Joskus hetkikin voi kestää liian kauan

Näin outoa unta viime yönä, siinä menneisyys ja nykyhetki oli pelottavasti läsnä. Pelottavinta siinä oli se, että näin unta ystävästäni, entisestä ystävästäni, josta juuri tänne eilen kirjoitin. Sama tunnelataus, jota eilen koin oli myös läsnä. Ahdistus oli niin voimakasta, että en pystynyt mennä pakoon, en päässyt eteenpäin. Se oli kuin kova vastatuuli, tiesin että ystäväni tahallaan tuli eteeni, että huomaisin hänet. Yritin lähteä toiseen suuntaan, mutten päässyt, jokin esti sen. Nykyinen kaveri, tai tuttu tuli tilanteeseen sattumalta, aloin itkeä ja kerroin että ahdistaa niin paljon, etten pysty liikkua. Samassa mulle tuli viesti entiseltä ystävältä, jossa hän kysyi enkö minä kelpaa lohduttajaksi. Ei noilla sanoilla, en halua sanoa tarkemmin, en halua paljastaaa henkilöä, sanat oli kuitenkin sellaiset että oikeassa elämässä sen ymmärtäisi vain minä ja hän. Heräsin sen jälkeen, rauhallisena.

Eilen oli kamala päivä, ihan hirveä. Mietin eilen kamalan synkkiä asioita, onneksi kukaan ei kysellyt voinnistani, sillä olisin sanonut jotain, jota olisin myöhemmin katunut. Tänään on helpompaa, kaikki tuntuu mukavalta. Koiranpentu on reipas, eilisen pentukoulun jäljiltä ollaan harjoiteltu lisää, miten mun rakas oppiikin niin nopeasti. Sain eilen harjoittelupaikan ensi keväällä, typerästä paikasta, jonne en edes halua mennä. Kuitenkin nyt tuntuu, että ehkä se harjoittelun ensi keväänä voisi onnistua. Luultavasti tunnen näin vain hetken ja hetken päästä tajuan etten pysty enään mihinkään muuhun kun sairaseläkkeelle jäämiseen. Tiedän ettei se ole mun tulevaisuus, mutta eilen ajattelin nimenomaan sitä, koska vointi jumittaa vain paikallaan. Laitoin eilen aamulla viestiä myös vanhaan työpaikkaani, sanoin että olen käytettävissä, jos tarvii työntekijää. Kaduin viestinlaittoa jälkikäteen, ihankun mä mitään töitä voisin tehdä, itken jo kun edes ajattelen. Lisäksi, pelkään etten kestä ristiriitatilanteita, mitä tulisi työntekijöiden kanssa. Mutta onko mulla vaihtoehtoja, tilillä alle 20 euroa. Sairasloma päättyy huomenna, jos pyydän lisää ja laitan uudet hakemukset taas kelalle, siinä menee taas kaksi tai kolme viikkoa, ja siihen mennessä olen jo velkahelvetissä.

 Olen sopinut eilen myös ajan psykoterapiahaastatteluun, yhdelle, jota edellinen psykoterapeutti suositteli, äitini suostuu maksamaan haastattelun, mun pelastajani. Eilen ajattelin ettei mun kannata edes aloittaa psykoterapiaa, nyt olen eri mieltä. Pelkään että tulen hulluksi, ennenkun terveeksi. Ahdistuneena olen varma, ettei ole kuin yksi vaihtoehto, elämän loppuminen, välillä se tunne on niin vahvana, että pelkään että joskus itsehillintä pettää ja teen jotain. En kuitenkaan usko että olisin niin heikko, muiden satuttaminen ei vain ole mun juttu, siis oikeasti noin rajusti. Mutta tuskin se oli myöskään sen äidin juttu, joka tappoi perheensä. Ei tarvitse kuin pienen hetken, kun kaikki sumenee ja luulee että tuska ei lopu milloinkaan, järki tulee aina perässä, joskus liian myöhään.

Ei sen väliä, nyt yritän pitää kiinni elämästä, kiinni ystävistä, kiinni ilosta, kiinni pienistä hetkistä, kiinni niistä hetkistä kun on edes vähän hyvä olla. Mä toivon että joku pitää kiinni myös musta, aina silloin kun oma mieli sumenee.

Menolippu helvettin, kiitos

Miksi aina, kun kirjoitan vähänkin jotain siihen suuntaan, että mulla menee vähän paremmin, tunnelin päässä näkyy valoa, niin sen jälkeen kun teksti on valmis ja julkaistu mua alkaa ahdistaa. Pelkäänkö että valehtelen. Pelkäänkö että nyt mun pitäisi taas jaksaa tehdä asioita, käydä töissä, miettiä tulevaisuutta, miettiä mitä tapahtuu huomenna, ylihuomenna, ensi viikolla. Ahdistus meinaa viedä voiton, mut en mä voi antaa sen viedä, en tänään koska tänään on pakollinen meno, meno jota ei voi perua.

 Nyt mä haluisin nukahtaa pitkäaikaiseen uneen. Haluisin poistaa itteni kaikkialta sosiaalisesta mediasta, kuten facebookista, whatsapp:ista, kaikkialta. En halua olla olemassa, en nyt. Mä ajattelen taas ikäviä asioita, mitä musta taas aatelleen, miettiikö kukaan mua, jos en laita enään kenellekkään viestiä, ottaako kukaan muhun yhteyttä ja jos ottaa niin milloin. Mitä väliä sillä oikeesti edes on, koen vaan huonommuutta lisää, surkeutta, että olen huono ystävä, huono kaveri, huono työntekijä, huono opiskelija, huono tuttu, huono vastaantulija. Tekisi mieli vaan repiä pää irti, tiedän se ei oo mahdollista. Tekis mieli turruttaa itteni lääkkeillä ja nukkua monta monta päivää. Mua ärsyttää niin paljon, etten pysty nukkua enään päivisin, en nukkua aamukahdeksaa pidempään. Oon aina pystyny nukkumaan miten paljon vaan ja päivällä varsinkin ja nyt sitten kun haluaisin se ei onnistu. Ja joo tiedän oon just se säälittävä huomionhakuinen epävakaa, ei tarvii muistuttaa.

Mä en jaksa enään olla reipas, mä en jaksa olla positiivinen, mä en jaksa yrittää, mä en jaksa olla ja yrittää tehdä elämästä mukavaa, kun se ei vain onnistu. Mulla on just nyt sellanen olo, etten olisi syönyt lääkkeitä viikkoihin, mut valitettavasti mä oon syönyt. Jos en olis syöny se ois lohdullisempaa, vois taas yrittää lääkkeillä. Oon kokeillu jo montaa lääkettä, joskus niistä saanut apuakin, mut nyt lääkkeet ei vaan auta. Oon ajatellu et aika auttaa, niinkuin viime syksynä ja sitä edellisenä, sitten lääkkeet puree kun niitä on syönyt riittävän kauan. Mä oon odottanut ja odottanut lisää ja mitään ei tapahdu, nyt oon syöny jo niin kauan että pitäis jo näkyä. Vaan ei näy. Jos tietäisin että ihmiset ajattelee musta kaikki sillä tavalla, mitä pää yrittää vakuutella tekisin itelleni jotain. Säälittävä teko, minulta. Henkilöltä joka kertoi vahvat mielipiteet itsemurhasta silloin kerran kun viinipulloja tyhjennettiin. Voi luoja, kerroin myös mistä unelmoin ja mitä aion tehdä toteuttaakseni unelmat ja seuraavan vuoden sisään. Ja mitä tapahtuu, herään seuraavana päivänä päivystyksestä. Mun käytös on niin epävakaata, tähän asti olin ajatellut et oon hyvä tyyppi, aina ajattelen muita ja oon hyvä ystävä, järkevä tyyppi, mutta mä oon hirvee ja kohtelen muita no en sillä tavalla, kun mun ystävät ansaitsisivat. No jokatapauksessa mä en aio satuttaa muita, yrittämällä pakoon kärsiä mä saan, mitäs en oo hoitanu elämääni, niin että siitä vois nauttia. Ja nyt mä oon se ahdistusmasennusminä, se säälittävä tyyppi, se itsekäs tyyppi, se toinen minä, jonka ajatusmaailmaa, käyttäytymistä, tunteita voi kukaan ymmärtää, et edes sinä tai minä. Ja mä vihaan itteeni niin paljon.

Valoa näkyvissä

Toivon aamulla, että ois ilta
Jotta saisin nukkua vain
Huolet tuntuu niin rasittavilta
Mistä mustimmat mietteeni sain?
Miksi tunnen niin kuin tunnen?
Miksi tälläistä nyt on tää?
Kaikki johtuuko siitä kun en 
Tahdo kestää enempää?

Veitsen terällä
Viiltävin mielin
Paljain jaloin me tanssitaan
Veitsen terällä
Kärkevin kielin
Emme putoa kuitenkaan
Jalkapohjamme verillä aivan
Sydämemme hellina niin
Tämä maksaako kaiken tään vaivan?
Sitä mietin mä loputtomiin

Mun vointi on kai lähtenyt hitaasti parempaan suuntaan? En oo miettinyt enään niin paljon että paranenko, aloin nyt vaan miettiä tätä mun tilaa. Tänään kun heräsin, mun eka ajatus ei ollut, että oispa ilta ja klo 21, voisin ottaa lääkkeen ja mennä nukkumaan. Mun ajatukset ei ole ollut enään niin kamalia, tai ainakaan niin usein. En oo itkenyt enään niin paljon, eilen itkin mutta osittain musta tuntuu että itkin helpotuksen kyyneleitä, ne oli kyyneleitä, joita ei tarvinnut enään pidellä. Olen ollut itkemättä pisimmillään putkeen jopa kaksi vuotta. Tuntuu oudolta, koska nyt oon itkenyt viimeisen ehkä jo kolmen kuukauden aikana enemmän kun puolet päivistä.

 Ennen tuota kahden vuoden taukoa, itkin paljon, en ollut välttämättä niin masentunut, mutta itkin ikävää, epätoivoa, yksinäisyyttä, elämän epäreiluutta. Silloin menetin myös, yhden elämäni tärkeimmistä ihmisistä, ystävän, jota mulla ei vuosikausiin ollut ollut tai ehkä koskaan. Kaipasin niitä aikoja, kun oli henkilö, jonka kainalossa sai itkeä ja kertoa huolia. Harmi vain olin ollut niin pitkään yksin, että kohtelin häntä hyvin huonosti. En mä silloin tajunnut mitä tein, kadun asioita koko sydämestäni, mä vain pelkäsin että se hylkää mut, kun ei enään jaksa, pelkäsin niin paljon, että se sama toistuu taas. Ja niinhän siinä sitten kävikin ja tällä kertaa ja ehkä ainoata kertaa, ihan vain sen takia että mä olen hirveä ihminen. En usko että se muistelee mua enään pahalla, opettelin sen jälkeen elämään pysymällä sopivan kaukana, sen verran kaukana etten kiinny liikaa, etten aiheuta harmia, en päästänyt lähelle, jotta ei satu, sanoin ei yksinäisyyden tunteella ja lopetin itkemisen. Nykyään oon päästänyt lähelle, liiankin lähelle ja olen myös menettänyt ikävällä tavalla ystäviä, omasta mielestä epäreilulla, mutta onneksi on monta aitoa, joka pysyy matkassa mukana.

Päivät menee vähän mukavemmissa merkeissä. Jaksan ajoittain tehdä asioita, laittaa kotia, touhuta koiran kanssa. Kyllä mä vaivun epätoivoon, välillä on todella paha olla, mutta eteenpäin mennään, mä uskon niin. En nauti asioista läheskään täysillä, koiran kanssa tulee kuitenkin jo pieniä ilon tunteita, myös kavereiden kanssa. En paljoa kyllä ole vielä pitänyt yhteyttä, pelko ajatusvääristymistä on niin suuri, ja pelkään että olen ahdistunut, jos lähden jotain tapaamaan. Pelkotiloja on paljon ulkona liikkuessa. Auton äänet tulee niin kovaa, pelkään että jään auton alle. Suojatietä kävellessä laitan välillä silmät kiinni, ahdistaa niin, enkä halua nähdä elämäni viimeistä hetkeä, jos auto tuleekin päälle. Koskaan ei voi olla varma, en mä halua kuolla, mutta koskaan ei voi tietää. Mutta jos kuolen, niin haluan että mut poltetaan, pelkään liikaa sitä että herään arkussa, enkä pääse pois. Jos mut poltetaan, niin kuolen viimeistään sillon. Pelkään myös että törmään johonkin tuttuun, pelkään että tuttu näkee mut. En halua että kukaan näkee mua, näytän niin iljettävältä,sairaalta, epävarmalta, ärsyttävältä. Toisaalta haluaisin juosta halaamaan, jos näkisin jonkun tutun ja itkeä, on niin ikävä. Säpsähtelen kaikista äänistä, olen niin epävarma miten toimin yllättävässä tilanteessa. Kuitenkin mä liikun, lähes päivittäin jonnekkin, ja kyllä mä uskon että kohta on vielä helpompaa, tai vaikeampaa, mutta en voi vain olla, sekoan muuten ja sitä en halua.

Entä jos en saa olla rikki?

Rikottu rakastaa hellemmin, 
rikottu huomaa herkemmin
rikottu tuntee syvemmin
rikottu rakentuu vahvemmin
Ehjimmät meistä on tehty sirpaleista 

Onko mulla oikeutta voida huonosti. Sana oikeus vainoaa mua. Onko mulla oikeus tuntea, onko mulla oikeus olla rikki, onko mulla oikeus saada apua, onko mulla oikeus olla vaan ihan lopussa. Tästä aiheesta oon kirjoittanut varmasti jo aiemmin, se vaan vainoo mua.

Kävin tänään haastattelussa, psykoterapiaa varten. Käytiin läpi mun tilannetta, mun elämää, lapsuutta, perhettä, kouluaikoja, ihmissuhteita, kaikkea mitä on tapahtunut tähän asti, miten olen ajautunut tähän tilanteeseen. Se oli ihana ihminen, aidosti välittävä, mutta se sanoi että ei ole välttämättä oikea ihminen auttamaan mua, koska se mihin tarviin apua ei ratkaisukeskeisellä suuntauksella auta mua riittävästi.

En muista mitä terapeutti sanoi tai kysyi, mikä sen teki, mutta silmiini tuli kyyneleet. Terapeutti kysyi sä liikutuit miksi? Kyyneleet vain valuivat, oli vaikea puhua, mutta sain sanottua: mulle ei ole tapahtunut riittävän kamalia asioita, että mulla ois oikeutta tuntea näin. Ei mua oo koulukiusattu niin että muut huomaisi, ei mua oo raiskattu, ei mua oo lyöty, ei multa oo viety läheistä ihmistä elämästä. Muilla on tapahtunut paljon enemmän. Puhuttiin aiheesta jo aiemmin, kerrottuani elämäntarinani, se kuulosti helvetiltä, täynnä ikäviä traumaattisia tuntemuksia, patoutuneita tunteita, pettymyksiä, nöyryyttämisiä, jotka on piilotettu, syvälle, sellaisia asioita joita lapsi ei kestänyt, mutta osasi peittää, jotta pystyi elämään niinkuin vaaditaan. Koska mä olen se joka hymyilee, se jolla on paljon kavereita, se kenellä sujuu kaikki hyvin, se joka nauttii elämästä, koska kaikki on hyvin, kunnes lasti on täynnä.

Sain tänään luvan, voida pahoin, luvan olla rikki. Terapeutti sanoi, että mussa on kuin kaksi puolta, kuin kaksi ihmistä. Toinen on lapsi, toinen on aikuinen. Toinen toimii hienosti, onnistuu kaikessa, nauraa, hymyilee, rakastaa kaikkea, kestää kaiken ja on ylpeä itsestään. Se toinen on heikko, rikki, ei kestä tunteita, ei hallitse itseään, ahdistuu, itkee, käyttäytyy kielletyllä tavalla, kokee syyllisyyttä, huonommuutta tiesmitä ja jota se täydellinen toinen ei ymmärrä. Lapsi tuntee tunteita, aikuisen kehossa, tunteita joita ei saanut, ei uskaltanut, ei voinut näyttää, ennenkuin nyt.

Tää on ehkä sekavin kiroittamani teksti, mun päässä pyörii liikaa ajatuksia, mutta mulla on jotenkin rauhallinen fiilis, vaikka kuulostaa pelottavalta että mussa ois kaksi puolta ja vielä pelottavammalta kuulosti se että se psykoterapian suuntaus mikä ehkä olisi mulle hyvä, siellä korjataan persoonaa, joka ei ole pystynyt kehittymään eheäksi. Siellä rakennetaan persoona uudestaan, ja se kuka sen rakentaa liimaa palapelin palat uuteen järjestykseen olen minä, minä itse.

Ps. voi olla että olen tulossa hulluksi.

Ei pahalla, mut tahallaan

Olin 13-vuotias, yläaste oli alkanut. Seiskalla meillä oli sellainen yhden päivän tetti. Eka oltii vahtimestaria auttamassa puoli päivää ja sitten koulun keittiössä. Siellä oltiin pareittain, aina jonain päivänä 2 luokkalaista. Paria ei saanut tietenkään valita, aakkosjärjestyksessä mentiin. Sitten tuli se päivä, kun oli mun vuoro olla päivä tetissä. Ja mikä oli mun parin kommentti, no sehän oli tälläinen "Ei vittu, miks sinä, en kestä. Kuka tahansa muu, mutta et sinä". Ja se ei ollu mikään vitsi, se tyttö ei vaan sietäny mua. Noniin kyllä mä ymmärrän sitä. Mä olin ärsyttävä, hihitin 24/7 ja heitin lapsellisia juttuja, käyttäydyin ihan oikeasti paljon 13-vuotiasta nuoremmalla tavalla, olin varmaan vähän jälkeen jäänyt. Mutta kyllä toi kommentti sattu. Se tuntu ihan kamalan pahalta, pahinta oli se että se tyttö vaikutti niin kivalta, musta ois ollu kiva olla sen kaveri. Mutta se oli suosittu, pojatkin jutteli sille.

Jos joku sanoisi mulle nyt noi samanlaiset sanat, mä en kestäisi, mä kuolisin. Mä en voinut hyväksyä sitä ettei se tykkää musta. Kommentti pisti rintaa, mut painoin sen syvälle ja vietin kivan päivän. En tiedä mitä mä sitten tein, rääkkäsin varmaan itteäni enkä luovuttanut, halusin että meistä tulee kavereita. En oikeasti tiedä miten se kävi, mutta kasilla me oltiin parhaat kaverit, mutta ei ystävät. Ystävälle voi kertoa mikä mieltä painaa, en mä kertonut. En mä voi kertoa mikä mieltä painaa sellaiselle, joka on työntänyt mua maahan. Harmi vain, etten pystynyt kertoa kellekkään muullekkaan. Sen takia kerron nyt. En haluaisi myöntää, koska tää hävettää mua, mutta sanon sen lyhesti. En meinaa kestää vieläkää sitä, jos joku josta tykkään ei tykkää musta, se tuntuu niin kamalan pahalta ja teen kaikkeni että asia korjaantuu  pakonomaisesti, ja pakko myöntää usein olen onnistunut. En mä tee sitä tietoisesti, nyt vasta oon miettinyt kuinka oon toiminut. Mutta en nauti tästä oireestani, se on kuin pakko-oire, häpeän sitä.

Miksi mä kaivelen nyt lapsuuden asioita. En oikeasti ole miettinyt suuremmin totakaan tilannetta, ennen tätä päivää. Noi muistot vaan pulppuaa nyt, ne tulee mieleen ja mua ahdistaa. En pysty työntää niitä enään pois, tuun hulluksi jos en päästä niitä ulos. En edelleenkään väitä, vaikka päässä soikin "nyt se yrittää väittää ihmisille että sul on oikeita syitä pahaan oloon" että mulla ois traumaattiset kouluajat. Mä olin vain herkkä lapsi, joka yritti olla vahva, yritti olla pidetty. Halusin että mulla ois ollut ystävä, se paras ystävä, (joka kaikilla muilla oli t.minä 13v.) kelle kertoa mikä mieltä painaa, mutta ei mulla ollut. Nykyään mulla on monta ihanaa ystävää joille kerron huolista ja murheista ja kertomisen jälkeen huolet puolittuu, ei tunnu enään niin isoilta, olen kiitollinen. Muistelen lapsuutta ja kouluaikoja kuitenkin lämmöllä, mutta nyt alan ymmärtää, miksi masentuneena tunnen itseni pieneksi, haavoittuneeksi lapseksi ja nyt tunnen ne samat tunteet ja tuntemukset x1000, jotka joskus tukahdutin. Ikävintä tässä on vain se, että kroppa ja mieli luulee että nykyiset ystävät tekisi samoin, mitä ajattelemattomat lapset, myös minä tekivät ei pahalla, mut tahallaan.

Sä oot hyvä, ai oonko?

Työkaveri kysyi, voinko tehdä ensi viikon työntekijälistan, kun sulla on niin hyvä käsiala. Olin ihmeissäni, naurahdin ja kysyin onko mulla hyvä käsiala. Eihän se ole? Mulle tuli hyvä mieli, joku tykkää mun käsialasta. Tein mielelläni listan, ja katsoin käsialaani. Se on siisti, se on selkeää, ei ehkä niin kaunista, mutta siitä saa selvän. Tein keikkavuoroa vanhaan työharjottelupaikkaan. Työkaveri oli entinen harjoittelun ohjaajani. Ohjaaja, joka arvosteli mun työharjottelun laittamalla ruksit, lähes kaikki kohtaan kiitettävä. Mä oon hyvä. Koulun opettaja oli eri mieltä, kukaan ei voi olla kiitettävän tasoinen tässä vaiheessa kaikissa asioissa. Mun ohjaajan mielestä kannustaminen ja kiinnittäminen siihen missä on hyvä, tukee paljon paremmin, kun huomion kiinnittäminen siihen missä on huono.

Mua on ahdistanut kirjoittaa, kun muut näkee niin kauan kun muistan, syystä että mulla on ruma käsiala, siitä ei saa kukaan selvää. En mä oo kuvitellut, niin moni on sanonut sen. Olen kuullut sen ehkä tuhat kertaa ja kaikki on muistuttanut siitä mua aina. Vaikea olla hyvä, jos kaikki muistuttaa ja keskittyy vaan siihen missä oon huono. Niin on tehty, aina. On mua kehuttu, en kiellä. Mutta musta tuntuu, että aina on keskitytytty siihen että olen huonompi, kun muut niin monessa asiassa ja kaikki on yrittäneet tehdä asian hyväksi jotain, jotta olisin yhtä hyvä kun muut. Nykyään keskitytään siihen mitkä on mun vahvuudet, mutta vaikea on keskittyä siihen, jos huonommuudesta on muistutettu läpi koko lapsuusiän.

Mä voin kertoa. Mua ei meinattu päästää ekalle luokalle, vaan meinattiin jättää eskariin toiseksi vuodeksi. Äitini kutsuttiin keskusteluun, jossa kerrottiin muut hyppivät hyppynarua, mari ei osaa. Muut sitovat jo hyvin kengät nauhat, mari ei osaa. Muut puhuvat jo hyvin, mari ei osaa. Äitini oli ihmeissäni, miksi nämä estäisivät koulun aloittamisen, kun tyttäreni on sosiaalisesti niin lahjakas ja osaa montaa muuta asiaa. Osaa lukea ja laskea, on iloinen reipas, puhelias ja oma-aloitteinen, ei ujo lainkaan ja halu oppimaan ja yrittämään on suuri. Äiti sai puhuttua mut aloittamaan koulun muiden mukana.

En osannut R-kirjainta. Muut osasivat. Puhuin niin että R korvattiin L:nä. En mä hävennyt sitä, silloin. Mutta kyllä musta pahalta tuntui, kun muut puhuivat samalla lailla, korvaamalla R:n L:nä aina muistuttaen etten osaa, ihan vaan kiusallaan. Ei ne pahaa tarkoittanut, niiden mielestä se oli vaan hauskaa, ja oli kivaa olla parempi kun mä. Huono käsialani huomattiin. Meillä oli sijaisopettaja puoli vuotta koulussa. Se hankki mulle ylimääräisen kaunokirjan ja aina muiden nähden sovittiin mitkä tehtävät teen ylimääräistä, koska mulla on niin sotkuinen käsiala. Mä harjoittelin kovasti, en mä välittänyt että mun käsiala on rumaa, mä en vaan jaksanut keskittyä. Ajattelin että se johtuu vasenkätisyydestä, sillä sain helpotuksia käsityötunnillakin, koska ope ei osannut opettaa kuinka kudotaan vasurina. Tein hirveetä jälkeä, mun työt olivat kamalia. Äiti opetti mua välillä, ei ymmärtänyt miksi mua yritetään tehdä oikeakätiseksi, eikä opetettu vasurina. Äitini on oikeakätinen, mutta se harjoitteli tekemään vasemmalle kädellä, jotta voi opettaa mua. Yläasteella opettaja katsoi mun vihkoa, joku luokkalainen huusi "turha katsoa, ei siitä saa mitään selvää" Ei sitäkään sanottu tahallaan, se oli vaan hassua, kun mulla oli kuin pojan käsiala. Opettaja oli kuitenkin lempeä ja sanoi tästä saa hyvin selvää. Aloin piilotella käsialaani, taululle kirjoittaminen oli tuskaa, mä häpesin kun mulla ei ollut kaunis, siisti käsiala.

En mä ole vuosiin enään hävennyt käsialaani, ei sillä ole merkitystä. Mutta oon mä jännittänyt, jos mä piirrän tai kirjoitan, kun muut näkee. Oon vaan jännittänyt, mitä ne sanoo tai ajattelee. Piirtäminen on sitten tarina erikseen, sitäkään mä en osannut, kuvaamataidon tunnit oli tuskaa, mutta olihan se mun lempiaineita, koska muidenkin, en mä voinut tykätä matematiikasta, eihän siitä kukaan tykännyt. Viime vuodet olen jännittänyt siis sekä kirjoittamista ja piirtämistä jonkin verran. Se jokin jännitys tai ahdistus siitä vaan tulee, ilman että tajuan mistä. Nykyään kukaan ei sano mitään, ei hauku käsialaani tai piirustustaitoja, kehuvat joskus jotain siihen liittyvää, mutta silti mulla on syvälle juurtunut käyttäytymismalli ja ikävä tunnelataus aina kun mua tarkkaillaan ja kyllä mä välttelen tiedostamatta kunnolla kirjoitustilanteita, koska tunnen epävarmuutta ja huonommuutta. Mä oon vihannut piirtämistä, jostain alaluokilta asti, oikeasti.

Nyt mä mietin onko naurettavaa kirjoittaa tälläisesta asiasta. Tän tyyppisiä asioita on kaikilla, tuskin ne kolauttaa edes ketään. Kukaan ei varmaan edes mieti näitä asioita. Mulle tää on iso juttu, tää on yksi niistä tuhansista asioista, jollon mua on työnnetty maahan.Mä olin vahva lapsi, mä pysyin iloisena, en jäänyt murehtimaan ikäviä juttuja kovin pitkään, mutta en mä niitä käsitellyt, ajattelin vain että mä olen huono tässäkin, mutta ei se haittaa. Jossain vaiheessa tuli kuitenkin murrosikä, halusin että olisin hyvä asioissa, halusin että musta tykättäisiin, mutta mä olin liian huono niin monessa asiassa, mun epävarmuus kasvoi ja aloin jännittää, jännitän että ihmiset taas huomaa että olen jossain asiassa huono. Tein tämän kaiken tiedostomatta, nyt vasta mietin miksi musta tuli epävarma jännittäjä kaikissa asioissa, ja miksi olen sitä edelleen. Olin huono niin monissa asioissa, etten tiennyt enään mitä mieltä olla tai mitä uskaltaa sanoa tai miten käyttäytyä.

Nykyään yritän keskittyä siihen missä oon hyvä, rakastan sitä kun joku kehuu mua ja silloin mä yritän panostaa asiaan täysillä. On ihanaa tehdä asioita, joissa on hyvä ja jos saa vielä kaiken päälle hyvää palautetta. Nykyään mä kestän myös palautetta siitä jos oon huono jossain ja teen kaikkeni että se sujuisi paremmin. Mutta se ahdistaa mua, ja yritän olla täydellinen ja en kestä jos menee pieleen, en varsinkaan nyt, kun masennus jyllää päällä. Mutta kyllä mä usein vaivun taas sinne lapsuustuntemuksiin, mä oon huono, muut parempia, mutta yritän päästää siitä irti, ei se haittaa vaikka ei osaa jotain, yritän muistuttaa itelleni.

Valintoja

Join tänään lasin viiniä. Se tuntui kielletyltä. Olin päättänyt etten juo vähään aikaan, niinkun en ollut juonutkaan. Viime kerrasta on noin kaksi kuukautta. Viimeksi kun join mulla oli hauskaa siihen asti, kunnes ei enään ollut. Sen jälkeen, mulla ei ole ollut hauskaa. Harkitsin pitkään tuona loppukesän päivänä että lähdenkö kavereiden kanssa parille, mua ahdisti mutta ajattelin, että se voisi piristää. Jos en olisi lähtenyt, ei mun vointi oisi välttämättä lähtenyt radikaalisti laskuun typerän mokan takia. Oisin sinnitelly taas ehkä viikon tai kuukauden tai muutaman kuukauden, luultavasti en kovin kauaa. Ja oon varma, tilanne olisi sama.

Kaksi kuukautta on lyhyt aika, se menee hetkessä. Tällä kertaa se on tuntunut pitkältä ajalta, lähes ikuisuudelta. Jäin sairaslomalle syyskuun puolessa välissä. Yritin kyllä käydä koulua, mutta eihän siitä mitään tullut. Mua ahdisti kaiken aikaa, edes rauhottavat ei meinannut auttaa. Mä olin taas vetänyt itteni loppuun. Välillä helpotti hetkeksi, yritin taas paeta pahaa oloani. Mä pystyn pitää pahan olon piilossa, myös itseltäni. Mä pystyn nauraa ja hymyillä tiettyyn pisteeseen asti, mutta jossain vaiheessa mun voimavarat loppuu.

Saadessani sairasloman ja keskeytettyäni koulun ajattelin, lokakuun lopussa oon jo hyvässä kunnossa, olinhan mä viime vuonnakin. Lokakuu lähestyy loppuaan, paljon on tapahtunut, niin paljon ja kuitenkin niin vähän. Ahdistus on ehkä vähän lievittynyt, vaikea sano sillä se vaihtelee niin paljon. Masennus on syventynyt. Liikkeelle lähtö on vaikeampaa, pelko ja arkuus lisääntynyt. Mielihyvän saaminen on vaikeaa, niinsanotut mikään ei tunnu miltään tunteet viiltävät ja se on yksi kamalimmista tuntemuksista mitä tiedän. Oon alkanut eristäytyä, en kokonaan, nään kyllä ihmisiä, niitä jotka mua haluaa nähdä. On vain niin tuskasta näkemisen jälkeen. Mulla on kuitenkin nyt toiveikkaampi olo, mä olen alkanut löytää syitä ahdistukselleni ja asiat ovat menossa eteenpäin. Nyt on tullut aika kohdata menneisyyden haamut ja käsitellä ne asiat, ne tunteet, ne tapahtumat, jotka joskus jouduin kätkemään. En tiedä paranenko koskaan masennuksesta, pääsenkö eroon vääristyneistä ajatuksista ja opinko kestämään tunnelatausta, mitä elämässä välillä tulee. Mutta mä aion yrittää, koska mä haluan jatkaa eteenpäin.

Hiljaa kuiskaan, mun on oltava vahva

Yritän laittaa sanoiksi tän sairauden aiheuttaman kivun, jotta ihmiset ymmärtäisi paremmin, että jossain vaiheessa tulee se vaihe kun omalla tahdolla ei ole enään merkitystä. :(

Tiedän, että mun vointi palautuu normaaliksi, mutta matka on pitkä. Mun ahdistus on lieventynyt. Se ei oo nyt hetkeen ollut niin pahaa, että itsehillintä pettää. Yritän olla positiivinen, mutta oon niin poikki. Siitä on niin kauan, kun koin oikeita ilon tunteita, sellaisia että oikeasti tuntuu hyvältä. Mun sisällä on voimakas ahdistus, joka muistuttaa mua joka päivä, monta kertaa päivässä, yleensä melkein joka tunti. Tänään makasin sängyssä, itkin kun on vaan niin paha olo. Yritin saada itteäni uneen, jotta päivä menisi nopeammin. Se ei onnistunut, olo tuntui niin järkyttävältä, pakko oli jossain vaiheessa nousta ja lähteä koiran kanssa ulos. Sen jälkeen olo parani, hetkeksi.

Maatessani sängyllä mietin taas mun kavereita, mitä ne tekee ja mitä ajattelee musta. Kuvittelin että mitä jos ne ois mun oven takana, tulossa kylään. Mua alkoi itkettää, tuntuu vaikealta nähdä ketään, mut en kestä myöskään etten nää. Mua pelottaa että kun nään, alan kuvittelemaan taas niiden ajatukset, ilmet ja eleet itteeni vastaan. Se tuntuu tosi pahalta, en mä haluaisi ajatella niin. Mä taistelen vastaan ajatuksia, kaikkea jotka litistää mua ja saa mut tuntemaan itseni huonoksi. Järki tietää kyllä että mä kuvittelen. Mutta se ei riitä, mun ihoa polttaa ja särkee ja rintaan koskee tuskasta ja itken ja itken, ahdistus kasvaa ja sätin itteäni ajattele niin miten kuuluu. Mutta mä en pysty, mä en vain pysty.

Aina jos tunnen jotain hyvää edes hetken, tuun iloiseksi. Yritän pitää tunnetta yllä, nauttia täysin siemauksin. Aina silloin mun toiveikkuus kasvaa, ehkä pian mä voin taas nauraa, ehkä pian voin taas hymyillä, ehkä pian voin tanssia ihanien ystävieni kanssa, niin että mulla on hyvä olla. Riipaisee kirjoittaa tälläisiä asioita, ne tuntuu niin kaukaiselta. Tiedän että jotkut ajattelee, miksi toi vaan velloo negatiivisuudessaan, miksi toi vaan oottaa että kuu putoaa taivaalta, tolla on kaikki ja sekään ei riitä. Mä tekisin mitä vaan että tuntisin taas sen ilon, sen onnen, ne tavalliset arkiset hetket, mutta en tunne, en saa enään mistään mitään, kun ei vain tunnu ja se on riipaisevinta.

 Mä yritän parhaani, mä taistelen, vien väkisin itteeni tekemään asioita, näkemään ihmisiä vaikka tuhat veistä viiltää kroppaa samaan aikaan. Mä toivon että mun ystävät ymmärtää edes joskus, että mä teen kaikkeni, mutta se on vain helvetin vaikeeta. Mä haluan rakastaa itseäni, haluan niin paljon, mutta murrun vain palasiksi. Mä pelkään, että en parane, mun usko ja toivo alkaa mennä, mä vain pyydän koittakaa kestää, mä pelkään että tää sairaus vielä vie mut, pelkään että pian tulee hetki, kun mä en enään jaksa. Mutta vielä pahempaa, vielä enemmän mä pelkään, että tää sairaus vie multa mun ystävät. Mä en aja teitä pois, se on tää sairaus, mut kuka sitä uskoisi. Jokainen on vastuussa itsestään ja teoistaan ja tämän takia monet pitää mua heikkona ja pidän itsekkin. Tärisevällä äänellä hiljaa kuiskaan mun on oltava vahva.

Vaikka tahtoisin mä niin

Et viereeni voi tulla 

Vaikka tahtoisin mä niin

Katson linnunrataa yksin

Siellä lennän iltaisin

Ikuiseen tyhjyyteen

Aina saanut olen loistaa

Kuitenkin, uskon niin

Joku kyyneleeni poistaa

Oon miettinyt usein, että mua kohdellaan huonosti, että mua ei auteta. Se tuntuu pahalta, tuntuu että mua vältellään. Se on raastavaa, haluisin vain että joku ois mun vieressä, pitäis kädestä, sanois ettei koskaan lähde pois. Niin ne tekeekin. Pelkään kuitenki, että se tapahtuu taas. Se tekee kipeää, se on tapahtunut niin monta kertaa. Paljastin jotain, joka sotki kaiken. Mua ymmärrettiin väärin, en mä tarkoittanut. En mä ole sellainen. Se ei enään tykkää musta, koska olen sellainen. Se lähti, jätti kyllästyi, löysi parempia, hauskempia, kauniimpia, taitavampia, laihempia ja rohkeempia. En mä tarvitse sitä, mä pärjään ilman. 

Mä suljin suuni, häpesin. Olin taas tehnyt väärin, ei kai kukaan enään mun kanssa olisi. Mussa on jotain vikaa. Se tykkää musta, jos teen näin. Ne tykkää musta, jos oon samaa mieltä, ne tykkää musta, jos käytän hienoja vaatteita, ne tykkää musta jos poltan tupakkaa ja kiroilen, olen cool. Ne tykkää musta, jos oon hyvä. Ne tykkää musta, jos teen mitä käsketään, jos tykkään niistä josta saa tykätä. Ne tykkää musta, jos autan, ne tykkää musta jos teen niiden elämän helpommaksi, ne tykkää musta jos elän niinkuin vaaditaan. Ne tykkää musta, jos peitän ne piirteet, ne heikkoudet, kaike mitä oon, koska ne on vääriä, niinhän mulle oli annettu ymmärtää. Ne tykkää musta, jos en ole minä. 

Mutta kuka mä oon. Se tunne kun olet joutunut pitämään roolia yllä, selviytymiskeinona. Se oli ainut keino, kestää se huonommuus, ne raastavat pohjalle työntämiset, ne nöyryyttämiset, koska mun ei annettu olla se mitä oon, olin vääränlainen. Olin heikko, mulla ei ollut voimia taistella vastaan tai en halunnut, mitä vaan, ettää sä oot mun kanssa. Mutta en mä ollut onneton, kaiken voi kätkeä huomaamatta edes itse, mutta ei ikuisesti. Miten pienet kurjat hetket aina välillä, voi jättää jäljet ilman että huomaatkaan. Se tunne kun et tiedä enään mikä on lempivärisi, minkälainen on hieno vaate, näytänkö tällä meikillä hyvältä, onko toi poika söpö, tykkäänkö tästä. Kun itseluottamusta ei enään ole tallessa, mielipiteet hankitaan muita havainnoimalla, syystä että olen oppinut elämään niin ja se tuntuu normaalilta. Kaikki sujuu hyvin siihen kunnes, tajuan että haluan, että ne tykkää musta sellaisena, mitä oikeasti oon.

Tämä kirjoitus on omistettu mun ystäville, aidoille oikeille, jotka on vahvistaneet mua ja auttanut mua löytämään taas itseni, sen herkän, aidosti nauravan, sen joka tykkää itsestään vahvuuksineen ja heikkouksineen ja tietää että ystävät tykkää musta just tälläsena. Tää on niille, jotka tuli mieleeni eilen, kun seuraavaa artikkelia luin ja mietin miten jotkut osaavatkin sanoa, tehdä ja olla, oikeeseen aikaan ja oikealla tavalla maailman paras tuki. <3

http://m.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/nainen/hyva_olo/yhdeksan_tapaa_lohduttaa_masentunutta

Mun elämä

Tänään on ollut merkityksellinen päivä, nyt mulla on hyvä, rauhallinen olo. Multa kysyttiin tänään, mitä ajattelen kun olen masentunut tai ahdistunut. Luettelin ne mitä aina, mikään ei tunnu miltään, oon huono, epäonnistuja, tunnen itteni yksinäiseks, kaverit vihaa mua jne. Mun piti tarkentaa, miksi ajattelen noin, ja kertoa tarkemmin mitä ajattelen. Mietin pitkään vastausta, mutta en osannut vastata. Tunsin itteni typeräksi, oon ollut viimeiset ties kuinka monta viikkoa ollut ahdistunut ja kyllä mä kelailen kaikkea mahdollista, mutta en vain muista. Perusteleminen tuntuu tyhmältä sillä nyt tällä hetkellä ajattelen täysin eri tavalla. Ei ihmiset vihaa mua, ne tykkää musta. En oo huono tai epäonnistunut, oon hyvä hyvin monessa asiassa, elämä tuntuu ihan mukavalta jos ajattelen vain tätä hetkeä, en ole edes yksinäinen mulla on paljon kavereita. Ja nyt mietin, että mitä hittoa mä oon ajatellut viimeiset kaksi kuukautta?

Kun mulla menee hyvin, en pysty käsittää että oon ajatellut niin miten masentunut ajattelee. Mä oon positiivinen ihminen, mä nautin pienistä arkisista iloista täysillä, yleensä. Mut saa hyvälle tuulelle hetkessä, tosin mut saa myös surulliselle mielelle, jos haluaa. Mä suhtaudun elämään avoimin mielin, negatiivisetkin asiat voi kääntää voitoksi. Kahvikuppi hajosi, no oikeestaanhan mulla olikin niitä pariton määrä, nyt on sopivasti. Mun ihana hauvani on opettanut mulle paljon elämästä, pitäisi ottaa siitä mallia. Jokainen aamu voi olla uusi alku, mitä väliä sillä mitä eilen tapahtu. Tänään on taas aikaa iloita ystävistä kun jälleen nähdään, uusista leikeistä, juoksemisesta talon ympäri jne. Se on myös opettanut mulle että jos epäonnistuu, aina voi yrittää uudestaan.

Oikeasti mä oon rauhallinen sen vuoksi, että olen tänään ymmärtänyt jotain. Olen tajunnut ettei masennus ja ahdistus ole tullut mulle vaan lahjaksi, ota ja kärsi. Mä oireilen syystä. Joskus lapsuudessa on tapahtunut ikäviä asioita, niinkuin kaikille, samalla lailla kun nykyäänkin tapahtuu. Lapsena asioita ei pohdiskella päivätolkulla, jos tuntuu pahalta niin itketää ja kerrotaan jollekkin ja asia selvitetään ja sen jälkeen on hyvä mieli. Joskus lapsena tuntuu liian pahalta, maailma on joskus julma, se on liikaa pienelle mielelle se on pakko vain unohtaa, jotta voi jatkaa elämää. Se jättää kuitenkin jäljet, se muuttaa ihmistä, se muuttaa käytöstä, suhtautumista ja ajatusmaailmaa. Mun kroppa on päättänyt, että mun on käsiteltävä tähänastiset elämän käsittelemättömät asiat, ennenkun voin jatkaa, ennenkun voin jatkaa elämää, sellaista elämää, joka on se elämä, jota haluan elää.

Vain sillä on väliä

Kaipaatko jonnekkin,jonnekkin missä joku odottaa
Säästätkö sun rakkautta, että voisit joskus rakastaa
Etsitkö jotakin, jonka löysit jo aiemmin
Entä jos aarteesi loistaa muille kultaa kirkkaammin

Entä jos tärkeimmät asiat tapahtuu tällä hetkellä
Kauneimmat kukat kukkivat juuri nyt liian lähellä
Entä jos kaikki se mitä etsit on sun edessä
Entä jos onnesi on nyt ja tässä valmiina

Heräsin tänään aamukuudelta koirani ääniin. Se tuli innosta pinkeenä nuolemaan mun naamaa, häntä vispaten vilkkaasti, niin kuin aina. Se odotti innoissaan uutta päivää, uusia leikkejä, uusia ihania hetkiä jännityksellä. Mietin hetken nousenko, koiran innostus sai kuitenkin mut ylös, se halusi päästä tervehtimään muita hereillä olevia perheen jäseniä. Täytyy myöntää, tuo hurmaava yksilö saa mutkin hetkittäin iloiselle mielelle, ei sitä voi vastustaa synkinkään tapaus.

Unohdin tänään ottaa lääkkeeni, vasta nyt muistin. Hämmennyin, en ole pitkään aikaan unohtanut. Ennen unohdin usein, mulla oli silloin niin paljon ohjelmaa. Mulla oli eilen nukkumaan mennessä kamala olo, ahdistunut ja kurja. Olin päättänyt etten laita viestiä vaan kestän. Niinpä, en onnistunut, epäonnistun usein. Vastaus tuli nopeasti, ehdin kuitenkin miettiä miten vastaanottaja suhtautuu viestiin, mitä ajattelee ja miten toimii. Ehdin ajatella sitä masentuneella, vääristyneellä mielellä, ajatukset lisäsivät ahdistusta. Ehdin ajatella myös terveellä mielellä sillä joka tietää että ystäväni eivät hylkää hädän hetkellä, sillä joka tietää kuinka ymmärtäväisiä ja välittäviä ystäväni ovat, sillä joka tietää etteivät ystäväni koskaan sano inhottavia sanoja tai vielä pahempaa ole vastaamatta. Silti häpeällisesti joudun myöntämään että äskeiset luettelemani ajatukset kävivät vain lyhyen hetken mielessä ja muuten ajatteli se mieli, joka on masentunut. Mua jännitti lukea viesti, mutta luettuani tunsin itteni niin typeräksi. Jälleen kerran, olin päästänyt ahdistuneen, masentuneen mielen valloilleen. Viestit rauhoitti  mieltäni, lääke avitti ja jälleen kerran tunsin helpotusta ja uskoin ystävien sanoihin, mä paranen vielä. 


Tänne kirjoittamisesta on tullut jo rutiini. Se auttaa mua. Välillä mietin, mitä kun joku tuttu näkee ja ajattelee, että oonpa nolo. Kirjoitan todella henkilökohtaisista asioista. Oon koko elämäni miettinyt mitä muut ajattelee, usein myös elänyt, esittänyt roolia ja tehnyt sen mukaan mitä muut haluaa. Pidin kuorta yllä vahvasti ensimmäiseen vaikeaan masennusjaksoon asti, sitten en enään jaksanut. Pelkäsin pahinta, pelkäsin että kaikki lähtee, mutta kukaan mulle tärkeistä ihmisistä ei ole lähtenyt ja sitä mietin aina kun tänne kirjoitan. 

Ankeuttajan päiväkirja

Mun elämä on pysähtynyt. Päivät kuluu, mitään ei tapahdu. Välillä itkettää, välillä ahdistaa välillä hyvinkin voimakkaasti. Mietin mun kavereita, toiset opiskelee, toiset käy töissä. Niillä on hauskaa, viikonloppuisin ne matkustelee tai viettää illan istujaisia, tai vaan viettää aikaa jotenkin. Ei mulla oo tunnetta, että jäisin paitsi oikeastaan, en halua viettää aikaa kenenkään kanssa, en tän kuntosena. Silti mua raastaa kun nään iloisia kuvia. Ei sen takia että kukaan ei sais pitää hauskaa, kyllä mä oon iloinen muiden puolesta, mutta mua raastaa se että voin kuvitella itteni kuvaan mukaan, nauramaan mukana, mutta se tuntuu muistolta, se oli sitä ennen. Vaikka parantuisinkin, en pysty silti kuvittelemaan hyvää oloa, en nyt kun masennus jyllää.

 Masennus on kuin ankeuttaja Harry Potter elokuvasta, se vie kaiken ilon, et näe kuin kaiken tuskan, kaiken surullisen, kaiken huonon ja vaikka tiedän että tämä on sairaus, silti ankeuttaja voittaa. Mutta ainut keino parantua, on alkaa tehdä asioita, mutta se on vaikeaa. Kuvittele motivaatiosi tehdä jotain mistä et saa mitään iloa, mikä ahdistaa ja itkettää ja väsyttää sut totaalisesti. Kuvittele että jokainen asia tuntuu sellaiselta, silloin vajoaa epätoivoon. Mutta en mä aio luovuttaa, kyllä mä oon tehny asioita. Usein ne tuntuu kamalilta, joskus kaverin näkeminen ihan hyvältä, mutta sen jälkeen kamala olo, kun tajuat miten tyhjältä kaikki tuntuu sen jälkeen. Silloin kun ankeuttaja on täysin vallassaan, silloin en pysty tehdä mitään, ahdistaa ja itkettää ja se voi kestää pitkään.

Mulla on ikävä mun kavereita, ne on niin ihania, haluisin pyytää niiltä anteeksi, kertoa että mua kaduttaa kaikki mun teot, sanat ja käytös. Haluaisin olla niiden kanssa, viettää aikaa, mutta mua alkaa jo nyt itkettää mä pelkään niin että alan taas kuvitella niiden käytöksestä, ilmeistä, eleistä ja sanoista kaikkea satuttavaa itteäni vastaan. Haluaisin syöksyä niiden kaulaan ja itkeä ja pyytää apua ja kertoa että mä oon niin yksin. Mutta en halua satuttaa ketään, tiedän että mulla on paljon ystäviä,  jotka on auttanu mua jo niin paljon, mutta tää yksinäisyyden tunne joka tulee on raastavaa, pelkään kuolevani pelkkään tuntemukseen. Mutta mun on selvittävä yksin, kukaan muu kuin minä itse ei voi aloittaa paranemisprosessia. Toivon että joskus voin lukea näitä tekstejä ja itkeä, itkeä helpotuksesta sen vuoksi ettei tarvisi enään kestää tälläistä tuskaa.

Pidä kiinni onnesi aiheista

Sinä selviät kaikista vaiheista, pidä kiinni onnesi aiheista 

Olet valloittava ihminen, kuin aurinko, aina aurinko vain ei jaksa paistaa. Sinä paistat ja säteilet aivan pian, usko minua.

Kauniit lauseet yllä lukee kortissa, jonka olen saanut kolme vuotta sitten. Ne eivät luultavasti menneet sanatarkkaan noin, en vain muista, se ei ole merkityksellistä. Muistellessa kortin sisältöä, muistan että kortissa oli paljon kauniita lauseita, ne lohduttivat paljon. Ne olivat ihmiseltä, joka jaksoi välittää ja muistaa ihmisiä, vaikka itsellä oli vaikeaa. Ihmiseltä, ystävältä joka haluaa levittää lämpöä ympärilleen. Ajoittain voidessaan huonosti, hän osasi olla raskas ja vaikea, mutta nyt kun muistelen häntä muistan vain ne ihanat sanat, ajatukset ja ystävälliset teot. Hän oli niin vilpitön, lähetteli lahjoja usein. Moni asia muistuttaa hänestä. Sain koiranpennun kuukausi sitten hän antoi neuvoja, äitini välityksellä, lähetti leluja usempaan otteeseen, ne muistuttavat hänestä, ihanasta ihmisestä.

Elämä on joskus epäreilua, jotkut saavat liikaa kannettavakseen, onneksi elämään mahtuu silti paljon onnellisia hetkiä, kaikella on paikkansa ja tarkoituksensa. Tämä viesti on omistettu ihanalle ihmiselle, jonka aika oli lähteä.

Kaiken annat ja enemmän

Kaiken päivää,
kaiken annat ja enemmän.
Kun huomaan ettet jaksa
otat ilmeen ehjemmän
enemmän tai vähemmän.

Etkö huomaa, et jää yksin kuitenkaan.

Vihollista vastaan
minä suojatulta pystyn antamaan.

Kolmen vuoden takaisia ajatuksia kuvaa selkeesti tän biisin sanat ja osittain myös tätä hetkeä. Aloin tajuta olevani masentunut, yksin ollessani. Sain opiskelupaikan, jätin rakkaan työni, vastoinkäymisiä ihmissuhteissa, vuosi oli vaihtumassa, liikaa muutoksia. Tuntui että kaikki kaatui samaan aikaan päälle. Pian alkoi kuitenkin koulu, sain uusia kavereita, musta tykättiin, mut otettiin mukaan juttuihin. Koulussa oli ihan mahtavaa, piristyin. Koko kevät meni hienosti, vedin täysillä arkena koulussa, viikonloput töissä, illat treenatessa, opiskellessa ja bileissä. Loppukeväästä alkoi masentaa ja ahdistaa, päiväkirjassa lukee ekaa kertaa oonkohan masentunut. Kesä meni kuitenkin iloisemmin, olin koko ajan liikkeellä, en antanut ahdistuksen tulla. 

Syksy tuli, paineet ensimmäisestä työharjottelusta tuli, masennus ja ahdistus alkoi taas puskea läpi. Ne ei ollut pahinta, sosiaaliset tilanteet alkoi olla täysin mahdottomia, ne lisäs ahdistusta. Jännitys kasvoi ja kasvoi, kaikki energia meni siihen. Jännitin joka paikassa,kavereiden kanssa ja häpesin sitä. Oon hullu, jännitän kahvilassa käymistä, läheisille kavereille puhumista, oon varma et ääneni tärisee, kuulostan hassulta, kukaan ei jännitä tällä tavalla oon hullu sekopää. Itken kotona, koska jännittää liian paljon. Bileissä on helpompi, kahden siiderin jälkeen, koen olevani oma itseni. En ole ujo, kaikki luulee niin. Ryyppääminen alkoi lisää ahdistusta, usein kun join tiettyyn pisteeseen asti ahdistus hyökkäsi mutta en antanut sen näkyä mutta se purkaantu vihana ja aggressiivisuutena, sanallisena lähinnä huutona ja komenteluna. Joskus itkin, mutta se meni kännin piikkiin. Mulla ei ollut ketään, ei ketään jolle voisin kertoa että mulla on paha olla, ei mulla voi olla.Ei mulle oo tapahtunu mitää traumaattista, ei mua oo kohdeltu huonosti tai on, mutta ei niin rajusti kun jotain muuta. Mulla on aina ollu kavereita, tai ei aina mutta nykyään on. Ja toi jännittäminen ei siitä voi koskaan kertoa, ei kukaan sen jälkeen haluu olla enää mun kans, ei kukaan voi jännittää kahvin ostamista tai kiitoksen tai tervehdyksen kertomista. 

Sinnittelin masennuksen ja ahdistuksen kanssa todella pitkään, sain peitettyä sen, peitin sen itseltäkin. En ollut edes itkenyt kahteen vuoteen, paitsi humalassa joskus. Työharjottelu alkoi, se oli helvettiä. Jännitin niin paljon, olin sen vuoksi superahdistunut, koin etten osaa enää mitää. Yritin pakottaa itteäni puhumaan, mut en pystynyt, potilaatkin joskus ärsyyntyivät jos ohjaajani oli läsnä änkytin ihan hiljaa jotain epämäärästä, aloin jännittää kaikkea puhumista. En osannut mitään, olin huono, surkea. Kysyin koulukavereilta ruokalassa tekeekö ne jo omatoimisesti sitä sun tätä. Jos teki se lisäs ahdistusta, tunsin itteni surkeeksi. En pystynyt kysyä potilaalta mitä syö aamuisin, kun ohjaaja oli läsnä. Työharjottelu alkoi tuntua ihan kamalalta, itkin päivät ja yöt yksin kotona en pystynyt enää nukkua, en syödä, pyörrytti. Aloin pelkää pyörtymistä, en pystynyt keskittymään muuhun. Tuntui etten oo enään kehossa, kadotin kaiken mielenkiinnon elämään, olin aivan loppu, ihan kun zombi. Tähänkin asti kaikki luuli että mulla on kaikki hyvin, hymyilin, nauroin pidin roolia yllä, vaikka sisällä velloi järkyttävä ahdistus. En voinut kertoa kellekkään, olin varma että kukaan ei olis enään mun kaveri. Lopulta en päässyt enään ylös sängystä, siinä vaiheessa tajusin mä tarviin apua. Mun oli pakko soittaa jollekkin, olin varma että mun elämä loppuu, se ei voi enään jatkua.

Mä selvisin tosta syksystä, ja seuraavasta, tänä syksynä toivo on meinannut loppua moneen kertaan, mutta onneksi välilla tulee valoisampia hetkiä, välillä ilonkin tunteita, mutta myös järkyttävä pimeys, yksinäisyys ja ahdistus. Valosana hetkenä elämä tuntuu hyvältä, tunnen että jonkin ajan kuluttua mä ehkä nautinki elämästä, mutta tiedän 

Pieni ikävä hetki

Oli välitunti, vietimme tavallista arkipäivää kahden luokkakaverini kanssa. En muista tarkalleen mitä luokkaa kävimme, mutta ehkä 4. tai 5.:ttä. Ensimmäinen pokemonjakso oli tullut tv:stä viikonloppuna. Päätimme tai joku meistä päätti että leikittäisiin pokemoneja. Luokkakaverini kutsutaan häntä vaikka Jennaksi huudahti heti "mä oon pikachu", Venla perässä "mä caterpie". Musta tuli sitten "nimetön" sillä enempää pokemoneja ei vielä ollut. En muista miten leikki eteni. Muistan kuitenkin erityisen tarkasti jotain muuta. En muista tapahtuiko tämä samalla vai seuraavalla välitunnilla. Olemme kuitenkin samassa paikassa kalliolla, missä aiemminkin. Seisomme melko lähekkäin. Jenna kuiskaa tai sanoo Venlalle, "juostaan leikkimään, vain me kaksi, ei ketään muita vain me kahdestaan". Kuulen hyvin sanat ja niin on tarkoituskin, mutta olen näkymätön, sivusta seuraaja, minulla ei sanota mitään. Jennan sanat pistää rintaan, tuntuu todella pahalta. Ne eivät halua leikkiä mun kanssa. Työnnän kokemani tunteet sivuun, Jenna ja Venla lähtevät juoksemaan juoksen perässä kunnes ne pysähtyvät. Esitän etten tajuaisi etteivät ne halua olla mun kanssa, yritän uskotella sitä myös itselle. Sama toistuu, samat sanat useaan kertaan vielä kovempaa ja painottaen, mutta jälleen vain osoitettuna Venlalle "Venla vain me kaksi" Tytöt lähtivät jälleen juoksemaan, juoksin taas perään, mutta lopulta pysähdyin ja annoin heidän mennä. En muista miten tilanne päättyi, mitä ajattelin, miltä tuntui, mutta voin arvata luultavasti mietin "mikä mussa on vikana". Pian kätkin tunteet ja muiston jonnekkin, syvälle.

Tilanteesta on kulunut 15 vuotta, en ole muistaakseni miettinyt asiaa sen jälkeen ennenkuin se nyt palasi melko tarkasti mieleen. Psyykkiseen sairauteen sairastuneena alkaa usein miettimään elämänkaarta tapahtumia ja sitä mikä on vaikuttanut siihen, millainen minusta on tullut, luonteenpiirteisiin, ajatuksiin ja toimintamalleihin. Se oli vain pieni ikävä hetki iloisen tytön elämässä.

Lapsuudesta nykyhetkeen, muutama viikko taaksepäin. Ala-aste on vaihtunut ammattikorkeaan. Vointini oli jo lähtenyt kovaa vauhtia laskuun, samalla lailla kun edellisenäkin syksynä ja sitä edellisenä. Lähdimme luokkakavereiden kanssa opintokäynnille ja samalla kietelemään kauppoja. Ajatukseni alkoivat jälleen olla kovasti masentuneen ja ahdistuneen ajatuksia. Olen surkea, huono, kuka mua jaksaisi, toikin kaveri kattoo jo mua niin kyllästyneenä, oon ollu nii nolo ku itkeny vaa ja roikkunu raukkana kainalossa. Mietin vielä miksi ajattelen näin, itseviha nousee, nää tyypithän on mulle kaikki kaikessa ja välittää musta. Se oli lyhyt ajatus, se meni jo ohi, ajatukset muistuttaa jälleen ei ne kohta enään sun kanssa halua olla. Käveltiin, osa meni kauppaan katsomaan tuotteita, kaksi jäi sivummalle, mä jossain melko lähellä. Sivummalle jääneistä toinen kuiskasi toiselle jotain. Silloin mua alko ahdistaa, ahdisti niin paljon, yritin taistella ajatuksiani vastaan uskottelen itselle "ne ei puhu musta" Taistelen ja taistelen, ahdistus meinaa viedä vallan, tilanne katkeaa johonkin. Hetkeä myöhemmin alkaa jälleen ahdistaa jostain syystä tai ilman, turvaudun lääkkeeseen ja rauhoituttua mulla on morkkis, en saa ajatella näin.

Missä on se iloinen tyttö?

Miten sulla voi olla masennus, sähän oot niin iloinen, positiivinen ja naurat paljon.  Kuka mä oon ja miten käyttäydyn. Nykyään oon laiska, tyhmä ja saamaton laulun sanojen mukaisesti. Missä on se iloinen elämänvoimaa täynnä oleva tyttö, joka vihaa negatiivisuutta ja kääntää kaikki voitoksi posiitivisella elämänasenteella. Joka mokaa kyllä, mutta vastoinkäymiset ei häntä pysäytä, positiivisuus kääntää kaikki asiat parempaan päin. Missä on se tyttö, joka naurullaan saa ympärillä olevat ihmiset paremmalle tuulelle? Missä on se tyttö, joka heittää ronskia läppää ja viettää mahtavaa aikaa kavereiden kanssa. Missä on se tyttö, joka kokeilaa kaikkea uutta ja jos ei osaa niin opettelee lannistumatta. Sitä ei ole enään, se on kuollut tai ainakin jossain todella syvällä. Nykyään se tyttö on ahdistunut, makaa sängyssä itkien ja odottaa että ilta tulee ja voi taas mennä nukkumaan. Päivän ajatukset koostuu muunmuassa siitä missä tyttö on huono, missä hän on mokannut, miten häntä pitäisi rankaista ja kuinka muut on häntä paljon parempia. Tyttö pyytää myös ystäviään vihaamaan itseään, puhumaan ilkeesti ja muistuttaa ettei tyttö ikinä enään voi tehdä mitään eikä kukaan halua olla hänen ystävä. Tyttöä harmittaa ja kaduttaa kaikki viestit mitä hän on ystävilleen laittanut, lupaa aina olla laittamatta enään yhtään viestiä, mutta pahan hetken tullen laittaa silti, tyttö on säälittävä, hän hakee huomiota. Tyttöä ei kiinnosta kenenkään elämä, hän on itsekäs luuseri.Tyttö on niin ahdistunut, että hän ei enää välitä ihan sama, hän on menettänyt kaiken lopullisesti.  Jossain välissä tyttö tajuaa, mitä on taas päivän aikana tehnyt ja se saa mielialaa vieläkin matalemmaksi ja häpeä lisääntyy, taas. Hän miettii, miksi edes yrittää enään hän ei keksi yhtään asiaa mikä häntä odottaisi, kukaan ei enään tajua edes tyttö itse, että se iloinen tyttö,ehkä se on jossain vielä, mutta sairaus nimeltä masennus pilaa kaiken.  Jossain syvällä on kuitenkin jokin elämänvoima, jokin joka ei luovuta.

Miltä se tuntuu?

Miltä se tuntuu, kun on ahdistunut. Miltä se tuntuu, kun se paha olo vaan jatkuu ja jatkuu. Miltä se tuntuu, kun itket silmät päästäni ja ahdistaa aina vaan. Miltä se tuntuu, ku itket ja itket ja et enään tiedä edes minkä vuoksi. Sinua koskee joka paikkaan, palelet, täriset, ihoasi särkee, tunnet itsesi uupuneeksi, väsyneeksi, et tunne mitään tai tunnet niin paljon. Kaikki tuntuu samaan aikaan tyhjältä ja tunteettomalta, mutta toisaalta yksinäiseltä ja kaipuu läheisiin on suunnaton. Jossain vaiheessa ahdistus loppuu, joko lääkkeen avulla tai itsestään. Tunnetilaa ahdistus on mahdotonta laittaa sanoiksi, mutta sen tuntee ja ainut mitä toivot kun se jyllää on että se loppuu. Joku kysyy myöhemmin mikä sinua ahdisti, koko tunne on vallannut koko kehosi ja et osaa vastata muuta kuin tuntuu vaan niin pahalta. Ahdistuksesta on tullu elämää rajoittava vyyhti, joka saapuu jokaisen pienenkin vastoinkäymisen tai stressihetken yllättämänä. Välillä se saapuu, vaikka et tiedä edes miksi. Siitä tulee kamala vihollinen, joka saa sinut valtaansa ja estää elämästä. Olet heikko, annat sen viedä sinut tilaan missä tunnet itsesi vain pelokkaaksi, hulluksi, surkeaksi ja tyhmäksi. Välillä yrität taistella vastaan, mutta lopulta et enään jaksa, makaat vaan, itket pahaa oloasi, itket lisää, itket kunnes nukahdat, ja se on pelastus----hetkeksi.

Oon niin väsynyt, niin väsynyt itkemään

Se yksi maanantaiyö tuntuu jo kaukaiselta. En mieti sitä enää joka päivä, vaikka unohtaisin sen mun olo ei parane. Kuuntelen jälleen kerran biisejä, samoja biisejä mitä kuuntelin viime syksynä, sitä edellisenä ja mikään ei oo muuttunut, mulla on edelleen yhtä paha olla. Samat tunteet ja muistot tulee mieleen. Mikään ei tunnu miltään, tunnen itteni huonoks, tyhmäks ja saamattomaks. Kaverit auttaa ja tukee ja kaikki vaan sattuu silti. Maailman kamalin tunne kun nään rakkaita ihmisiä, ne tulee kattoo mua kysyy mitä kuuluu. Yritän olla reipas ja oonkin hetken, sen jälkeen sattuu, sattuu niin paljon, tuntuu pahalta, ihmiset kenen kanssa on ollut hetkiä sitten kivaa ei tunnu enää miltään. Itkettää, ahdistaa, ihoon särkee ja polttaa, tuntuu et sydän lähtee irti, en haluu eroon ihmisistä, mutta en pysty ollakaan niiden kanssa. Joku kysyy mikä ahdistaa, mietin ja vastaan en tiedä? tai kaikki. Joku kysyy mitä pitäis tapahtua että voisin paremmin? En osaa vastata, ainut toiveeni on että elämä tuntuisi joltain. Mulla on haaveita, en pysty ajatella niiden toteutumista, en keksi yhden yhtä positiivista asiaa itsestäni. Harmittaa miten kohtelen muita, vaikka luultavasti nää johtuu vaan mun vääristyneistä ajatuksista. Tuntuu ja sattuu niin paljon se, että päässäni keksin ihmisten ajatukset, sanat , teot, ilmeet ja eleet itteeni vastaan. Haluaisin niin paljon että ihmiset tykkäisi ja välittäisi musta ja silti kehittelen päässäni koko ajan kamalia asioita elämäni ihmisistä, jotka ei koskaan, ikinä satuttaisi mua. Ja se on pahinta, että ajattelen näin ja vaikka miten yritän en pääse irti tästä. Joskus hetken tai kaksi tunnen että nyt ei satu ja on ihan kivaa, En pysty kuitenkaan iloita siitä, sillä kokemuksesta tiedän se on ohimenevää. Oon niin väsynyt, niin väsynyt itkemään.

Miksi?

 Miksi tuntuu että oon näkymätön?

 Miksi koen itteni arvottomaksi?

 Miksi koen itseni ulkopuoliseksi?

 Miksi olen niin surullinen, että koko kehoon sattuu kun olen tärkeimpien ihmisten lähellä?

 Miksi itkettää niin paljon?

 Miksi pelkää etten riitä? 

 Miksi olen niin itsekäs? 

 Miksi ahdistaa niin paljon?

 Miksi kukaan ei oikeasti  ole tehnyt mitään, mutta silti tuntuu että kukaan ei halua olla mun kanssa?

Miksi kaikki on toitottanut minulle tuhanteen kertaan ettei lähde elämästäni ja silti tunnen että niin käy?

Miksi koen että on kohtuutonta kohdella mua tällä tavalla?

Miksi tuntuu että olen ilmaa kaikille?

Miksi elämänhalu on kadoksissa, kun hetki sitten elämä oli ihanaa?

Miksi tyhjyys valtaa mut, vaikka mun elämmässä on paljon kaikkea?

Miksi olen yksin?

Miksi synkkyys valtaa mielen ja kadottaa kaiken ilon ja positiivisuuden

Miksi tunnen että kukaan ei välitä?

Miksi en vain jaksa?

Loputon määrä kysymyksiä, vaan ei vastauksia. Syvällä sisimmässäni tiedän, joskaan aina muista en: mä joskus kai nousen ja vahvistun taas. <3