhottaa mun ulkonäkö, paino, näytän niin lihavalta, en tajua miten mun paino ei lähde laskuun. Mä haluun laihtua, mun on pakko laihtua, haluun taas lihakset takas, haluan laihaksi. En kestä jos uusi lääke lihottaa, se lääke joka on vihdoin saanut mun mielialaa ylöspäin. En sitä voi kuitenkaan lopettaa, en halua, en nyt kun kuukausien 24/7 paha olo on väistynyt. On vaan treenattava enemmän, hillitä syömistä.

Enään pari viikkoa, kun terapiani jatkuu. Se tarkoittaa, että koulu jatkuu. Se tarkoittaa että ahdistus lisääntyy. Mun on pystyttävä hallita ahdistukseni. Mua jännittää miten asiat lähtee sujuu kavereiden kanssa. Mä oon hallinnut käytökseni nyt useamman viikon, silti mä kelailen mitä porukka ajattelee, haluaako ylipäätää viettää aikaa mun kanssa. Ostin kirjan läheisriippuvuudesta, se oli oikeesti kamalaa luettavaa. Aloin ymmärtää itteäni taas enemmän ja enemmän. Oli kyl ihan käsittämätöntä miten 100 sivua tekstiä voi kertoa lähestulkoon mun elämästä ja tajuta vasta nyt miten käyttäytyy, mitä tuntee ja miksi. Ostin kirjan mun sosiaalisista peloista ja herkkyydestä. Sitä en oo vielä tarkemmin lukenut, mutta se on varmaan myös avartava kirja. Yritän olla miettimättä koulun alkua, pelkään että pelkoni toteutuu, pelkään etten pysty olla koulussa, pelkään että kohta makaan taas yksin kotona, yksinäisenä, ahdistuneena ja juuri niin yksin, siinä maailmassa jota kukaan ei ymmärrä.

En jaksa paineita, en jaksa sitä kun ihmiset sanoo lopeta rypeminen, päätä että olet onnellinen. Keskity positiivisuuksiin. En kestä sitä kun itken ja huudan ja se tulkitaan huomionhauiksi  ja siihen että haluan vatvoa vain ongelmiani, eikä mua kiinnosta mitä muille kuuluu. En kestä sitä, kun muhun suhtaudutaan eri tavalla, mun kanssa ei haluta olla enään tai siitä ei nautita samalla tavalla enään. En kestä kun ihmiset ei enään tule niin iloisiksi mut nähdessään kun aiemmin. En kestä kun ihmiset on vain helpottuneita, jos en ole paikalla. Ei sen takia että olisin hirveä, en ole, vaan sen takia, koska voimat mun tukemiseen on lopussa. Yritän nauttia hetkestä, nyt on ihan kiva olla, toivon että asiat vielä järjestyy. Nyt aion nauttia joulusta, sillä tavoin kun se on mahdollista.

Mitä mä ajattelen? Mitä muut ajattelevat?

En tiiä onko hyvä vai huono tonkii mun päiväkirjoja läpi viime vuosilta. Luulin et mul on mennyt hyvin aina keväät ja syksyt ei niin huonosti, kun tää syksy. Lisäksi luulin ettei mul oo ollu masennuksen ja ahdistuksen kanssa ongelmaa vielä 2012 alkuvuodesta ymsyms, mutta onhan se ollu mukana jo iät ja ajat, vähättelen vaan ja unohdan. Lisäks mun suhteet kavereihin, erityisesti koulukavereihin, eli laatutiimiin ei oo ollu normia, vaan just sellasta läheisriippuvaista koko ajan jollain tasolla. Eka koulupäivä amk:ssa oli 8. tai 9.1.2012 ja mun päiväkirjassa lukee jo 15.1 lause: "ei oo kukaan viel yrittäny vältellä mua tms, koko viikkona ei oo ollu mitään ahdistushetkiä". Sen jälkeen siellä on enemmän tai vähemmän mun keksimiä tulkintoja muiden sanoista,ilmeistä,eleistä jne. Lisäksi pohdiskelen siellä ihmisten välejä ja sitä mikä on aina mun vika. Sitten mietin omaa käytöstä, mitä mut musta aattelee, millaisena ihmisenä pitää ja mistä sanoista tai mun toiminnasta johtuen pitää  ja päätän miten muutan käytöstä, jotta musta pidetään. Pohdiskelen myös luokkalaisten välejä keskenään ja muutoksia niissä ja ahdistun muiden tunteista, jos joku on kohdellut niitä väärin tai ne on riidoissa. Lisäksi mieliala vaihtelee laidasta laitaan, iloisista kokemuksista puhkeaa järkkyä maniaa, pakkolaihduttamisajattelua, täydellisyyden tavoittelua, pakottamiseen tsemppaamaan paremmin kaikessa yms. Ja sitten päinvastoin taas masennusta ja ahdistusta usein myös.

Syksy 12 on järkkyy luettavaa, oon ollut aivan totaalisen heikossa kunnossa, pakottanut itteni silti olemaan työharjottelussa ja sos.fobia aivan sairaanloisen pahassa tilanteessa, silti aivan yksin hiljaa esittänyt että kaikki on hyvin, vaikka itkin vain, en pysynyt syödä enkä nukkua, huh. Voi elämä oon kehitellyt jo harjottelun henkilökunnankin vihaamaan mua, koska oon tehny sitä ja tätä ja oon ärsyttävä ja rasittava millon missäkin. Täytyy tarkemmin vielä varmaan pohdiskella sos.fobiaa, sillä se on ollut järkyttävän vaikea. En enään muistanut, sillä nykyään jännittäminen ei oo enään niin superpahaa. Olen ollut myös varma että mut hylätään heti kun paljastan jonkun "heikon" merkin itsestäni ja häpeän itseäni ja olen varma että sen takia mua pidetään tyhmänä tai ääliönä jne.Pitäis varmaan näyttää vähän päiväkirjamerkintöjä laatutiimille, jos se vaikka lisäis ymmärrystä, miksi oon toiminut niiden kanssa tietyilla tavoilla, kun koko nää vuodet se on ollut niin sekopäistä toimintaa, juuri kaikkea sellaista, mitä lukee läheisriippuvuus tekstissä. Ajattelin myös että ei mun mieliala oo ennen vaihtunu manian ja masennuksen välillä päivittäin/viikottain, mutta oikeastihan se on, päiväkirjoista saa sen hyvin selville. Muistan kun yksi läheisistä koulukavereista sanoi psyk.jaksonsa jälkeen että masentuneet ketä hoiti, oli koko ajan aivan masennuksen vallassa, ei tälläisiä kun mä, eli välillä yli.iloinen ja energinen ja touhuan sataa asiaa ja välillä taas ihan maassa. Päiväkirjasta kun lukee mun juttuja "maniassa" niin se on kyl järkyttävää, koska oon tekemässä tuhatta asiaa ja varma että onnistun kaikessa. Ei se kaksisuuntaista mielialahäiriötä ole, siinä ne jaksot kestävät putkeen useamman viikon, mulla kestää vaan max muutaman pvn yleensä vähemmän ja eihän sitä voi vetää mihinkään muuhun kun epävakaaseen persoonallisuushäiriöön. Ei kukaan musta sitä uskoisi, sillä osaan käyttäytyä yleensä tosi hyvin, mutta ne kehen takerrun sen näkee ja niille olen aivan kamala, juuri järkyttävän takertuva ja käyttädyn kun pahin mahdollinen läheisriippuvainen. Asiaa pahentaa se että ystäväni ei ole laittanut välejä poikki, ne on laittanut rajat mutta ei hylännyt. Se on ollut kamalaa, nyt ois sellainen hetki kun haluaisin siirtyä uuteen elämään vaiheeseen, tutustua uusiin ihmisiin, aloittaa taas alusta, mutta sama toistuisi taas, enkä halua eroon ystävistäni, Nyt on pysähdyttävä ja kestettävä, en voi enään paeta.

Oon pysynyt rauhallisella mielellä, oon pystynyt olla häiritsemättä ystäviäni, siis laatutiimiä. Oon nähnyt joitakin muita kavereita, muita läheisiä ystäviäni ja pystynyt olla niiden kanssa. Oon pystynyt olla myös yksin. Välillä ahdistus puskee, usein iltaisin kotona, mutta oon saanut toistaiseksi pidettyy ajatukset hallinnassa. Treenaaminen jatkuu, tänäänkin jaksoin nousta aamulla ajoissa ja lähteä salille. Kotonakin pärjäilen, ajoin mania yrittää pukata, mutta se on vaan ihanaa. Enään kolme viikkoa kun terapia jatkuu, ehkä pärjään sinne asti. Aattelin vaan treenaa ahkeraan ja nähdä joitakin kavereita. Koulun alettua ahdistus tulee lisääntymään, mutta se on sen ajan murhe. Ajatusvääristymät ajoittain yrittää liikaa tulla, varsinkin nyt kun ei olla puhuttu laatutiimin kanssa pitkään aikaan, mutta yritän saada pidettyä ne aisoissa, vaikka se tuntuukin todella vaikealta. Ainiin hain opinnäytetyötä ja mut valittiin siihen, siis kirjoitin hakujuttuun vaan muutamia lauseita ja säälittäviä selityksiä, minkä vuoks haluisin tehdä opinnäytetyön yksin ja tietyllä tavalla, mutta silti mut valittii, onkohan opo puhunut kaikille maikoille, et ottakaa toi toivoton tapaus että päästään joskus eroonki siitä. Who knows. Lisäksi oon päässy toivottomien tapauksien "tutkinto valmiiksi" tukiryhmään, joka tapaa ens keväänä 6 kertaa. Oon oikeesti säälittävin tapaus ikinä. Mutta oon ihan tyytyväinen et saan lisätukea, koska pelkään tosi paljon etten selviydy mm. opinnäytetyöstä. Pelottaa kyllä ylipäätää etten selviydy mistään, mutta se ei johdu et koulunkäynti, opinnot yms ois yleisesti vaikeita, saan kyllä hyviä numeroita ja osaan tehdä tehtäviä, mutta ajatusvääristymät ja pakkoajatukset ja pelot häiritsee liikaa sos.tilanteita koulukavereiden kanssa ja näin häiritsee koulunkäyntiä. Mut en voi pakoilla, mun on vaan kestettävä jotenkin se, ilman että kerrytän taas ärsyyntymispisteitä draamalla mitä aiheutan.

Serotoniinit pilvissä

Oon innostunut treenaamisesta. Kävin viime viikolla kolmena päivänä salilla pump tunnilla. Siis oikeasti, 3 kertaa! Mietin koska näin on tapahtunut viimeksi, ei varmasti ainakaan tänä vuonna. Oli pakko kattoo nyt kalenterista miten mun treenit on menny tänä vuonna, kirjoitan ne aina ylös. Viime keväänä yhden kerran kävin viikon sisällä kolmesti salilla, mutta muuten en sitten käynykkään koko keväänä tai kesänä. Vuosi sitten syksynä, ennen masennusjakson alkamista treenasin paljon, elokuun aikana 14 kertaa, joko salilla, uimassa tai lenkillä. Syyskuun alussa vielä muutaman kerran, sen jälkeen vissiinki sitten tuli vaikea masennus ja ahdistus ja se loppui kun seinään. Edes liikunta ei saanut pidettyä mua kasassa, masennus ja ahdistus tulee niin voimakkaana, koska paha olo pursuaa sisältä. Onneksi nyt asiat on paremmin, nykyään pystyy ymmärtämään ja käsittelemään asioita, nyt kun olen vihdoin päässyt hoitoon erikoissairaanhoitoon. Järkyttävää että pääsin sinne vasta, kun yritin vahingoittaa itteäni, enkä ollut varma pystynkö hallitsemaan itseäni ja menin yöksi osastolle. Näin se suomessa menee, valitettavasti. :(

2011 aloitin treenaamisen, join alkoholia vain pari kertaa koko vuoden aikana. Kävin salilla usean kerran viikossa, söin terveellisesti, laihduin yli 10 kiloa, musta tuli laiha ja lihaksikas ja mieliala pysyi tasaisena ja iloisena, ainakin syksyyn asti. Opiskelut alko 2012 ja treenasin ekan kevään vielä jonkun verran, mutta aloin jo oireilla pitkään jatkuneesta lievästä masennuksesta, joka voimistui koko ajan, mutta en vielä sitä itse kunnolla tajunnut. Oli kuitenkin ihanaa olla laiha, oli ihana kuulla kun ihmiset huomasivat sen, vaikka näki vain kasvot kuvasta. Se oli niin suuri muutos, sillä olin ollut vähän ylipainoinen. Suurin osa kertyy mulla aina vatsaan ja mua on jopa ulkopuoliset kiusannut kun näytän vähän kun oisin raskaana. Useimmat tiesi ettei se siitä johdu, mutta kiva oli silti pilkata. Jäin koukkuun laihduttamiseen, koska oli niin hienoa kun mahduin niin pieniin vaatteisiin, painoin just yli 50kg. Mutta olen lyhyt ja pienikokoinen, se on sopiva paino mulle. Opiskelujen myötä tuli kuitenki ryyppääminen ja ahdistukseen vedin karkkia ja hiilareita ja pian ruokavalio oli taas ihan pielessä, eikä mielenkiintoa omaan ulkonäköön, kun kaikki ahdisti ja pidin itseäni ällöttävänä. Niinkuin vieläkin oon pitänyt, rumana ja lihavana.

Nyt on ollut ihana käydä salilla, koska ihan muutaman kerran perusteella oon jo kehittynyt, jaksan jo paremmin ja pystyn tehä treenejä yllättävän isoilla painoilla. Fiilis on mahtava treenin jälkeen, serotoniinipitoisuudet varmaan huipussaan, koska lääkityskin nostaa niitä. Maniaa pukkaa, mutta tervettä sellaista. Tiedän että liikkuminen saa mun ahdistusta vähenemään, itseluottamusta ylöspäin ja ajatusvääristymätkin paremmin hallintaan. Ois ihana saada itteni samanlaiseen kuntoon kun 2011, kokeillaan onnistuuko. Nyt ainakin motivaatiota, ajattelin ostaa kuhan saan rahaa 10 kerran personal trainerpaketin, sais kunnon sopivan ohjelman mulle, mitä vois tehä ryhmäliikunnan lisäksi. Keväällä olen alottamassa myös aikuisten sirkuskoulun alkeiskurssin. Tiedän että oon niin huono kaikessa akrobatiajutuissa yms, mutta aion nyt haastaa itteäni. Alan jo ajoittain tykätä itestäni aika paljon, pitää itteäni hyvänä tyyppinä, mua ei ällötä enään edes mun ulkonäkö niin paljon ja uskon et voin oppia vaikka mitä jos haluun! Harmittaa oikeen etten voi tänään mennä treenaa, ku eilen ja la olin, pakko pitää välipäivä. Tällästä tänään, käytiin myös kahvilla keskustassa kaverin kanssa ja jemppu pääsi myös vähän kaupungin vilinää näkemään.

Jotain sekavaa

Oot hyvin pieni,
oot hyvin hauras
On ekat sanat joita kuulet päivittäin,
muttet kuuntele muita,
kuin sitä yhtä,
joka käskee painu alemmas ystäväin,
ja se kaiken sulta syö
ja heti perään vielä lyö
ja sanoo sä pystyt parempaan
Ja kun putoaa hyöhenvyö,
alkaa ikuinen yö
Sä pääset aikaan suurempaan

Sä haluat pois,
sä haluat pakoon
Mä tajuun mutten tahdo ymmärtää
Sä haluat pois,
kun et pystykään,
kaikkeen mitä pitää yrittää
Te tartutte toisiin nyt niin kuin kieli kylmään rautaan
Nyt mä ajattelen mut ääneen sano en,
että sut on kevyempi kantaa hautaan

Tää turruttaa tunteen,
ja tää vie tehon
Ne samat sanat kuulit aina päivittäin
Koin hennon otteen,
näin väsyneen kehon
Pelkäsit liian paljon ystäväin
Olit kaunis kuin tiikeri,
jonka raajoja koristi,
viivat viivojen perään
Ja mä tahdon uskoa, 
että ois vielä toivoa, 
joka aamu kun herään

Kaikenlaista sitä tajuaa. Käsittämätöntä, että oon ollut niin heikko. Käsittämätöntä, että oikeesti vuosikymmenien pilvilinna olikin vain kilpi ja sen sisällä on tyrmä, jonne päivänvalo ei pääse. Kilpi peittää kaiken ja elämä on ihanaa, kunnes tyrmässä on liian ahdasta, kunnes se on niin täynnä, että paine kasvaa äärimmilleen.

Masennusjakso on selätetty. Oon sanonut sen varmaan jo monta kertaa, mutta nyt se on. Se ei silti tee elämästä niin paljon helpompaa, sillä täytyy kamppailla ahdistuksen, ajatuksien ja tunteiden kanssa. Tein kolme keikkavuoroa lastenpsykiatriaselle. Tuttu paikka, oon ollu siellä harjottelussa. Eka päivä oli kamala, jännitysoireet äärimmillään, tai lähestulkoon, ei kuitenkaan sellasta mitä se on joskus ollut. Kykenin puhumaan, mutta ahdisti kuitenkin koska olin todella epävarma, en oo tehny kun pari vuoroa joskus. En nauttinu vuorosta kauheasti, oli muutenkin tosi kiire ja haastavaa. Vuoron jälkeen olin helpottunut, olin selvinnyt. En oo varma mitä työntekijä ajatteli musta, mutta osa ainakin oli ilosia mut nähdessään ja kyseli kuulumisia. En osaa vielä toimia siellä kauhean hyvin, mutta ei kai keikkalaisen tarvitsekkaan.

 Loppuviikolle tuli uusia kyselyitä ja ahdisti ja jännitti ajatus että taas sinne, mutta en voi pakoilla, jännitys lähtee vain altistumalla. Pari seuraavaa vuoroa meni paljon paremmin, osasin oikeesti jo tehä asioita omatoimisesti ja uskon et muhun oltiin semityytyväisiäkin. En jännittänyt vikana päivänä paljoakaan, olin todella rauhassa. Olin viimesenä päivänä ihan korostuneen rauhallinen, nautin työvuorosta, musta oli ihana olla siellä ja auttaa sairaita lapsia. Tein pari pientä virhettä tai sellasta etten heti tajunnut ja piti varmistaa ja vaikka jouduin noloon tilanteeseen, itseviha ei noussut. Nauratti myöhemmin virheeni ja en edes kelaillut mitä kyseinen työntekijä musta ajattelee tai olin sillee ihan sama, mä vaan oon tällänen sähläri. Muiden auttaminenhan mulla sujuu luontevasti, oli ne sitten potilaita, tuttuja tai kavereita, pääsee taas laitettua ittensä taka-alalle. Mutta kyllä mun itsetunto ja luottamuskin nousi, tuolla osastolla työnteko tekee mulle hyvää, siellä on maailman upein henkilökunta, en oo missään tavannut vastaavaa. Joka kerta kun käyn siellä, suuri joukko juttelee mulle, kysyy kuulumisia opintoihin yms liittyen. Ei ikinä tuu oloa, että ketään ärsyttäis että oon siellä.

Nyt ei oo taas pyörinyt omat ihmissuhdekuviot niin paljon mielessä. Tai saan työnnettyä ajatukset taka-alalle. Välillä ahdistaa ja kelailen ja pyörittelen asioita, mutta se menee taas ohi ja välillä pystyn ajatella järjellä. Ahdistus ei oo saanut valtaa, vaikka painajaiset yrittääkin saada mut ahdistumaan lisää. Vielä kolme viikkoa pitää pärjää itekseen, ennenkun on taas terapiaa ja omahoitajakeskusteluja. Huomaan myös kun oon ite työstäny omia ajatusvääristymiä, pakkoajatuksia ja toimintoja, pystyin ymmärtämään paremmin töissä lasten sairauksien vaikutuksia ajatuksiin ja toimintaan. Mä oon nyt pyöritelly läheisriippuvuusjuttuja mielessä ja kaikkea miten toimin ja ajattelen asioista ja tajunnu kuinka häiriintynyttä se on. Ammattikorkeakoulussa käyttäydytään kun aikuiset, ei ketään jätetä ulkopuolelle, ollaan mukavia, eikä suututa tai ajatella pahasti, vaikka kuka tekis minkä valinnan tahansa. Silti mun päänsisällä kaikki on samanlaista kun ala-asteella, ja toimin ihan samalailla, koska pelkään niin paljon, enkä hallitse itseäni ja luulen tietäväni muiden ajatukset ja luulen että ajatus- ja toimintamallini on normaaleja. Toimin ja ajattelen tiettyjen sääntöjen mukaisesti, jotka olen oppinut eräältä mustalta jumalalta.

Päästä, päästä irti jo

Tää on nyt sitä, tässä kaikki,
Tää on lopullisuus
Tän ulkopuolella päivät valuvat hukkaan

Aggressio!
Päästä, päästä irti jo
Ennen kuin se tarttuu johonkin tyhmään
Tää on hengen kuolio,
Ollut pitkän aikaa jo
Tässä on kaikki olemukseltaan väärää
Haavekuva
Hauras ja haavoittuva
Enkä mä väitä enään olevani muuta kuin
Tiivistynyt hukaus

Mun pitäis olla nyt tyyni ja rauhallinen
Syvältä viisas, tunteilta harmooninen
Ja vauhtisokeana siltä hetkittäin näyttää

Joku kauheus on saapumassa, en oikein tiedä miksi tai mikä. Oon taistellu vastaan, positiivisuudet saa sen taas taaemmas, mutta sitten se taas pyrkii lähemmäs. Inhottaa, kiukuttaa, ahdistaa, hermostuttaa, vihastuttaa. En pysty olla, en pysty oikein tehdä mitään tai vaikka tekisin niin paha olo ei pysy kauaa poissa. Ei mulla oo masentunut olo, jotenki vaan turhautunu ja vihanen. En jaksa olla täällä, en jaksa olla täällä asunnossani, ärsyttää. Aloin siivota ja pestä pyykkiä, en kestä tätä tekemättömyyttä. En kestä kun kukaan ei ota muhun yhteyttä. Tai joku ottaa, mutta mielenkiinto on poissa. Elämä on niin turhaa, ihmiset on niin turhia. Miksei kukaan jaksa enään mua, miksei kukaan halua nähdä, miksen voi vain voida hyvin.

En tunnista enään mikä on normaalia ja mikä ei, oon yks kasa häiriöitä. Omahoitajan keskustelun jälkeen aamulla olin hyvällä tuulella, kaikki meni niin hyvin, hypin ilmassa lähes tulkoon. Pelkäsin alkuun että tulee joku saarna, oonhan taas muuttanut lääkitystäni, jonka jälkeen toki ollut helpompaa. Tai en sanonut että oon nostanut, sanoin vaan että oon syöny mirtatsapiini isommalla annoksella ja sen jälkeen ollut helpompaa. Sanoin myös että lääkkeet ei oo lopussa, sillä sain lääkettä kaveriltani, joka on lopettanut. Omahoitajani naurahti ja totesi älä sä lopeta. Oonko hankala vai hankala potilas, mutta ihan sama, tuntuu et se suhtautuu muhun silti todella arvostavasti, keskusteltiin tänään myös syömishäiriöpotilaiden hoidosta, siis siitä miten haastavaa se on, tuntuu arvokkaalta kun se suhtautuu muhun myös hoitajana, eikä vain potilaana. Nojoo jokatapauksessa bussimatkan juna-asemalle olin vielä rauhallinen ja hyväntuulinen, kunnes näin katsoessa bussin ikkunasta pysäkillä tutun näkösen ihmisen, yritin katsoa tarkemmin, mutta aina kun katsoin se käänsi katseensa pois, ainakin kolme kertaa. Se näytti hieman yhdeltä koulukavereistani, en saanut kuitenkaan varmuutta olenko oikeassa. Bussi jatkoi matkaa ja jäin juna-aseman toisella puolella. En pystynyt hillitä itteäni, mun oli pakko saada tietää oliko se ihminen koulukaverina, kävelin pysäkin takaa ja tutkin kaikki ihmiset. No en löytänyt sitä ja nyt en tiedä oliko vai ei. Siinä ihmisessä oli kyllä jotain outoa, hyvin suurella todennäköisyydellä se oli joku muu. En pysty päästämään irti ajatuksesta, että se oli koulukaverina, joka ei halunnut että huomaan hänet. Turhauttaa että kelailen tätä asiaa edes, oon niin totaalisen hullu, mutta mulla on suuret epäilykset. Jos tää päivä ois jotenki muuten ollut hyvä, en oisi juuttunut tähän asiaan.

Kaveri jonka kanssa piti nähdä tänään perui, hänellä oli huono olo. Se on totta, se oli eilen juhlimassa. Jotenki nyt oon pyöritelly päässä, että nähäänkö kuitenkaan pitkään aikaan. Jos se ei enään laita viestiä, ehkä se oli vain hetken mielijohde että nähtäisiin. En usko ajatuksiini itsekkään, mutta tänään on tällänen vänkyräpäivä että pyörittelen ihan vaan kiusatakseni itteäni näitä asioita. Ärsyttää myös että uudenvuoden suunnitelmat peruuntuu, ne kenen kanssa ajateltiin lähteä viettämään ei nyt sovikkaan, tai ei me suunniteltu, aattelin vain että monelle sopisi se laskettelureissu. Ei kiinnosta tehä muuta, kaikki menee mönkään. Pitäis saada itteni salille, mutta ei sekään innosta yhtään, pitäis olla tyytyväinen että suoriuduin kunniallisesti työvuorosta joka oli haastava. Tekee mieli vaan huutaa ja osoittaani sisällä vellovan vihani kaikille, vaikka se viha on jotain patoutunutta vihaa, jostain lapsuuden kokemuksista ja en mä voi sitä purkaa mulle tärkeisiin ihmisiin. En edes aio vahingoittaa itteäni, haluun vaan pois. Tää on täysin turhanpäivästä paskanjauhantaa eikä kannattaisi julkaista koko tekstiä mut julkaisempa silti, ihan sama ajatelkoon kaikki mitä ajattelee, mä en jaksa enään välittää. Nyt mä odotan että saan purettua mielensyvyyksistä tunkeilevan pahan olon johonki. Ainiin pitäis keskittyä positiivisuuksiin niin elämä ois helpompaa, mä keskityn tänään vaan kaikkeen paskaan ja ryven itsesäälissä.

Unimaailma

Mä en oo yhtää selvillä, miksi nään tietyn tyyppisiä unia. Harvemmin enään nään unia sillä fiiliksellä, että kun herään harmittaa että uni loppui. Joskus unet oli ihania, ihanampaa kun todellisuus. Oon joskus herännyt siihen kun nauran niin kovaa etten pysty lopettaa, syytä en muista. Olen tietenkin myös herännyt siihen että itken, eikä loppua näy. Jälkimmäinen on tapahtunut useammin. Uneni on nykyisin samanlaisia, kun pelot päivällä. Käyn läpi tulevaisuuden tilanteita, käyn läpi ne negatiivisella kauhukuvalla, nään kaiken tapahtuvan juuri sellaisella tavalla, kun eniten pelkään. Ajatuksina se on vain typerän mielen keksimää, mutta tuntuu pahalta. Esimerkkinä olen menossa kouluun, mietin miten muhun suhtaudutaan, pelkään että ystäväni on vihaisia ja huutavat sen kurkku suoraan mulle. Pelkään että niin tapahtuu, koska olen koetellut niitä niin paljon, en tahallaan, enkä tarkoituksella mutta olen tehnyt. Nojoo nehän kumoutuu kun koulussa kukaan ei huuda mulle. Käyn läpi nykyään kaikki tilanteet tyyliin. Olen kehitellyt mieleni kanssa kuinka tapaan ystäväni viimeisen kerran kotona ja miten selitän kaiken ja lupaan kadota sen jälkeen. Olen miettinyt kaikki sanat ja teot, onneksi tuokin tilanne ehti kumoutua, eikä ole toteutettu, sillä näin ystäviäni tuota järkyttävää ahdistushetkeä monta monta päivää myöhemmin. Nojoo unissa ystäväni oikeasti kohtelevat, tekevät juuri sillä tavalla kun pelkään. Myös kun vointini on hyvä, eikä ajatusvääristymät hallitse näen unia, jossa kaverit sanovat suoraan asiat, ikäviä asioita minusta.

 Unissani olen oikeasti huono, kamala ihminen, joka satuttaa ystäviään ja ystävät ärsyyntyy. Herättyäni olen helpottunut, onneksi se on vain unta.Silloin kun vointini on todella huono ja uni katkonaista, lähinnä sellaista puolhorrosta unen ja valven välillä. Silloin näen unia täsmälleen siitä tilanteesta, mikä omassa elämässä on menossa tai mitä olen ajatellut. Unet saa mut lannistumaan, sillä ne ei tue millaan tapaa mun vointia. En mä niitä oikeesti jää vatvomaan, mutta inhottavaa se on. Nyt unet on jonkin verran vähentynyt, ei ole ollut enään niin ankeita.

Manasin eilisessä viestissäni että kohta maailma kaatuu, mutta ei se ole kaatunut. Koirani kontrolli sujui paremmin, kun hyvin ja oli kaiken lisäksi vielä ilmainen. Sain hyvän arvosanan myös tentistä, olin loppupäivän todella hyvällä tuulella, menin illalle vielä salille ja jaksoin tehdä todella rankan treenin. Tänään on tälläinen päivä, ettei ole mitään ohjelmaa, mutta muuten koko loppuviikko on ohjelmaa, kavereiden näkemisiä yms ohjelmaa. Yritän myös järjestää uudenvuodenviettoa, haluan lähteä mökkeilemään ja laskettelemaan, ajattelin että voisi olla hyvä tämän kamalan syksyn jälkeen tehä jotain spessua ja vielä spessulla porukalla. :) Neljäs bloginkin seuraaja on tullut, ihanaa! :)

F41,9 F 32,1

Yhteenveto ahdistuneisuushäiriöiden ryhmäterapiasta

Oli mukana 13/15 ryhmäkerralla

Ahdistusta aiheuttaviksi tilanteiksi hän kuvailee mm. yllättävät, äkilliset muutostilanteet, tilanteet, joissa mokaa tai tulee riitaa tai joissa on itse epävarma sekä kavereiden näkeminen tauon jälkeen. 

Ahdistusta aiheuttavia ajatuksia hänellä on mm. itsetuntoon, huonommuuteen ja syytteleen liittyvät ajatukset, kun hän miettii mitä muut hänestä ajattelevat ja kun hän ylitulkitsee muiden käytöstä sekä ajatuksen siitä, että hänellä ei ole oikeutta olla huonossa kunnossa.

Selviytyskeinoina ahdistavaan oloon on toiminta (blogin kirjoittaminen, lenkki, suihku, kotityöt, sisustaminen ja koiran hoitaminen), järkiajattelu, jolloin etsii tilanteen/asian puoltavia ja estäviä tekijöitä, asiasta puhuminen jonkun kanssa, hengityksen rauhoittaminen, psykoterapia ja lääkehoito. Hän pohtii myös huomion muualle suuntamisen keinoja vuorovaikutustilanteessa, kun hän tunnistaa omien ajatusten muiden suhtautumisesta lähtevän liikkeelle. 

Voimavaroikseen hän nimesi positiivisuuden, tahdon voiman ja sinnikkyyden, laajan ystäväpiirin ja hyvät välit perheenjäseniin, kokemuksen ja opiskelun kautta hankitun tietotaidon.

Ryhmäterapian aikana vointi vaihteli, hän kuvaili vointiaan aaltoilevana ja epävakaana. Hän aloitti myös ryhmäterapian aikana yksilöterapian. Hän arvioi saaneensa ryhmäterapiasta ymmärrystä omaan ahdistukseensa ja vahvistusta ajatusvääristymien kanssa työskentelyyn.

Bai kyselyn pisteet ryhmäterapian alkaessa 17 ja ryhmän päättyessä 30. Bdi kyselyn pisteet ryhmän alkaessa 12 ja ryhmän loppuessa 36.

Järkyttävää saada tälläinen lappu postissa. Tiivistin tärkeimmät asiat tähän. Elämästäni on tullut koodi. Tähän mennessä olen lukenut vain omia tulkintoja voinnistani, itse kirjoitettuna. Tai kavereiden mielipideitä sanallisesti tai kirjoitettuna. Tää teksti kuulostaa jonkun huonovointisen, vakavasti oirehtivan potilaan tekstiltä. Mä oon hoitanut tämän tyyppisiä potilaita, en mä ite voi voida näin? Olla hullu sekopää, psykoottitasoisia ajatusvääristymiä omaava, epävakaasti käyttäytyvä traumataustainen tyyppi. BDI pisteet 36 tarkottaa vakavaa masennusta, BAI 30 varmaan myös vakavaa ahdistusta. Diagnoosit on aina diagnooseja, kaikki on yksilöitä.

Ryhmäterapiassa, jossa oikeesti olin joka toisella kertaa elämää rakastava naurava tyyppi ja joka joka toisella tai 2/3 pöytään katsova, ahdistuva, hiljainen, änkyttävä, epätoivoinen tyyppi. Vikalla kerralla jokainen ryhmäläinen sanoi jokaista jotain positiivista. Useampi sanoi musta että mulla on varmasti todella rankkaa ja vaikeaa, silti pohjalta tulee kuva että olen sinnikäs taisteleva, myös positiivinen ja empaattinen, huumorintajuinen yms. Muut oli nähnyt mun perusluonteen mun ahdistuksen ja masennuksen alta, olin ihmeissäni, jopa vähän siihen suuntaan "huumorintajuinen sekopää" oli tullut ilme. Ei nyt sekopää sanalla, mutta sillä että joudun kommelluksiin, ja suhtaudun kuitenkin kaikkeen huumorilla ja positiivisuudella. Nauratti jotenkin, sellastahan mun elämä on. Oli kyllä ihan huippua kuulla että ihmiset tykkäs musta, siellä oli kyllä niin huippuja ihmisiä, monien persoona avautui, kun opittiin tuntemaan paremmin, joku meitä yhdisti muullakin kun vain ahdistuksen vuoksi. Ollaan vaihdettu myös yhteystietoja ja sovittu tapaamisia vapaa-ajalla.

Tänään on mun koiran eka kontrolli leikkauksen jälkeen, jännittää onko jalka lähtenyt paranemaan, koira ois pitänyt pitää levossa, kävelyä vain vähän. Nojoo koitappa saada toi adhd tapaus lepoon, jänittää jos ollaa rasitettu jalkaa liikaa. Eilen huomasin, että se kävelee jotenkin oudosti, vähän itsesyytökset alkaneet nousta, entä jos oon pilannu taas kaiken. Voi olla että mun maailma kaatuu tänään uudestaan klo 15.30, ja jos niin käy niin ainoa syypää oon minä. No en vihaa vielä itteäni. Ps. oon ihan ok tuulella vielä toistaseks, mut jotenki tuntuu et paha olo on tulossa, jos jempun kontrollissa kaikki on hyvin, meen salille nyt on taisteltava vastaan, mun vointi ei saa lähteä takas alas, ei nyt kun kaikki on mennyt parempaan suuntaan jo pidempään.

Masennusjakso selätetty?

Mun ahdistus on kadoksissa. Siis sellainen yleistila-ahdistus, jota on ollut lähes koko ajan. Masennuskin on poissa. Ajatukset tulispa ilta jo on täysin kadonnu. Epätoivo kun uni ei tuu on kadonnut, nyt mä vaan makaan rauhallisena iltaisin, kunnes nukahdan. Jos herään yöllä, saatan rupee touhuamaan hetkeks, ei mua se herääminen haittaa. Aamu-unet kestää pitkään, pitää repiä itteni ylös. Se on normaalia, oon ihmetellyt, kun tavallinen minä ei jaksa herätä aamuisin, nyt se on palannut, ainakin 4kk se oli poissa. Mitäs muuta, oon itkenyt viimeksi, kääk en muista? Siitä on yli viikko. Suunnittelen mitä teen uutena vuotena, kyselen kavereilta ja suunnitellaan yhdessä. Mietin myös mitä teen ens viikolla, oon sopinut ohjelmaa, kavereiden näkemistä ensi viikolle, aattelin lähtee huomenna salille aamusta ja muutenki alkaa treenaa enempi.

 Äsken aloin kattoo etelänmatkoja, ihan vaa huvivuoks, ei mulla rahaa oo. Mietin myös et vois alotella seuraavaa koulutehtävää. Iskä kysy mitä mul on ohjelmassa, johon totesin aattelin nyt vaa lomailla, ku ei oo pitkään aikaan oo voinu. Ensinäkin apua taidan olla oikeesti selättänyt vihdoin viimein masennusjakson. Eihän mulla oo ollu mitään ohjelmaa viime kuukausina, mutta ei se oo ollu lomaa, koska on ollu niin paha olo ettei oo tehny mieli tehä mitään. Nyt oon iloinen, kun niin paljon vapaata. Join muutamia drinksuja pe ja la oli darra, siltikin oli sellanen "en jaksa tehä mitään" fiilis, mutta ei silti masentunut, eikä ahdistunut. Kummallista, sillä pe illan lääke oli ottamatta, koska ei voi ottaa jos on juonu. Tänäänki ollu ihan tavallinen päivä, käytii jempun kaa moikkaa vanhempia ja sisaruksia, pelailtii ja juhlittii vähän äitin synttäreitä.

Nauran, puhun paljon, oon iloinen, välillä tylsistyny ja turhautunu, mutta EN masentunut ja ahdistunut. En voi käsittää tätä, aattelin että tää on pysyvä olotila. Tiedän kyllä että kun koulu alkaa ni ahdistus tulee vaikeuttaa kaikkea, mutta sain torstainaki itteni pidettyy kasassa ilman täyttä sekoomista ja koulupäivän ja kavereiden kanssa kahvittelun yms jälkeen oli rauhallinen, hyvä fiilis. Oon aika varma että iltalääkkeen nostolla on tekemistä tän asian kanssa, mutta ihanaa, sillä lääkkeet ei oo pitkään aikaan saanu mun vointia kohentumaan. Elämänilo, se on tullut takaisin. Mä toivon vaan hartaasti etten onnistu hankkimaan nyt mitään sotkuja elämääni, ettei tuu mitää negatiivista ryöppyä tai riitaa. Sen ei tarvii kyllä olla kun tosi pieni juttu, ni saatan romahtaa. Nojoo turha murehtia etukäteen. Oon jopa miettiny et ois ihan kiva jos tutustuis johonki uutee ihmisee, treffitkää ei ois ihan niin paha, luoja taidan oikeesti alkaa olla kunnossa. Näin pitkään ei oo viel menny hyvin sitten heinäkuun tai kesäkuun.

Koulukaverit ei oo ollu mun mielessä paljoakaan, tai joo sillee ku puhuttii jossai vaiheessa et nähtäis vielä ennen joulua, mut ajattelen sitä vaan positiivisella mielellä, tietty vähän jännittyny/ahdistunu, kun pitää vähän ehkä käsitellä mun juttuja vielä kavereiden kanssa. En vahtaa mitää whatsapp viestejä tai muita ja enkä kelaile mitä musta aatellaan. Jossain tilanteissa saattaa tulla joku ikävä ajatus hetkeksi mielee,, mut ohitan sen. Torstai kyl muutti niin paljon, ja sit vielä sovin tapaamisen sen yhden ystävän kanssa, jonka kaa ei olla oltu tekemisis ni treffit ens viikolle, siitäki ilonen fiilis. Täytyy tähän loppuun viel sanoo että PMS oireet on sotkenu ja lisänny ahdistusta joka kerta tänä syksynä, saanut kaiken muun paskan kanssa mut ihan sekasin ahdistuksesta. Nyt ei oo kyl mitää tullu, taitaa olla laki että kun syksy on ohi, elämä jatkuu. I hope so. :)

Elämälle kiitos, jatketaan

Taas me kohdataan kun päiviä ois mennyt vaan
Elämälle kiitos, jatketaan
siitä mihin jäätiin viimeksi kun tavattiin
Meikit naamoilta naurettiin
Yksi sai kaiken mutta liian aikasin
toiselta vei musta vuodet hiuksetkin
Minä uskalsin kylmään veteen sukeltaa
Tunnen itseni, nyt kokonaan

Korkkarit kattoon, tää ilta on meille
Mun sielunsiskoille, supernaisille
Laseissa kuohuvaa, silmissä kultaa
Ja auringonnousuun on ikuisuus aikaa

Yli pyykkivuorten, läpi lasikattojen
yö vie meidät, mä mitään muuttais en
Joskus kun mä lähden voitte värssyn kirjoittaa
Hän pystyi aamuun saakka tanssimaan

Tää on se hetki, ei multa mitään vaadita
Vaan meidän retki, neljä samankaltaista
Tää on se hetki, ei multa mitään vaadita
Vaan meidän retki, neljä samankaltaista

Musiikki on auttanut mua tosi paljon tänä syksynä. Kyllä mä aina oon kuunnellu musiikkia, mutta mulla ei oo tähän mennessä ollut kykyä keskittyä ja kuuntelemaan sanoja. Kyllä mä osaan lauluja ulkoa, mutta en silti tiennyt mitä niissä lauletaan. Keskittyminen  kaikkeen, on ollut ihan pikkutytöstä asti täysin mahdotonta. Tai kyllä mä pystyn keskittyä, keskityn asioihin joihin ei välttämättä tarvitsisi ja tärkeät asiat jää huomiotta. Nojoo, nyt mulla on ollut aikaa, oon kuunnellut ja miettinyt ja samaistunut biisien teksteihin. Tuntuu, että moni laulu kertoo mun elämästä. Kaija Koo on yksi niistä, pystyn siirtämään tekstien sanat omaan elämääni. Kuuntelen musiikkia mielialan mukaan, surullisella mielellä surullisia lauluja, iloisella mielellä iloisia lauluja. Oon tykännyt tästä laulusta niin kauan kun se on ollut, mutta nyt muutama päivä sitten mietin vasta sanoja ekaa kertaa kunnolla ja totesin että täähän on ihan mun elämää, ja yhdistän tietyt ihmiset tähän. Ei pelkästään yhtä porukkaa, tuli kutienkin hyvä fiilis tätä kuunnellessa ja muitelin ihania iltoja tyttöjen kanssa. Jossain vaiheessa tätä syksyä ajattelin etten itkisi koskaan enään ilosta, mutta nyt uskon että se päivä vielä koittaa. Eilen oli kaverin synttärit, oli oikeesti kiva ilta, en juonut paljoa, ei se ollut mitään "tekohauskanpitoa" miksi kutsun alkoholibileitä. Siis alkoholibileitä sillon, jos se on ainoa keino pitää hauskaa.

Nojoo join vasta loppuillasta pari alkoholipitoista juomaa, muuten olin vesilinjalla. Oli ihana huomata, heitin läppää ja nauroin kavereiden kanssa, melkein kun joskus "hyvinä aikoina", pystyi keskittyä hetkeen ilman, että mielessä on mitään kurjia ajatuksia, jopa aika pitkään. Se mikä vähän yritti latistaa tunnelmaa oli, muistot viime kertaisesta baarireissusta. Siitä on nyt kolme kuukautta, jotenkin se kuitenkin vaivaa. Niin ei saa enään koskaan tapahtua. Muutamia kertoja baarissa mietin, että mitä tapahtuisi jos törmäisin johonkin koulukaveriin tms baarissa, mieli kehitteli ikäviä ajatuksia kohtaamisesta, mitä mulle sanottaisiin tai miten reagoitaisiin, hävitin ajatuksen nopeasti mielestä, se onnistui helposti.

Olen alkanut kyseenalaistaa todella paljon ajatuksiani ja hämmennyn todella usein että mistä kummasta ikävät ajatukset oikeasti ilmestyvät. Eilen olin hyvän kaverini luona, yhden parhaista ystävistäni. Se laittoi mun hiuksia ja ei ollut tyytyväinen lopputulokseen tokan yrityksen jälkeen. Heitin siihen sitten, että ei haittaa voin sanoa juhlissa tai ihmiset voi luulla että olen tehnyt kampauksen itse. Sanoin sen ihan hymy huulilla, sillä jokainen ihminen tietää että olen toivoton tapaus hiustenlaitossa. Nojoo mieli kehitti jo vastauksen kommenttiini, jota jäin odottamaan. Odotin, että sieltä tulee jotain tämän tyylistä "haha ei kukaan uskois että tätä sä oisit tehny". Ystäväni kommentti oli kuitenkin "mua häiritsee silti, kun nään sun hiukset ja tiedän että oon tehny kampauksen". Typerää sinänsä sillä tuo ystävä ei koskaan lannista mua, ei koskaan sano pahaa sanaa, siis ilkeyttää eikä läpälläkään, paitsi jos molemmat on mukana leikissä, mutta ei silloinkaan toista alennetta. Ennemminkin kehutaan ja tsempataan millä tavoin voi kehittyä. Nojoo nämä ajatukset on jostain todella syvältä, lapsuudesta pitkään jatkuneesta mielipahasta, sisäiseen lapseeni on jäänyt jumiin huonommuus kommentit, jotka on ja pysyy siihena asti kunnes ne kysenalaistetaan, käydään läpi ja kiusaaminen loppuu.

Toinen eilinen oivallus kävi, kun kerroin kahdelle kaverille unestani, olin tehnyt jotain väärin ja kaverini suuttui minulle. Kaveri heitti siihen että luulen aina että hän on suuttunut, siis muuallakin kun unessa. Ja se on totta, ei vain tuon kyseisen kaverini kanssa, vaan kaikkien. Muhun tulee järkyttävä ahdistus jos teen virheen, olen varma että olen pilannut kaiken, anteeksipyyntö ei auta, vihaan itseäni. Eikä vain virheistä, myös jos paljastan "väärän" tai "heikon" ominaisuuden itsestäni. En ole täysin käsittänyt, miksi mun reaktio on kamala pelko että joku alkaa vihaamaan tai pitämään mua erilaisena. Jotenkin se liittyy siihen, että ennen oli rooli päällä, sillä tavoin, että olin vain sellainen mitä muut halusivat, tai oikeastaan ajattelin että sellaisena muut voisivat minusta tykätä. En ole tässä asiassa saanut vielä yhteyttä itseeni, joku muisto puuttuu tai montakin, minkä takia mulla on tälläinen pelko, se on siis välillä aivan järkyttävää, oon niin ahdistunet etten saa henkeä, joskus kaverit rauhoittelee ettei joku kaveri ole vihainen mulle yms, rauhoitun jossain vaiheessa, kun tajuan ettei mua jätetä sen takia. Aion selvittää mistä tämä johtuu, on pakko olla jotain tilanteita lapsuudessa, jossa mut on jätetty jonkun virheen tai heikkouden takia. Tai en tiedä joku trauma tähän liittyy, koska tämä häiritsee elämääni aivan suunnattomasti, edes sanoiksi en tätä pelkoa meinaa saada, mutta aion tämän selvittää, jotta voin päästää irti. Ja vielä loppuun, ei ole pelkkä kokemus kun mut on jätetty "muuten vaan", tässä on jotain muutakin, olen varma.

Kiitos, että olette olemassa

Mistä tunnet sä ystävän
Onko oikea sulle hän
Ajat ankeimmat selvittää
Kuka viereesi jää

Kun on sinulla vaikeaa
Ja kun tarvitset auttajaa
Silloin ystävyys punnitaan
Menee muut menojaan

Siitä tunnet sä ystävän
Kun on vierelläs vielä hän
Turhat tuttavat luotas ois
Hävinneet pian pois

Aamulla herätessäni, en olisi uskonut että tästä päivästä tulee näin hyvä, näin hyvä ja merkityksellinen. Vaikka mua on ahdistanut ajoittain aika paljon, mutta sillä ei ole väliä, sillä tiedän että mulla on elämässä jotain kultaakin arvokkaampaa ja oon niin kiitollinen siitä. Nukuin muutaman tunnin yövuoron jälkeen ja lähdin kouluun tenttiin. Olin todella peloissani, jännitti ihan suunnattomasti, miten muhun suhtaudutaan. Jännitin myös sitä, että ahdistun ihan kauheasti ja ajatusvääristymät pyörii vain päässä ja kaikki on kamalaa. Koulupäivät on olleet koko syksyn täyttä helvettiä, mulla on ollut niin paha olla siellä. Olin varautunut että tulen ahdistumaan, mutta olin päättänyt että kestän sen ja teen tentin ja itken vasta bussissa.

 Kun jäin bussista, yksi koulukaveri näki mut ikkunasta, tervehti innostuneena ja iloisena, juuri se kaveri, jonka kanssa oltiin juteltu muutama päivä sitten. Mieli ala koheni, tuntui tosi ihanalta. En pystynyt kuitenkin siihen keskittyä sen enempää, sillä tiesin että kohta kohtaan läheisimmät koulukaverit, voisin kutsua niitä tästä lähin vaikka laatutiimi. Siellä ne istuivat ja juttelivat, pakotin itteni niiden luokse. Kun ne näki mut, ainakin toinen tervehti, en tiedä tuliko mun suusta mitään luultavasti ei. Istuin siihen ja ahdistus alkoi nousta. He jatkoivat keskenään juttelua, aloin pyöritellä kauheita ajatuksia päässä, mutta taistelin niiden kanssa ja yritin kuunnella keskustelua. Lähettiin luokkaa kohta, siinä mulle jo vähän puhuttiin, oonko lukenu tenttiin jne. Sain vastattua seminormisti ja mieliala heti koheni. Juttelin niiden kanssa vähän niitä näitä ja osallistuin vähän keskusteluun, kysyin myös vähän niiden elämästä. Ahdistus yrittää puskea vähän väliä, päässä pyörii lauseet "miksi toi on täällä" "katotaan kauanko pysyy kasassa" "milloin se vie huomion itteensä" jne. Ne ei saanut kuitenkaan valtaa kokonaan pystyin jutella ja heittää vähän läppääkin ja mulle päin heitettiin myös, tuntui vähän jopa samalta, kun aikoinaan kun koulussa oli kivaa. Luokkaanmeno ahdisti myös, jättäydyin jälkeen, olin epävarma haluaako ne mua lähelleen, järkyttävää tää mun ajattelu, epäröin sillä tavalla että yksi laatutiimistä varmaa huomasi, ja vitsillä heitti "tänne vaan", silleen ystävällisesti ja överisti, miten läppää koulussa heitetäänkin. Tuntui taas enemmän että kuulun joukkoon.

Tentin jälkeen juteltiin tentistä jne, ahdisti luokasta lähtö, sillä pelkäsin että se on just sellanen että kaverit lähtee keskenään johonkin ja mä ahdistuneena kotiin. Yksi laatutiimistä sanoi "lähetään sitte kahville, kuka lähtee?" En sanonut heti mitään, sillä en heti ollut satavarma olenko tervetullut, kaveri kuitenkin osoitti vielä mulle uudestaan lähetkö. Tuli tosi hyvä mieli, kaikki vääristymät taas katosivat. Luultavasti ne haluavat olla mulle nyt kilttejä, huomioida mua vähän enemmän, mutta ei kuitenkaan sillä tavalla, että saisin välttämättä mitään överiä kohtelua. Lähdettiin sitten kahville, menin tokana bussiin, eka kaveri meni istumaan ikkunan viereen, päätin mennä käytävän toiselle puolelle, koska en ollut varma mihin saan mennä (nojoo järjetöntä tiedän). Olin varma, kun meitä on 4, että mun viereen tulee se, joka on viimeisenä, mutta ei mun viereen tultiinkin, ennen kaveria. Tuntui jälleen helpottavammalta. Oli ihanaa huomata, kun olin semirauhallinen, nauroin välillä, olin ajoittain paljon hiljaakin, mutta ajoittain puhelias, niin multa kysyttiin asioita, mut otettiin huomioon. Välillä ahdistus lisääntyi, mutta se katkesi ainakin johonkin mukavaan kommenttiin. Aloin jutella mukana, ja tulin tosi iloiseksi, kun aidosti kyseli esimerkiksi mun koirasta ja kaikesta ja vastaili mun kysymyksiin ärsyyntymättä. Opinnäytetyöstä ja muista jutuista, joissa en ole ollut mukana ahdistus vähän meinasi nousta, mutta kestin sen ja pystyin olla iloinen heidän puolesta, ja ymmärtämään että ei mitään ole vielä menetetty.

Hävetti kun päässä pyöri myös, että kun mennään kahville, sieltä tuleekin jokin saarna tms, en oikeasti uskonut että niin kävisi, mutta ajatukset keksii kaikkea. Pelkäsin myös että he kieltävät, etten saa enään laittaa viestiä. Juteltiin niitä näitä, lopulta kysyin saisinko vähän puhua mun asioista, ja kaikki oli että toki. Avauduin sitten tietyistä asioista mun vointiin liittyen, mm. läheisriippuvuudesta ja vähän menneisyyden kokemuksista. Kaikki suhtautu niin hyvin, oli empaattisia yms, kuunteli. Tunsin ekaa kertaa varmasti kuukausiin, ellei jopa vuoteen, että oli mukava olla ja vaikka koko ajan kamppailen ajatuksieni kanssa, pystyin nauttimaan silti. Juteltiin vielä meiän yhteisestä ystävästä, jonka kanssa ei olla oltu tekemisissä pitkiin aikoihin, kuulin että he olivat jutelleen sen kanssa. Kerroin että mulla on sitä ikävä ja haluaisin sopia kanssa ja kaikkeen suhtauduttiin hyvin. Hain jotain lupaa siihen, vaikka eihän mun tarvisi kysyä, mutta luulen niin aikaisempien kokemuksieni vuoksi. Joku lapsuudesta juurtunut pelko, että jos tapaan jotain ystävää, joka ei oo "sallittua" ystävieni mielestä, mun kanssa ei enään olla. Mulla on tosi hyvä fiilis, kun laitoin sille yhteiselle ystävälle viestiä ja sovin tapaamisen, se oli tosi mielissään. Ei olla oltu yhteyksissä, varmasti molemmissa ollut vikaa ja kaikkeen typerää  tullu ajateltua ja tehtyä, mutta se on silti yksi maailman tärkeimmistä ihmisistä ja tiedän että olen myös hänelle. Ei olla nähty melkein vuoteen, sitä ennen oltiin tiiviisti tekemisissä, todella läheisiä, on vain tapahtunut kaikkea, mutta uskon että ystävyytemme on vielä pelastettavissa. Nojoo oli ihana päivä, ja nyt tiedän, täytyy tätä viestiä vaikka tulla ahdistuneena lukemaan, että tajuan kuinka hienoja, empaattisia, aitoja, luotettavia ja välittäviä ihmisiä mun ympärillä on, vaikka olen tehnyt virheitä, ei mua silti hylätä. Vaikka olen huonossa kunnossa, musta silti välitetään, vaikka olen paljastanut heikkouteni. Oon niin onnellinen. <3

Täältä tullaan elämä!

Ihanan helpottunut olo, muutaman päivän oikeesti ollut ihan jees olla. Ahdistus yrittää tulla, yrittää saada mua alas, mut mä jaksan taistella vastaan, mä jaksan järkeillä mun ajatuksia ja vakuutella itelle, että ne on vain pään sisäisiä. En ole kestänyt viime aikoina minkäänlaista negatiivisuutta, se vetää mut ihan pohjalle, tunnen itteni aivan huonoksi epäonnistujaksi ja sätin itteäni ja rankaisen. Isäni viikko sitten kävi auttamassa mua, kun piti viedä koira eläinlääkäriin jne, se alkoi tiskaamaan ja sanoi että tiskit haisevat. Alkoi ahdistaa jo sekin, koska oon ollut niin totaalisen poikki, etten edes tiskattua ole saanut. Kyyneleet alkoivat valua, miksi oon näin pärjäämätön. Ei ehtinyt kuitenkaan alkaa lamaantumaan, oli pakko saada eläinlääkärikäynti hoidettua, rauhottavaa naamaan ja menoksi.

Sain muutamaksi päiväksi kaivettua jostain voimia, jotta sain hoidettua koirani kuntoon ja pidettyä itteni kasassa, jotta voin tukea koiraa ja uskon voimalla rakas selvisi leikkauksesta ja toipuu. Leikkauksen jälkeisenä aamuna kaikki räsähti käsiin, olin niin poikki. Olin joutunut taistella ja pelätä että menetän tärkeimmän asian maailmassa, ainoan asian, jonka vuoksi olen jaksanut taistella, koska olen koiralleni tärkeintä maailmassa. Sen iloisuus saa mut paremmalle tuulelle ja liikkeelle, ei tarvitse enään edes nenäliinoja, se kuivaa kyyneleetkin. Siitä päivästä, olen jo aiemmin kertonut, silloin kävin kyllä niin toivottomassa tilassa, että oikein pelotti, mutta selvisin.

Olen nyt muutaman päivän syönyt isommalla annoksella iltalääkettäni, siitä lähtien on ollut jotenki helpompaa, varma en ole johtuuko lääkkeestä vai mistä. Myös koulussakäynti jotenkin helpotti, vaikka olikin rankkaa, enkä saanut pidettyä kyyneleitä silmässä. Nyt kuitenkin tiedän, että en ole vielä menettänyt ketään, mulla on mahdollisuus korjata vielä asiat, mutta vaikeeta se tulee olemaan. Olen pystynyt kestämään epätietoisuutta siitä, mitä ystäväni kelailevat mun viime aikojen tempauksista, välillä olen ollut vihainen, välillä surullinen, välillä epätoivoinen, milloin mitäkin, mutta en ole laittanut viestiä. Järkyttävää miten kiinni ja ahdistuneeksi voin saada itteni, tajuessani että on mahdollista, että joudun eroon tärkeistä ihmisistä. En kestä epätietoisuutta, en kestä kun en ole varma, enkä saa selvyyttä. En ole pystynyt stalkkailla kauheasti ihmisiä, olen nyt jopa jättänyt whatappin rauhaan, enkä käy päivystämässä, kuka siellä on milloinkin, ja kehittele päässäni, mitä ihmiset juttelee keskenään siellä. Tuskimpa minusta pahaa, huoh olen sairas.

Olen pystynyt keskittyä muihin kavereihin, kotona olemiseen, koiran kanssa touhuamiseen, tentin lukuun jne. Mietteet mitä muut ajattelevat musta tulee välillä mieleen, myös katuminen, miten ihmiset suhtautuu, kun olen kertonut heikkouksiani, hulluuteen viittaavia juttuja itestä. Olen myös saanut ns. piilovittuiluviestejä, ihmisiltä jotka ei ymmärrä tilaani. Olen kestänyt ne, tiedän itse miksi mulla on ahdistus, mistä se johtuu ja mulla on yhtä lailla oikeus voida huonosti, kuin muillakin ja pohjalta pääsy pinnalle ei ole helppoa, sanoi kuka hyvänsä mitä vain. Pystyn myös ajattelemaan, että asiat selkiytyvät, ja joskus on vielä ystävieni kanssa tilanne se että kuulun joukkoon ja tunnen niin myös itse. Olen nyt ollut taas puheliaampi ja iloisempi. Olen ollut nyt yövuoroissa pitkästä aikaa ja nukuin vahingossa pommiin ja en päässyt terapiaan. Heräsin, kun terapia-aika oli jo menossa. Silti en vaipunut epätoivoon, ihan kummallista vielä hetki sitten olisin painanut itteäni maan rakoon ja kokenut olevani maailman huonoin ihminen. Soitin ja kerroin tilanteen terapeutille, se sujui hyvin ja kävimme läpi asioita puhelimessa ja puhelun jälkeen jäi hyvä fiilis.

Nyt aion yön lukea huomiseen tenttiin ja pakottaa itseni koululle, siitä tulee aivan järkyttävän pelottavaa, sillä en ole puhunut koulukavereitteni kanssa yli viikkoon, ja he eivät tiedä että olen tulossa tenttiin. Siitä tulee varmasti todella vaikeaa, mutta mun on pystyttävä kestämään se jännitys ja ahdistus, ja en saa alkaa itkeä. Mulla on nyt toiveikas olo, toivottavasti tilani jatkuu. Viikonloppuna on pikkujoulut, odotan niitä, ajattelin kyetä sellaiseen toimintaan, en ole pystynyt viikkoihin tai kuukausiin yhtään mihinkään, nyt on aika jatkaa elämää, edes jollain tasolla, nyt kun ei tunnu joka hetki enään niin toivottomalta.

Läheisriippuvuudesta

Läheisriippuvuus on ilmiö, jossa ihminen on pakonomaisen riippuvainen muista ihmisistä ja asioista. Se on lapsuudessa omaksuttu tapa karttaa hylätyksi tulemista hakemalla turvaa ja hyväksyntää ulkopuolelta

Läheisriippuvainen keskittää kaiken voimansa ja huomionsa toisiin ihmisiin, eikä tunnista omia tarpeitaan. Hänen minänsä on ikään kuin kadonnut.

Läheisriippuvainen voi olla mitä mainioin lääkäri, sairaanhoitaja tai kriisityöntekijä, mutta tämän roolin ulkopuolella auttaja ei koe olevansa mitään. Tätä puolta hän ei tietenkään paljasta kellekään.

Läheisriippuvainen on suorittaja, perfektionisti, viihdyttäjä, mustasukkainen, draamakuningatar, puuhastelija, kynnysmatto ja uhri.

Riippuvuus alkaa hallita elämää ja täyttää koko elämän. Se muuttuu taakaksi, joka tuottaa häpeää, ahdistusta, masennusta, vihaa ja syyllisyyttä.

Läheisriippuvuuden taustalla on aina heikko ja hauras itsetunto sekä olematon itsearvostus. Läheisriippuvainen ei voi kuvitellakkaan, että häntä pidettäisiin viehättävänä ja rakastettavana ihmisenä sellaisena kun hän on.

Hän sen sijaan on pinnallinen ja ulkoa ohjautuva kontrollifriikki, joka on usein helposti hyväksikäytettävä.

Läheisriippuvainen on itsekäs ihminen, joka suuttuu mikäli hänen apuaan ei huolita. Hän antaa neuvoja muille ja on aina tarjolla. Hän uuvuttaa itsensä ennen pitkää koska ei tunne jaksamisensa rajoja. 

Läheisriippuvainen ei palvele ja auta muita pelkkää hyväää hyvyyttään. Hänellä on tarve tehdä jotain muiden hyväksi, ja täyttäessään tätä tarvetta riippuvainen voi samalla rikkoa muiden henkilökohtaisia rajoja tai aiheuttaa lisää ongelmia.

Myös uusia, räiskähteleviä tunteita saattaa ilmetä: Koko elämänsä muita hallinnut saattaa yllättäen kokea avuttomuuden tunteita, ja pintaan voi nousta vihaa esimerkiksi lapsuuden kokemusten vuoksi.

Kokemuksessa on myös toinen puoli, sillä ennen toisia kontrolloinut ja heidän kauttaan elänyt läheisriippuvainen joutuu nyt oppimaan muiden kunnioittamista. Hänen täytyy antaa muiden ajatella ja toimia itsenäisesti. 

Läheisriippuvainen imee itseensä toisten murheet, ahdistuu toisten tunteista.

Ominaista on tarve tulla hyväksytyksi ja ainainen tarve miellyttää muita itsensä kustannuksella unohtaen omat tarpeet ja tunteet. Läheisriippuvainen toimii ulkopäin ohjautuvasti ja miettii koko ajan mitä muut hänestä ajattelevat. Hänen minuutensa on kateissa. Hän ei kykene ajattelemaan, mitä haluaa elämältä ja mitkä ovat hänen omat tarpeet. 

Läheisriippuvaisella on ominaista jatkuva alemmuuden ja riittämättömyyden tunne. Mikään ei riitä, usein hän arvottaa tekemisiään suorittamisen kautta ja on kova vaatija itselleen. Läheisriippuvaiselle ovat tuttuja viereita energiaa sitovat tunteet kuten syyllisyys, häpeä, pelko ja ahdistus. Ne kumpuavat jatkuvasta tarpeesta onnistua muiden silmissä. Läheisriippuvainen ei salli epäonnistumisia itselle. Hän kokee olevansa huono ihmisenä, jos tekee virheen.

Oon aina ihmetellyt miksi mulla menee töissä aina niin hyvin. Opettajat, perheenjäsenet ja kaveritkin on kysellyt, miten oon suoriutunut kesätöistä, harjoitteluista yms psykiatriapuolella, vaikka on vaikea olla. Sehän siinä onkin, kun siellä juuri ei ole vaikeaa olla. Kykenen hoitamaan, jopa ihan samanlaisia tapauksia melkeinpä, kun itse ja saan hyvää palautetta. Pystyn hoitamaan niin ulkopuolella, mutta kuitenkin empaattisesti, ilman että se on itselle edes psyykkisesti kuormittavaa. Se antaa minulla ihan hirveän paljon,, tunnen että osaan jotakin ja positiiviset kommentit, nostavat motivaatiota. Olenkin monesti sanonut, osaan hoitaa muita, mutten itseäni.

Listasin muutamia lauseita, jotka osuu muhun kuin nappi silmään. Ihan kamalaa, tajuessani nämä, ja paljon enemmän, inhon ja vihan tunteet tulivat ja aloin hävetä miten kamalalla tavalla olen elänyt. Niiden tunteiden jälkeen koin helpotusta, tämän takia meinaan tukehtua ahdistukseen ihmissuhdeongelmissa. Aiemmin olen paennut vaikeuksia, kieltänyt näkemästä enään tiettyjä, tärkeitä olevia ihmisiä, koska olen niissä liian kiinni. Olen myös aiemmin ihmetellyt miksi yritän saada ne ihmiset tykkäämään musta, jotka tehteet mulle ikäviä asioita. En tajua täysin vieläkään. Pakonomainen tarve tehdä mitä vaan että musta tykätään. No kolme vuotta sitten tapasin ihmisiä, joiden kehittyis terve ystävyyssuhde, se oli täysin uutta mulle, olin tottunut vain että pitää tehdä asioita, jotta musta voidaan tykätä, tai pettää kaikki "huonot ominaisuudet".( Kyllä aiemminkin olen saanut hyviä ystäviä, mutta en ole uskaltanut heikkouksistani oikein silti puhua, koska luottamuspula on krooninen) Nojoo vaikka olen tehnyt tuhat ja yksi säälittävää kohtausta ongelmieni kanssa, niin luultavasti he eivät silti ajattele musta pahalla. Ne näkee sairauden läpi, ja on huolissaan, mutta ei anna kuitenkaan mun hallita. Se on aivan kamalaa, mutta ehkä jonkun on pysäytettävä mut, ilman hylkäystä, jotta pääsen joskus puolustusmekanismeistä eroon ja elämä joskus helpottaa. Tälläisia ajatuksia tänään, huomenna vika terapia, ennen kuukauden taukoa, en voi selvitä kuukautta yksin ajatuksieni kanssa, sekoan aivan varmasti.

Onhan vielä toivoo?

väsynyt oon odottamaan
numero kädessäni toivon, että mua kuunnellaan
kädet on kylmät, veri ei kierrä
ei tää kehoni kestä enää
se on 25, vasta 25

onko vielä toivoo?
jos lujasti tahtoo, kai vuodet meille vaihtuu
onhan vielä toivoo
kun lujasti tahtoo, vuodet meille vaihtuu
ne vaihtuu

väsynyt oon odottamaan
numero kädessäni toivon, että mua kuunnellaan
taas uudet lääkkeet, näillä se lähtee, sanovat
näetkö silmäni palavat
ei se mee vaan niin, ei se mee vaan niin

onko vielä toivoo?
jos lujasti tahtoo, kai vuodet meille vaihtuu
onhan vielä toivoo
kun lujasti tahtoo, vuodet meille vaihtuu

nukutaan valot päällä, saisin sua katsella
nukutaan valot päällä, et anna mua satuttaa

Musta on tullut totaalisen heikko. Siis ihan kamalaa, oon joskus ollut useamman vuoden itkemättä, nyt en osaa esittää edes kavereilleni. Jos multa kysytään miten menee, kyyneleet alkaa valumaan, pakkohan sillon on sanoa, ettei kovin hyvin. Tunteet on kamalia, vihaan niitä. Miksei voisi vaan olla taas normaalisti, keskittyä hetkeen. Mun vointi on jotenkin tosi ailahteleva nyt, välillä oon varma ettei mun elämällä oo enään mitään tarjottavaa, koen että olen ihan hirveä. Toisessa hetkessä kaikki on taas hyvin ja kolmannessa jonkinasteista epätoivoa, mutta myös toiveikkuutta.

 Nojoo. Kävin tänään koulussa, myöhästyin luennolta jolle olin menossa, syystä että joku häirikkö tappeli kuskin kanssa. Ei minun vika siis, kerrankin. Myöhässä en voi luennolle mennä, en kestä kun koko auditorio seuraa kun kävelisi sisään, pyörtyisin varmasti. No päätin että juon kahvin ja lähden kotiin. Olihan saavutus jo sinänsä että olin saanut itteni kouluun asti, vaikka tiestin että voimakas ahdistus siellä tulee olemaan, koska bussimatka oli jo kamala, kehittelin päässä kauhukuvia, mitä tapahtuu jos nään tuttuja.

Koulussa kaikki kumoutui jälleen, tai ei kaikki. Olinhan mä ahdistunut ja itkinkin hetken. Onneksi siellä oli kaksi luokkalaista, en tiedä miten edes uskalsin mennä tervehtimään. Juteltiin pidempään ja tajusin taas kuinka sekaisin mun ajatukset on. Paljastin joitakin asioita, miksi mun on niin vaikea olla koulussa.Ne oli niin empaattisia, ihania, ymmärtäväisiä, ja ei ne ajatellut musta mitään pahaa. Oon helpottunut, ne antoi mulle neuvoja ja oli oikeesti iloisia kun näki mut. Ei edes tullut enään inho ajatuksia. Morkkis oli keskustelun jälkeen, ihan kun en saisi jutella niiden kanssa, tuntuu että puhuin selän takana mun lähemmistä koulukavereista. Enhän mä ketään edes haukkunut ja vakuuttelin että tää on vaan mun pään sisällä ja ne on auttanut mua. Se mikä ihana fiilis jäi, oli esimerkiksi siitä kun ne oli aidosti kiinnostunut ja kun kerroin joitakin tilanteita, miten oon käyttäytynyt, ni ei ne pitäny mua hulluna sekopäänä, ei edes mun ajatuksissa.

Jotain edistystä on kuitenkin viime viikkojen aikana tapahtunut. En ole epätoivoinen ajatuksieni kanssa, eikä hirveät itsesyytökset menossa kuinka hirveä ihminen olen, vaikka en ole jutellut melkein viikkoon läheisimpien koulukavereiden kanssa, juuri niiden kenen kanssa olen käyttäytynyt sopimattomasti ja joihin olen tarrautunut. Välillä mietitityttää, mutta en ole menettänyt malttia ja laittanut viestejä, viestejä joita myöhemmin katuisin. Oon pystynyt lukemaan tenttiin rauhallisesti, useampana päivänä. En ole pystynyt mihinkään kouluun liittyvään keskittyä "terveellä" tavalla varmasti ainakaan vuoteen. Se pystynkö to mennä kouluun ja tehdä tentin jää nähtäväksi. On jotenkin niin hankala olo, etten saa mitään järkevää edes kirjoitetuksi. Koen että mulla on nyt toivoa enemmän, kun marraskuun alussa oli. Paljon on tapahtunut kuukaudessa, paljon edistymistä, ymmärrys lisääntynyt, tunteet lisääntynyt, mutta myös vaikeat hallitsemattomat tunnereaktiot jatkuneet, mutta ne on kestettävä, ne tunteet on tunnettava, jos eteenpäin aikoo jatkaa. Inhottaa kun vuoden vaihde lähestyy, mulla oli niin vaikeat tuntemukset viime vuonnakin, kun en tiennyt kenen kanssa viettää, en tiennyt haluanko viettää juhlaa kenenkään kanssa tai haluaako kukaan viettää mun kanssa. En nyt mieti sitä, siihen on vielä kuukaus. Nyt vain elettävä päivä ja viikko kerrallaan, ja uskoa että valoa on tunnelin päässä.

Huono, huonompi, minä

Mulla ja varmasti kaikilla on jossain mielen uumenissa opeteltuja tapoja, ajattelumalleja, jotka on painettu niin vahvasti olemaan oikeassa, ettei edes tajua kyseenalaistaa sellaisia, vaikka oikeasti kannattaisi. Ne on kehittynyt sinne varmasti joskus lapsena, luultavasti useiden negatiivisten kommenttien tai vaatimusten vuoksi. Ne kuitenkin vaikuttaa koko ajan, ja niiden vuoksi koen olevani huono monessa asiassa ja luulen että se on totta myös toisten silmissä. Tämän vuoksi, muiden kuuntelu on ajoittain tärkeää. Ajattelin purkaa auki muutaman hämmennyksen aiheeseen liittyen, mitä tullut vastaan viime kuukausina vuorovaikutustilanteissa ihmisten kanssa. Toistan asioita blogissani, sillä kirjoitan tänne välillä totaalisen ahdistuksen vallassa, välillä lievemmän ahdistuksen kanssa ja välillä ilman ahdistusta. Lisäksi, en mieti mitä kirjoitan tarkemmin, teksti vain ilmestyy tänne ilman suunnittelua.

Juteltiin reilu viikko sitten ystäväni kanssa meidän väleistä, niitä on kaihertanut pitempään jokin. Olin totaalisessa ahdistuksen vallassa ja ensimmäinen vartti meni siihen, kun ei oikeasti ymmärretty toisiamme ollenkaan ja molempia turhautti ja ärsytti. Meinasin keskeyttää puhelun jo heti alkuun, kun ystäväni ei ollut mun puolella, eikä ymmärtänyt mua ollenkaan. Nojoo se oli mun ajatus, onneksi jatkettiin puhelua ja selvisi paljon väärinkäsityksiä, olimme tulkinneet toisiamme aivan väärin ja moni asia ratkesi. No kuitenkin otin puheeksi yhden ison kouluun liittyvän projektityön, johon mua ei ollut haluttu mukaan, väitettiin etten olisi riittävän hyvässä kunnossa muka. Tämä keskustelu on käyty jo vuosi sitten ja sen jälkeen myös. Terapeuttini mielestä, mua kaihertaa vieläkin se, koska se oli niin kova pala. Otin asian puheeksi ja sanoin etten oikein vieläkään usko että kyse on vain mun voinnista. Kerroin että ajattelin silloin ja usein nykyäänkin, etteivät he halua mua mukaan, koska olen huono tekemään tehtäviä, arvosanasta voi tulla huonompi tai työ viivästyy, koska hidastan työn etenemistä. Ystäväni vaikutti hämmentyneeltä ja sanoi miksi ajattelen niin, kun saan parempia numeroita tenteistä ja tehtävistä kun ne ja olen suoriutunut hyvin ryhmätehtävistäkin. Nuo sanat pysäytti mut, mitä ihmettä voiko muut ajatella että olisin hyvä koulujutuissa? Mähän oon huono, kaikki pitää mua huonona ja sen takia jännitänkin, koska olen niin epävarma. En voi käsittää että muut pitäisi mua hyvänä jossain aihealueella joka liittyy kouluun. Se liittyy lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiin ryhmäjutuista, mutta nyt mun itsetunto ja itseluottamus vähän nousi, en ehkä olekkaan niin huono, kun mieli väittää.

Kirjoittaminen, siitä olen jauhannut tässä blogissa jo ennestään, siihen liittyy selkeää koulukiusaamista paljon traumoja sekä opettajien, että oppilaiden aiheuttamaa, puistattaa muistelu, tuntui niin pahalta. No kuitenkin, tein keikkaa vanhaan harjottelupaikkaan. (oon tainnu kirjoittaa tän tarinan jo, mut kirjoitan nyt uudestaan kun tää on nyt mielessä) Ohjaajani pyysi mua tekemään seuraavalle viikolle työntekijälistan, josta lapset näkee ketä töissä minkäkin päivänä. Hän kysyi voisinko tehä kun mulla on niin hyvä käsiala. Olin todella järkyttynyt ja häkeltynyt ja päästin suusta heti melkeen halveksuen "onko mulla siisti käsiala". Tein työtä käskettyä, mieliala koheni ja tein listan. En pystynyt käsittää miten mulla voisi olla, kun kaikki on haukkunu ja nauranu kirjoituksilleni, siis käsin tehdyille aina. Se oli nöyryyttävää. Nojoo käsialani on parantunut, kukaan ei ole sanonut siitä mitään vuosikausiin, vaikkakin yritän välttää, koska käsialani on niin hirveetä. Häpeän jopa allekirjoituksenkin kirjoittamista. Siitä on tullut tabu, pidän itsekkin käsialaani niin hirveänä, etten pysty sisäistää, että joku voi kehua sitä. Ton vuoron jälkeen olen vasta tajunnut, että tulkitsen käsialaani samalla tavalla, kun muut joskus ja nyt vassta oon tajunnut että tää on eri tilanne ja mulla on ihan siisti käsiala. Sotkuinen kyllä välillä, kun kirjoitan nopeasti, mut ei mua oo kiinnostanut oikeastaan niin paljon enään, jos jotkut kattoo ihan tavallista muistiinpanojen kirjotusta, mutta ahdistus kuitenkin aina tullut jonkin asteisena, varmaan juuri lapsuuden ja nuoruuden kokemusten vuoksi. Aina olen muistuttanut ihmisiä aikuisena jos haluaa lainata muistiinpanoja, että niistä ei saa selvää. Juurtuneita juttuja, huoh oon täynnä niitä. Parempi myöhään kun ei milloinkaan tajuta tämäkin asia.

Mieleeni tuli vielä yksi tilanne. Se on tapahtunut vuosia sitten. Ohjasin aikuista opiskelijaa ja kerroin ikäni, hänen kommentti oli "niin nuori, vaikutat paljon ikäistäsi fiksummalta". Nauroin ja kysyin "ai vaikutan". En ollut kuullut sellaista kommenttia koskaan keneltäkään. Se mitä olen kuullut, satoja kertoja ovat tälläisiä. "Vittu sä oot tyhmä" "Vaikutat 5 vuotta nuoremmalta kun oot" "Vaikutit ikäiseltäs siihen asti kunnes avasit suusi" "Miks kysyt ees tolta, ei se kuitenkaa tiedä". Jotku kommenteistä tarkoituksella ilkeitä, jotkut vain läppää, mutta kyllä se itsetuntoa vie pohjalle, kun kuulee samanlaisia kommentteja 20-vuotta. En mä suutu, nauran mukana, mutta kyllä se pahalta tuntuu. En pystynyt sisäistää, että voisin olla fiksu, koska mulle on sanottu niin monta kertaa päinvastoin. Ei noi ole merkityksellisiä enään, sillä ei mua nykysin haittaa niin paljon vaikka mua läpällä haukutaanki, tiedän että olen blondi valopää, mutta samansävyiset, joita käytetty kiusaamisen yhteydessä sattuu. Masennuksessa, koen neg.asiat x1000, jolloin pikkujututkin tuntuu. Nojoo tän tilanteen vuoksi, olen alkanut uskoa välillä että saatan olla fiksu joissan asioissa, vaikka kuulisin muuta. Muut ihmiset vaikuttaa muhun ihan tosi paljon, välillä unohdan ajatella itse, koska minuus on joskus viety ja silloin ei vain enään pystynyt ajatella itse.

Oivalluksia

Mulla on hyvä mieli, oon hämmentynyt, en muistanut miltä tuntuu kun on kiva olla. Siis oikeesti kiva olla, vain itseni ja mun koiran kanssa. Hetkiä on tietenkin päivittäin, mut nyt mulla on ollut rauhallinen, hyvä olo koko päivän? Oon onnistunut tänään monessa asiassa. Siis pienissä arjen jutuissa. Lisäksi hyvää fiilistä nostaa, kun mun rakas koiranpentu on taas oma itsensä. Se oli isossa leikkauksessa toissapäivänä, josta se nyt toipuu ja kaikki on mennyt niin nappiin! :) Se oli melkeen viikon kivuissa ja apaattinen, ni ollaa oltu täällä meidän luolassa ja angstattu yhessä. Nyt ku se on vilkas ja iloinen, niin se tarttuu muhunkin.

Eilen oli hirveä päivä, diagnosoin itteni maailman hirveimmäksi ihmiseksi, tyypiksi, kaveriksi, ystäväksi ja viholliseksi. Inhosin itteeni niin paljon, että teki mieli repiä riekaleiksi. Nyt taas tykkään itestäni. Nyt ajattelen, että muutkin tykkää musta, jopa ystävät joiden luottamusta, ärsyyntymistä yms oon testaillut suoraan sanottuna koko syksyn. Oon kuitenkin ylpee itestäni, mä sain hillittyä itteni eilen mun aggressiivisen ahdistuhetken aikana. Mä en laittanut viestiä kenellekkään. Okei, raavin ranteita, mutta ne jäljet ei edes näy, joten en rankaise itteäni siitä.

Hävettää, mutta oon tajunnu olevan masokisti. Jos teen virheen, mun on pakko rankaista itteäni. Rankaisen itteäni asioilla, jotka merkkaa mulle ihan kauheesti. Kiellän itteäni tekemästä tiettyjä asioita ja teen toimenpiteitä, jotka saa mut estämään sen. En oo tajunnu tätä ennen, sairasta pitää puhuu terapiassa. Terapia on vasta aloitettu ja sen jälkeen oon tajunnu niin paljon itestäni lisää, tajunnu kuinka sairas oon. Mun omahoitajan mielestä nämä mun oivallukset on hyviä, sillä näin pääsen niistä eroon, kun myönnän ja hyväksyn ne. Lisäksi, ne on aikoinaan syntynyt tilanteissa, joille mä en ole voinut mitään, en saa syyttää niistä itseäni. Mun pitäis hyväksyä, että joskus mä voin tehdä virheitä, ilman että oon maailman kauhein ihminen.

Mä oon läheisriippuvainen. Siis oon järkyttynyt, oonhan sen tavallaa jotenki tiennyt, mutten ajatellut sen enempää. Luojalle kiitos, en oo koskaan seurustellut, oisin ollut aivan kamala puoliso. Oon joskus ajatellu, et saattaisin olla, mut sit aattelin et teihän mulle oo tapahtunu mitää traumaattista, joka siihen vois vaikuttaa. Sillon siis luulin niin. No nyt kun myönsin sen parille ihmiselle, että oon joskus takertunut yhteen ystävään ja käyttäytynyt järkyttävällä tavalla. Kun olin kertonut ja sain palautetta että on tärkeää että ystävät tietää, niin osaa suhtautua paremmin. No lähdin lukemaan läheisriippuvuudesta, ihan mielenkiinnosta ja apua mun koko nuoruuden ja aikuisuuden oudot tilanteet ja tapahtumat minä ja ihmissuhteet luki läheisriippuvuus artikkelissa. Se nosti kamalat reaktiot pintaan, tajusin et oon eläny ihan sairaalla tavalla enkä edes tajunnut, ihmetellyt vain miksi on niin hankalaa ajoittain. Peilasin tähän hetkeen ja tajusin minkä takia mulla on niin tuskallinen olo. Se on yksi pääsyistä mun pahaan oloon. Voisin käydä sen tuomia ajatuksia toisessa tekstissä läpi, sillä nyt en oo riittävän ankeella mielellä siihen.

Oli ihana huomata eilen ja tänään, kun olin saanut blogiini monta uutta kommenttia. Ne saa mut aina paremmalle mielelle. Tulee hyvä olo, kun joku samaistuu ja vielä parempaa, kun joku sanoo että mun kirjoitukset voi auttaa jotain muutakin. Oon niin iloinen myös, että mun blogilla on seuraajia, kolme kappaletta, en ois ikinä uskonut että kukaan haluis tarkemmin seurata tätä blogia. Täähän on vain henkisesti jälkeenjääneen teinitytön angstiblogi. Joo tiedän, oon 25 mut oon ajottain tunnetasolla pikkulapsi, koska opettelin kätkemään tunteet ja kaiken pahan niin pienenä. Kiitos paljon kaikille, jotka lukevat tätä blogia, se saa mut jatkamaan ja tiedän että kirjoittaminen auttaa mua parantumaan.

Mul on tänään maniapäivä. Eilen nousi iltalääkkeen annostus, voi johtua osin siitä. Tai sitten kun oon saanu purettua patoutunutta pahaa oloa pois, se keventää kai se on uskottava. Joo mun perusmania oireita. Mä oon sisustellu tätä kämppää, oon kirjaimellisesti vaihtanut verhoja koko päivän, laitan loppuun tän hetkisen lopputulokset. Kämppä on muualta järkyttävässä kaaoksessa, hoidan loput sitten seuraavana maniapäivänä. Rakastan maniapäiviä, ihan kuin lentäisin. Tänään ei oo kuitenkaa menny liian överiks, oon käyttäynyt koiran kaks kertaa pihalla, se on tykännyt kauheesti, kolmella jalalla liikkuminen sujuu jo tosi hyvin. Lisäks oon käyny kaupassa ja ostellu rakkaalle vähän juttuja. Ja itelle ruokaa. Mitäs muuta mä oon tehny, no pessy pyykkiä, sitäki mä teen maniassa, muuten en sitte koskaa, että ihan hyvä. Joo ja oon myös laitellu instragramiin ja facebookkiin kasan kuvia ja tiloja, kidutan itteeni koska kohta pudotaan taas korkeelta ja kovaa, mut ei haittaa aion nauttia nyt. Vielä selvennys mun mania tarkoittaa mua vauhdissa, harvemmin kuitenkaan se on liian vauhdikasta, se vaan tuntuu kun on ollu lamaantuneena pitkään. Joskus menee myös överiksi, mutta oon opetellu jarruttaa. Mukavaa lauantai-iltaa kaikille! Me ajateltiin loppuilta jepun kaa makoilla sohvalla ja kattoo putousta.

Sä olet hullu

Menneisyys vainoaa mua. Eka olin hukassa kun en tiennyt mistä kaikki johtuu. Nyt oon tajunnu, nyt oon yhdistellä tapahtumia, tunteita, ajatuksia ja käyttäytymistä. Nyt en enään haluis edes tietää. Miksei mieli voi vain unohtaa ja antaa olla, miks sen pitää vihjailla kaikesta koetusta vanhasta paskasta. Mä vuorotellen rakastan, ihailen, tykkään, inhoan, vihaan, häpeän itteäni.

Se siitä. Sain tänään järkyttävän aggressiivisen raivokohtauksen. Siis ihan oikeasti. MINÄ. No oonhan mä kännis joskus saanu, mut sitä ei lasketa. No ensiksi lähin käymään kaupassa, koska tänään oli tullu palkka, ostin itelle ja koiralle ruokaa. Sit tuli yhtäkkii totaalinen lamaantuminen, aloin itkeä, koska mulla ei ole mitään, en tunne mitään, oon sotkenu kaiken. Kyyneleet virtasi, kotiin tultua laitoin tavarat paikoilleen. Sitten se tuli, aloin niin vihata itteäni, maailmaa, ystäviäni kaikkea, lapsuuden ihmisiä, nuoruuden ihmisiä, aikuisuuden ystäviä, halusin vaan kuolla, halusin et joku tappaa mut, halusin et mua kidutetaan, koska oon pelaillut koko elämäni ihmissuhteilla, ei niin että satuttaisin, mutta pelannut kuitenkin, tiedostomatta. En halua asiasta vielä enempää kertoa. Aloin kirjoittaa tekstiä, sitä ei voi julkaista, jos joku ois puhunu mulle tai laittanu viestiä, mut ois varmaa viety jonnekki suljetulle. Raivo oli niin kovaa, siis herranjumala, ei musta voi sellaista ees lähteä irti, lopulta aloin raapia ranteita ja käsivarsia, että tuntisin kipua. Ei siitä pahaa jälkeä tullut, se rauhoitti vähän. Itku oli loppunut, ei koko kohtaus kestänyt kauaa, nyt itku tuli takas, sitten vaan makasin ja olin väsynyt ja totesin hiljaa mielessä, musta on tullut hullu.

Oon järkyttynyt. Enhän mä hallitse itteeni enään ollenkaan? Nojoo en mä missää julkisessa paikassa varmaan ois päästäny itteeni noin pitkälle, oisin sinnitelly. Onko toi patoutunutta vihaa, vihaa jonka on tarkotus olla osoitettu ihmisille, jotka on joskus kohdellut mua väärin, mutta mä olen vain laittanut silmät kiinni ja niellyt? Uudestaan ja uudestaan, mitä väliä sillä enään on. Enhän mä oo ees tajunnut. Mähän oon vaan halunnut olla kiltti, mukava tyttö, jonka kanssa muut leikkisivät. En mä ole vihanen kenellekkään, en edes syytä ketään. Oon ollu vaa heikko ja päästäny itteni toisten vietäväksi. Voiko asioita enään korjata, kun olen käyttäytynyt useamman vuoden kamalalla tavalla eräitä hienoja ihmisiä kohtaan? Mitä anteeksipyyntö auttaa ja lupailut et en enään koskaan, kun olen aina lupauksen pettänyt. Miksei kukaan vaan huuda mulle, huuda painu vittuun. Sano niin ilkeästi kun vaan voi, mä aivan varmasti tottelisin, miksei nykyään ne tee niin, vaikka aina ennen on tehnyt. Ennen en tehnyt mitään, en mitään pahaa, silti mua kohdeltiin huonosti. Nyt jos teen, ni ei mua silti kohdella. Taino kohdellaan, ei anneta takertua, ei anneta mun hallita, ei anneta mun sotkea kaikkien elämää. Psykoterapia on kamalaa, en halua edes oppia tuntemaan itseäni, en koska oon tajunnu että olen ihan hirveä, siis oikeasti, ei vain joku masennuksen oire, jos ihmiset vaan tietäisi kaiken, niin mua inhottaisiin. Mua oksettaa liikaa.

Pilvilinna, joka romahti

Terveet puolustusmekanismit suojelevat mieltä sietämättömältä tuskalta.

Terveet puolustusmekanismit luovuttavat säilömänsä ja eristämänsä tuskan vähitellen tietoisuuteen tavalla, joka sallii meidän käsitellä sitä ja ajan oloon vapautua siitä.

Tuskan käsitteleminen edellyttää emotionaalista kypsyyttä ja henkisiä voimavaroja, joita terveellä aikuisella on yleensä riittävästi. Mutta jos tuska syntyy lapsuudessa, lapsella ei ole riittävää kypsyyttä, voimavaroja eikä tietoja ja taitoja sen käsittelemiseen. Silloin puolustusmekanismit varastoivat käsittelemättömän tuskan ja voivat piilottaa sen hyvinkin syvälle.

 Niiden tarkoitus on auttaa lapsen selviämisessä ja kasvamisessa aikuiseksi. 

Mutta piilossa oleva tuska ei ole sama kuin käsitelty ja pois pantu tuska. Se on edelleen tuskaa ja se voi tehdä elämämme sietämättömäksi tavalla jota me emme ymmärrä. Me vain koemme että tunteemme ja elämämme eivät ole itsemme hallinnassa, ja siihen liittyvän mielettömyyden, kurjuuden, häpeän ja pelon.

 Puolustusmekanismit voivat kuitenkin olla niin tehokkaita, että me emme edes tiedä mitä lapsuudessamme on tapahtunut.

Meillä on vain jaksoja joista emme muista mitään. Mutta kun mieli "huomaa", että se on saanut riittävästi kypsyyttä, se voi alkaa nostaa muistikuvia esiin esimerkiksi unissa tai välähdyksenomaisissa takaumissa.

 Puolustusmekanismien ansiosta hän kuitenkin selvisi, vaikka saattoi joutua elämään elämää jota hän ei itsekään ymmärtänyt.

Paraneminen ei toisaalta ole helppoa, mutta toisaalta se on kuitenkin helppoa. Me joudumme kokemaan kaiken sen tuskan joka on sisällämme. Tätä ei voi ohittaa. Jos joku väittää muuta, hän ei tiedä mistä puhuu. Mutta joka ikinen sisäisen tuskan kohtaaminen ja kokeminen antaa meille siitä vapauden.

Me joudumme tunnistamaan puolustusmekanismimme, menemään niistä läpi ja kohtaamaan niiden varastoiman tuskan. 

Mutta mistä me tunnistamme puolustusmekanismit, jos niiden tarkoitus on pitää asiat itseltämme salassa? Onko meillä niitä? Jos itsessämme on jotakin, jota emme ymmärrä ja joka saa meidät käyttäytymään toisin kuin tahtoisimme, puolustusmekanismi on todennäköisesti työssään.

Halveksiminen, vähättely, syyttäminen, suuttuminen, pelko, ylimielisyys, hermostuneisuus, viisastelu ja tosiasioiden kieltäminen ovat yleensä merkkejä aktiivisesta puolustusmekanismista. Ne on usein helppo huomata toisessa mutta ei itsessä. Niiden katseleminen ja hyväksyminen toisissa auttaa meitä näkemään ja hyväksymään ne itsessämme. 

Jokainen puolustusmekanismi estää kuulumisen. Se on paikallaan silloin, kun olosuhteet ovat uhkaavat, mutta länsimaissa aikuista ihmistä todella uhkaavia olosuhteita on hyvin vähän. Mutta olosuhteet voivat olla hyvin uhkaavia piilossa olevalle sisäiselle lapsellemme. Niin kauan kuin hän ei koe oloaan turvalliseksi, käsittelemättömiin asioihin liittyvät puolustusmekanismit pitävät hänet piilossa, vaikeuttaen sen aikuisen elämää joka me nyt olemme.

Traumaattiselta kokemukselta suojaavat puolustusmekanismit

Nämä mekanismit auttavat meitä selviämään tuskallisista olosuhteista toimimalla puskureina. Mutta traumaattisen kokemuksen tullessa lapsuudessa, sen ollessa ylivoimainen tai sen kestäessä pitkään, ne eivät pystykään vapauttamaan varastoimaansa tuskaa, vaan se jää mieleemme. 

Nämä mekanismit ovat vakavuusjärjestyksessä tukahduttaminen (supressio), tukahtuminen (repressio) ja dissosiaatio. Ne pitävät traumaattisen kokemuksen alitajunnassa, tietoisen mielen ulottumattomissa

Mieli pyrkii luonnostaan tuskaa kohti, sillä sen tarkoitus on käsitellä sitä ja poistaa se, jotta voisimme elää elämisen arvoista elämää.

 Mielemme kyllä tietää, mitä elämisen arvoinen elämä on. Juuri siksi se pyrkii eroon tuskastaan. Me emme voi muuttaa mielemme olemusta, mutta me voimme tahdollamme taistella sitä vastaan, kunnes väsymme.

Me joudumme koko ajan keksimään uusia tapoja pitää mielemme poissa tuskastaan, tai me muutumme addikteiksi, jolloin me olemme löytäneet yhden tavan antaa mielellemme muuta koettavaa. Kun tätä kestää riittävän kauan, mieli saattaa väsyä ja muuttua passiiviseksi. Elämänhalu ja -usko katoavat.

Tukahduttaminen merkitsee järkyttävän kokemuksen tietoista unohtamista

 Jos lapsella ei ole ketään, joka eläisi hänen kanssaan traumaattisen kokemuksen läpi, hän käyttää niitä keinoja, joita hänellä on. Vahingollisessa perheessä kasvaneella lapsella ei ole juuri terveitä keinoja, sillä ne eivät synny itsestään, eikä kukaan ole opettanut niitä hänelle. Niinpä hän torjuu tuskalliset kokemukset mielestään. Torjumisprosessi kestää jonkun aikaa, minä aikana asia pyrkii takaisin tietoisuuteen, mutta kun sitä torjutaan riittävän kauan, se painuu lopulta kokonaan alitajuntaan eikä nouse enää takaisin. Me emme enää pysty muistamaan mitä olemme kokeneet.

 Nykyhetken ristiriitaan keskittyminen, erityisesti muihin ihmisiin keskittyminen, on usein pakomekanismi, jolla me yritämme tukahduttaa sisältämme nousevat tuskalliset tunteet. Sisäinen tuskamme on vielä tuskallisempi kuin itse konflikti, ja siksi konfliktiin keskittyminen on turvallisempaa, mutta se johtaa vain ahdistuksen lisääntymiseen. Me pakenemme sisällämme olevaa tuskaa "jonkun toisen syytä olevaan tuskaan", koska sisäisen tuskan kanssa me olemme yksin, emmekä ole pystyneet kohtaamaan sitä tähänkään mennessä.

Tukahtuminen merkitsee järkyttävän kokemuksen spontaania unohtamista.

 Ajatus roikkuu vähän aikaa tietoisuuden rajamailla, mutta katoaa sitten alitajuntaan. Tietoisuus unohtaa, mutta alitajunta ja tunteet eivät. Kuten tukahduttamisessa, mieleen jää alue jota se karttaa siihen varastoituneiden voimakkaiden tuskan tunteiden takia. Jos joku kokemus nykyhetkessä kulkee tarpeeksi läheltä kokemukseen liittyviä ratoja, tuskalliset tunteet aktivoituvat, mutta muistikuvat eivät välttämättä aktivoidu. Tähän aktivoitumiseen riittää usein esimerkiksi sopiva tuoksu, ääni, veren näkeminen - mikä hyvänsä "pieni" asia voi liipaista vahvan ahdistuksen. Me emme enää ymmärrä reaktioitamme.

Dissosiaatio on varattu kaikkein tuskallisimpiin tilanteisiin. Toisin kuin tukahtumisessa ja tukahduttamisessa, tietoisuus ei ole enää läsnä, vaan se pakenee jonnekin muualle. Mieli on etääntynyt tai poistunut tilanteesta. Ihminen ei havainnoi selkeästi tai ei ollenkaan sitä mitä tapahtuu eikä siis välttämättä tiedä mitä tapahtui, sillä tietoisuus ei ollut läsnä. 

Terveellä aikuisella dissosiaatio on harvinainen puolustusmekanismi, sillä se toimii vain äärimmäisen uhkaavissa tilanteissa. Mutta lapsena haavoitettu aikuinen voi kokea spontaania dissosiaatiota melkein missä tahansa tilanteessa joka muistuttaa lapsuuden traumasta.

Mieli varastoi traumaattiset kokemukset eri tavalla kuin normaalit kokemukset. 

Tavallisesti mieli pyrkii sijoittamaan toisiinsa liittyvät asian niihin yhteyksiin joihin ne kuuluvat. Mieli pyrkii luomaan kokonaisuuksia ja selittämään maailmaa. Mutta kun kokemukset ovat riittävän tuskallisia, varastoimista ohjaava osa alkaa koordinoimisen sijasta hajottaa kokemusta osiin, jolloin se pilkkoo sitä "vaarattoman" kokoisiin, toisiinsa liittymättömiin paloihin.

 Muistot eivät ole enää ehjiä, ja niiden palat voivat laueta kummallisissa yhteyksissä. Dissosiaatio voi toisinaan alkaa spontaanisti purkautua esimerkiksi välähdysten ja takaumien kautta, jolloin yksi satunnainen muiston kappale nousee hetkeksi tietoisuuteen. 

Kaikkien puolustusmekanismien tarkoitus on pysäyttää energian virtaus. Lapsena ne suojelevat arkaa, heikkoa ja vielä kehittymässä olevaa ihmistä tuskallisilta olosuhteilta ja vanhempien tietämättömyydeltä ja heidän haavoiltaan. 

Silti ne eivät kykene poistamaan niitä vahinkoja joita olosuhteet synnyttivät. Niiden tuska on vielä sisällämme, ja se on pienen lapsen tuskaa. Se ei ole samanlaista kuin aikuisen tuska, eikä sitä voi kohdata samalla tavalla. Me voimme kohdata oman tuskamme, mutta se on haavoitetun ja turvattoman pienen sisäisen lapsemme tuskaa.. Aikuisina me katsomme usein itseämme vain aikuisina ja tuskaamme ikään kuin vain nykyhetken tuskana. Tällä tavoin me emme kykene kohtaamaan omaa heikkoa sisäistä lastamme, vaan mieluummin kävelemme hänen ylitseen "aikuismaisin" keinoin - niillä keinoilla jotka olemme vanhemmiltamme oppineet.

Puolustusmekanismit ovat pysäyttäneet energian virtauksen ja varastoineet paljon tukahdutettua kipua sisällemme. Sen päästäminen liikkeelle voi olla jotakin jota emme uskalla tai osaa tehdä. Me yritämme lääkitä sisäisen lapsemme tuskaa nykyhetkessä, ja etsimme ongelmiimme sellaisia ratkaisuja jotka antaisivat meille sisäisen levon ja rauhan. Näin tehdessämme me sekoitamme menneisyyden ja nykyhetken. Me emme ole vapaita ratkaisemaan aikuisuutemme ongelmia aikuisina, vaan sisäisen lapsemme tuska kietoutuu kaikkiin ongelmatilanteisiimme. 

Vähättely on omien tunteidemme ja tekojemme näkemistä vähäisempinä kuin ne ovat. Me emme pysty tunnustamaan niitä sellaisiksi kuin ne todella ovat, ja niiden vaikutuksia sellaisiksi kuin ne ovat. Me olemme mielestämme parempia kuin todella olemme, ja elämämme on mielestämme omassa hallussamme paremmin kuin muut väittävät.

Vähättely on todellisuuden kaunistelua. Se on valheessa elämistä. Jokin meissä on niin arkaa, että me emme pysty ottamaan muiden ihmisten sanomisia vastaan sellaisenaan, emmekä pysty myöntämään todellisuutta juuri siksi mitä se on. Me emme edes näe sitä. Niskakarvamme nousevat pystyyn ja ärtymys nostaa päätään jos joku uskaltaa näyttää meille kuvan itsestämme itsemme ulkopuolelta.

Vähättely osoittaa myös, että me emme pysty kuuntelemaan muita. Me emme pysty olemaan heidän kanssaan emotionaalisesti tasa-arvoisia, ja he kokevat että me emme piittaa heistä. Näinhän asia onkin. Missä on tuskaa, siinä on itsekkyyttä jonka tarkoitus on suojella enemmältä tuskalta. On helpompi jyrätä joku toinen ja antaa hänen kokea jyrätyksi tulemisen tuska, kuin kohdata oma tuskamme. Vähättely on niin automaattinen reaktio, että me voimme alkaa nähdä sitä vasta kun pysähdymme kuuntelemaan mitä muut sanovat. 

Läheisriippuvina me vähättelemme omaa tuskaamme ja omia tarpeitamme. Tämä johtuu siitä, että identiteettimme on kiinnittynyt niihin ihmisiin, jotka tuottavat meille tuskaa. Meidän on pysyttävä heidän lähellään ja voitettava heidän arvostuksensa, sillä ilman heidän "rakkauttaan" elämämme kuolisi. Joskus me saatamme suostua näkemään oman tuskamme vasta kun ruumiimme kertoo sen meille psykosomaattisena oireiluna

Kieltäminen on tuskallisten asioiden täydellistä myöntämättömyyttä. Jos joku sanoo meidän olleen vihaisia, me emme olleet vihaisia. Jos joku sanoo meidän olleen kännissä kuin käki, me emme olleet humalassa. Jos joku sanoo meidän valehdelleen, hän oli ymmärtänyt väärin. Jos joku syyttää meitä lyömisestä, me emme edes koskeneet häneen. 

Kieltämisen takana on niin kipeä asia, että se on heti torjuttava. Sitä ei voi eikä saa edes ajatella. Addikti kieltää lähes kaiken omaan addiktioonsa liittyvän, sillä addiktio on keino hetkeksi paeta sietämätöntä tuskaa jota emme ole pystyneet käsittelemään.

Kieltäjä yhdistää vähättelijää vahvemmin nykyhetken olosuhteet ja sisäisen pahan olon. Hänelle nykyhetken olosuhteet ovat yhtä kuin pahan olon syy - ja siksi ne on kiellettävä jotta pahaa oloa ei olisi. Asia on kuitenkin juuri toisin päin. Nykyhetken olo on kauan sitten syntyneen pahan olon 

Lapsuuden tapahtumiin liittyvä harhaluulo ilmenee usein siten, että ajattelemme lapsuutemme olleen terve, hyvä ja turvallinen. Uskomme omien vanhempiemme hyvyyteen ja lapsuutemme onnelaan on suurempi kuin ne tosiasiat jotka tapahtuivat meille.

Hyökkäysenergian käyttäminen joko hyökkääjän tai hyökätyn asemassa on yleensä merkki puolustusmekanismista. Me voimme käyttää sitä joko ulkopuolellamme olevaa todellisuutta vastaan tai itseämme vastaan. Pienetkin asiat, eleet ja sanat voivat tuntua niin uhkaavilta, että me hyökkäämme tai koemme että joku toinen hyökkää meidän kimppuumme. Me olemme joko taistelijoita tai uhreja. Nämä reaktiot ovat ilmentymää sisällämme olevasta paineistetusta energiasta. Tunteemme eivät ole levossa emmekä me voi antaa todellisuuden tai itsemme olla levossa. Tässäkin tilanteessa energia on kuitenkin paineistettu jo ennen tilanteen tapahtumista. Rauhallinenkin todellisuus voi liipaista meissä rauhattoman hyökkäysreaktion, koska me luulemme nykyhetken todellisuuden olevan rauhattomuutemme syy, ja hyökkäämme sen kimppuun jotta se poistuisi.

Ei mulla muuta.