Terveet puolustusmekanismit suojelevat mieltä
sietämättömältä tuskalta.
Terveet puolustusmekanismit luovuttavat säilömänsä ja
eristämänsä tuskan vähitellen tietoisuuteen tavalla, joka sallii meidän
käsitellä sitä ja ajan oloon vapautua siitä.
Tuskan käsitteleminen edellyttää emotionaalista kypsyyttä
ja henkisiä voimavaroja, joita terveellä aikuisella on yleensä riittävästi.
Mutta jos tuska syntyy lapsuudessa, lapsella ei ole riittävää kypsyyttä,
voimavaroja eikä tietoja ja taitoja sen käsittelemiseen. Silloin
puolustusmekanismit varastoivat käsittelemättömän tuskan ja voivat piilottaa
sen hyvinkin syvälle.
Niiden tarkoitus on auttaa lapsen selviämisessä ja
kasvamisessa aikuiseksi.
Mutta piilossa oleva tuska ei ole sama kuin käsitelty ja
pois pantu tuska. Se on edelleen tuskaa ja se voi tehdä elämämme
sietämättömäksi tavalla jota me emme ymmärrä. Me vain koemme että tunteemme ja
elämämme eivät ole itsemme hallinnassa, ja siihen liittyvän mielettömyyden,
kurjuuden, häpeän ja pelon.
Puolustusmekanismit
voivat kuitenkin olla niin tehokkaita, että me emme edes tiedä mitä
lapsuudessamme on tapahtunut.
Meillä on vain jaksoja joista emme muista mitään. Mutta kun
mieli "huomaa", että se on saanut riittävästi kypsyyttä, se voi alkaa
nostaa muistikuvia esiin esimerkiksi unissa tai välähdyksenomaisissa
takaumissa.
Puolustusmekanismien ansiosta hän
kuitenkin selvisi, vaikka saattoi joutua elämään elämää jota hän ei itsekään
ymmärtänyt.
Paraneminen ei toisaalta ole helppoa, mutta toisaalta se on
kuitenkin helppoa. Me joudumme kokemaan kaiken sen tuskan joka on sisällämme.
Tätä ei voi ohittaa. Jos joku väittää muuta, hän ei tiedä mistä puhuu. Mutta
joka ikinen sisäisen tuskan kohtaaminen ja kokeminen antaa meille siitä
vapauden.
Me joudumme tunnistamaan puolustusmekanismimme, menemään
niistä läpi ja kohtaamaan niiden varastoiman tuskan.
Mutta
mistä me tunnistamme puolustusmekanismit, jos niiden tarkoitus on pitää asiat
itseltämme salassa? Onko meillä niitä? Jos itsessämme on jotakin, jota emme
ymmärrä ja joka saa meidät käyttäytymään toisin kuin tahtoisimme,
puolustusmekanismi on todennäköisesti työssään.
Halveksiminen, vähättely, syyttäminen, suuttuminen, pelko,
ylimielisyys, hermostuneisuus, viisastelu ja tosiasioiden kieltäminen ovat
yleensä merkkejä aktiivisesta puolustusmekanismista. Ne on usein helppo huomata
toisessa mutta ei itsessä. Niiden katseleminen ja hyväksyminen toisissa auttaa
meitä näkemään ja hyväksymään ne itsessämme.
Jokainen puolustusmekanismi estää kuulumisen. Se on
paikallaan silloin, kun olosuhteet ovat uhkaavat, mutta länsimaissa aikuista
ihmistä todella uhkaavia olosuhteita on hyvin vähän. Mutta olosuhteet voivat
olla hyvin uhkaavia piilossa olevalle sisäiselle lapsellemme. Niin kauan kuin
hän ei koe oloaan turvalliseksi, käsittelemättömiin asioihin liittyvät puolustusmekanismit
pitävät hänet piilossa, vaikeuttaen sen aikuisen elämää joka me nyt olemme.
Traumaattiselta kokemukselta suojaavat
puolustusmekanismit
Nämä mekanismit auttavat meitä selviämään
tuskallisista olosuhteista toimimalla puskureina. Mutta traumaattisen kokemuksen tullessa lapsuudessa, sen ollessa
ylivoimainen tai sen kestäessä pitkään, ne eivät pystykään vapauttamaan
varastoimaansa tuskaa, vaan se jää mieleemme.
Nämä mekanismit ovat vakavuusjärjestyksessä tukahduttaminen
(supressio), tukahtuminen (repressio) ja dissosiaatio. Ne pitävät traumaattisen
kokemuksen alitajunnassa, tietoisen mielen ulottumattomissa
Mieli pyrkii luonnostaan tuskaa kohti, sillä sen tarkoitus
on käsitellä sitä ja poistaa se, jotta voisimme elää elämisen arvoista elämää.
Mielemme kyllä tietää, mitä elämisen arvoinen elämä on. Juuri siksi se pyrkii
eroon tuskastaan. Me emme voi muuttaa mielemme olemusta, mutta me voimme
tahdollamme taistella sitä vastaan, kunnes väsymme.
Me joudumme koko ajan keksimään uusia tapoja pitää mielemme
poissa tuskastaan, tai me muutumme addikteiksi, jolloin me olemme löytäneet
yhden tavan antaa mielellemme muuta koettavaa. Kun tätä kestää riittävän kauan,
mieli saattaa väsyä ja muuttua passiiviseksi. Elämänhalu ja -usko katoavat.
Tukahduttaminen merkitsee järkyttävän kokemuksen tietoista unohtamista
Jos lapsella ei ole ketään, joka eläisi hänen kanssaan
traumaattisen kokemuksen läpi, hän käyttää niitä keinoja, joita hänellä on. Vahingollisessa
perheessä kasvaneella lapsella ei ole juuri terveitä keinoja, sillä ne eivät
synny itsestään, eikä kukaan ole opettanut niitä hänelle. Niinpä hän torjuu
tuskalliset kokemukset mielestään. Torjumisprosessi
kestää jonkun aikaa, minä aikana asia pyrkii takaisin tietoisuuteen, mutta kun
sitä torjutaan riittävän kauan, se painuu lopulta kokonaan alitajuntaan eikä
nouse enää takaisin. Me emme enää pysty muistamaan mitä olemme kokeneet.
Nykyhetken ristiriitaan
keskittyminen, erityisesti muihin ihmisiin keskittyminen, on usein
pakomekanismi, jolla me yritämme tukahduttaa sisältämme nousevat tuskalliset
tunteet. Sisäinen tuskamme on vielä tuskallisempi kuin itse konflikti, ja siksi
konfliktiin keskittyminen on turvallisempaa, mutta se johtaa vain ahdistuksen
lisääntymiseen. Me pakenemme sisällämme olevaa tuskaa "jonkun toisen syytä
olevaan tuskaan", koska sisäisen tuskan kanssa me olemme yksin, emmekä ole
pystyneet kohtaamaan sitä tähänkään mennessä.
Tukahtuminen merkitsee järkyttävän kokemuksen spontaania unohtamista.
Ajatus roikkuu vähän
aikaa tietoisuuden rajamailla, mutta katoaa sitten alitajuntaan. Tietoisuus
unohtaa, mutta alitajunta ja tunteet eivät. Kuten tukahduttamisessa, mieleen
jää alue jota se karttaa siihen varastoituneiden voimakkaiden tuskan tunteiden
takia. Jos joku kokemus nykyhetkessä
kulkee tarpeeksi läheltä kokemukseen liittyviä ratoja, tuskalliset tunteet
aktivoituvat, mutta muistikuvat eivät välttämättä aktivoidu. Tähän
aktivoitumiseen riittää usein esimerkiksi sopiva tuoksu, ääni, veren näkeminen
- mikä hyvänsä "pieni" asia voi liipaista vahvan ahdistuksen. Me emme
enää ymmärrä reaktioitamme.
Dissosiaatio on varattu kaikkein tuskallisimpiin
tilanteisiin. Toisin kuin tukahtumisessa ja tukahduttamisessa, tietoisuus ei
ole enää läsnä, vaan se pakenee jonnekin muualle. Mieli on etääntynyt tai
poistunut tilanteesta. Ihminen ei havainnoi selkeästi tai ei ollenkaan sitä
mitä tapahtuu eikä siis välttämättä tiedä mitä tapahtui, sillä tietoisuus ei
ollut läsnä.
Terveellä aikuisella dissosiaatio on harvinainen
puolustusmekanismi, sillä se toimii vain äärimmäisen uhkaavissa tilanteissa.
Mutta lapsena haavoitettu aikuinen voi kokea spontaania dissosiaatiota melkein
missä tahansa tilanteessa joka muistuttaa lapsuuden traumasta.
Mieli varastoi traumaattiset kokemukset eri tavalla kuin
normaalit kokemukset.
Tavallisesti mieli pyrkii sijoittamaan toisiinsa
liittyvät asian niihin yhteyksiin joihin ne kuuluvat. Mieli pyrkii luomaan
kokonaisuuksia ja selittämään maailmaa. Mutta kun kokemukset ovat riittävän
tuskallisia, varastoimista ohjaava osa alkaa koordinoimisen sijasta hajottaa
kokemusta osiin, jolloin se pilkkoo sitä "vaarattoman" kokoisiin,
toisiinsa liittymättömiin paloihin.
Muistot eivät ole enää ehjiä, ja niiden palat
voivat laueta kummallisissa yhteyksissä. Dissosiaatio voi toisinaan alkaa
spontaanisti purkautua esimerkiksi välähdysten ja takaumien kautta, jolloin
yksi satunnainen muiston kappale nousee hetkeksi tietoisuuteen.
Kaikkien puolustusmekanismien tarkoitus on pysäyttää
energian virtaus. Lapsena ne suojelevat arkaa, heikkoa ja vielä kehittymässä
olevaa ihmistä tuskallisilta olosuhteilta ja vanhempien tietämättömyydeltä ja
heidän haavoiltaan.
Silti ne eivät kykene poistamaan niitä vahinkoja joita
olosuhteet synnyttivät. Niiden tuska on vielä sisällämme, ja se on pienen
lapsen tuskaa. Se ei ole samanlaista kuin aikuisen tuska, eikä sitä voi kohdata
samalla tavalla. Me voimme kohdata oman tuskamme, mutta se on haavoitetun ja
turvattoman pienen sisäisen lapsemme tuskaa..
Aikuisina me katsomme usein itseämme vain aikuisina ja tuskaamme ikään kuin
vain nykyhetken tuskana. Tällä tavoin me emme kykene kohtaamaan omaa heikkoa
sisäistä lastamme, vaan mieluummin kävelemme hänen ylitseen
"aikuismaisin" keinoin - niillä keinoilla jotka olemme vanhemmiltamme
oppineet.
Puolustusmekanismit ovat pysäyttäneet energian virtauksen
ja varastoineet paljon tukahdutettua kipua sisällemme. Sen päästäminen
liikkeelle voi olla jotakin jota emme uskalla tai osaa tehdä. Me yritämme
lääkitä sisäisen lapsemme tuskaa nykyhetkessä, ja etsimme ongelmiimme sellaisia
ratkaisuja jotka antaisivat meille sisäisen levon ja rauhan. Näin tehdessämme me
sekoitamme menneisyyden ja nykyhetken. Me emme ole vapaita ratkaisemaan
aikuisuutemme ongelmia aikuisina, vaan sisäisen lapsemme tuska kietoutuu
kaikkiin ongelmatilanteisiimme.
Vähättely on omien tunteidemme ja tekojemme näkemistä
vähäisempinä kuin ne ovat. Me emme pysty tunnustamaan niitä sellaisiksi kuin ne
todella ovat, ja niiden vaikutuksia sellaisiksi kuin ne ovat. Me olemme
mielestämme parempia kuin todella olemme, ja elämämme on mielestämme omassa
hallussamme paremmin kuin muut väittävät.
Vähättely on todellisuuden kaunistelua. Se on valheessa
elämistä. Jokin meissä on niin arkaa, että me emme pysty ottamaan muiden
ihmisten sanomisia vastaan sellaisenaan, emmekä pysty myöntämään todellisuutta
juuri siksi mitä se on. Me emme edes näe sitä. Niskakarvamme nousevat pystyyn
ja ärtymys nostaa päätään jos joku uskaltaa näyttää meille kuvan itsestämme
itsemme ulkopuolelta.
Vähättely osoittaa myös, että me emme pysty kuuntelemaan
muita. Me emme pysty olemaan heidän kanssaan emotionaalisesti tasa-arvoisia, ja
he kokevat että me emme piittaa heistä. Näinhän asia onkin. Missä on tuskaa,
siinä on itsekkyyttä jonka tarkoitus on suojella enemmältä tuskalta. On
helpompi jyrätä joku toinen ja antaa hänen kokea jyrätyksi tulemisen tuska,
kuin kohdata oma tuskamme. Vähättely on niin automaattinen reaktio, että me
voimme alkaa nähdä sitä vasta kun pysähdymme kuuntelemaan mitä muut sanovat.
Läheisriippuvina me vähättelemme omaa tuskaamme ja omia
tarpeitamme. Tämä johtuu siitä, että identiteettimme on kiinnittynyt niihin
ihmisiin, jotka tuottavat meille tuskaa. Meidän on pysyttävä heidän lähellään
ja voitettava heidän arvostuksensa, sillä ilman heidän "rakkauttaan"
elämämme kuolisi. Joskus me saatamme suostua näkemään oman tuskamme vasta kun
ruumiimme kertoo sen meille psykosomaattisena oireiluna
Kieltäminen on tuskallisten asioiden täydellistä
myöntämättömyyttä. Jos joku sanoo meidän olleen vihaisia, me emme olleet
vihaisia. Jos joku sanoo meidän olleen kännissä kuin käki, me emme olleet
humalassa. Jos joku sanoo meidän valehdelleen, hän oli ymmärtänyt väärin. Jos
joku syyttää meitä lyömisestä, me emme edes koskeneet häneen.
Kieltämisen takana on niin kipeä asia, että se on heti
torjuttava. Sitä ei voi eikä saa edes ajatella. Addikti kieltää lähes kaiken
omaan addiktioonsa liittyvän, sillä addiktio on keino hetkeksi paeta
sietämätöntä tuskaa jota emme ole pystyneet käsittelemään.
Kieltäjä yhdistää vähättelijää vahvemmin nykyhetken
olosuhteet ja sisäisen pahan olon. Hänelle nykyhetken olosuhteet ovat yhtä kuin pahan olon syy - ja siksi ne
on kiellettävä jotta pahaa oloa ei olisi. Asia on kuitenkin juuri toisin päin.
Nykyhetken olo on kauan sitten syntyneen pahan olon
Lapsuuden tapahtumiin liittyvä harhaluulo ilmenee usein
siten, että ajattelemme lapsuutemme olleen terve, hyvä ja turvallinen. Uskomme
omien vanhempiemme hyvyyteen ja lapsuutemme onnelaan on suurempi kuin ne
tosiasiat jotka tapahtuivat meille.
Hyökkäysenergian käyttäminen joko hyökkääjän tai hyökätyn
asemassa on yleensä merkki puolustusmekanismista. Me voimme käyttää sitä joko
ulkopuolellamme olevaa todellisuutta vastaan tai itseämme vastaan. Pienetkin
asiat, eleet ja sanat voivat tuntua niin uhkaavilta, että me hyökkäämme tai
koemme että joku toinen hyökkää meidän kimppuumme. Me olemme joko taistelijoita
tai uhreja. Nämä reaktiot ovat ilmentymää sisällämme olevasta paineistetusta
energiasta. Tunteemme eivät ole levossa emmekä me voi antaa todellisuuden tai
itsemme olla levossa. Tässäkin tilanteessa energia on kuitenkin paineistettu jo
ennen tilanteen tapahtumista. Rauhallinenkin todellisuus voi liipaista meissä
rauhattoman hyökkäysreaktion, koska me luulemme nykyhetken todellisuuden olevan
rauhattomuutemme syy, ja hyökkäämme sen kimppuun jotta se poistuisi.
Ei mulla muuta.