Läheisriippuvuudesta

Läheisriippuvuus on ilmiö, jossa ihminen on pakonomaisen riippuvainen muista ihmisistä ja asioista. Se on lapsuudessa omaksuttu tapa karttaa hylätyksi tulemista hakemalla turvaa ja hyväksyntää ulkopuolelta

Läheisriippuvainen keskittää kaiken voimansa ja huomionsa toisiin ihmisiin, eikä tunnista omia tarpeitaan. Hänen minänsä on ikään kuin kadonnut.

Läheisriippuvainen voi olla mitä mainioin lääkäri, sairaanhoitaja tai kriisityöntekijä, mutta tämän roolin ulkopuolella auttaja ei koe olevansa mitään. Tätä puolta hän ei tietenkään paljasta kellekään.

Läheisriippuvainen on suorittaja, perfektionisti, viihdyttäjä, mustasukkainen, draamakuningatar, puuhastelija, kynnysmatto ja uhri.

Riippuvuus alkaa hallita elämää ja täyttää koko elämän. Se muuttuu taakaksi, joka tuottaa häpeää, ahdistusta, masennusta, vihaa ja syyllisyyttä.

Läheisriippuvuuden taustalla on aina heikko ja hauras itsetunto sekä olematon itsearvostus. Läheisriippuvainen ei voi kuvitellakkaan, että häntä pidettäisiin viehättävänä ja rakastettavana ihmisenä sellaisena kun hän on.

Hän sen sijaan on pinnallinen ja ulkoa ohjautuva kontrollifriikki, joka on usein helposti hyväksikäytettävä.

Läheisriippuvainen on itsekäs ihminen, joka suuttuu mikäli hänen apuaan ei huolita. Hän antaa neuvoja muille ja on aina tarjolla. Hän uuvuttaa itsensä ennen pitkää koska ei tunne jaksamisensa rajoja. 

Läheisriippuvainen ei palvele ja auta muita pelkkää hyväää hyvyyttään. Hänellä on tarve tehdä jotain muiden hyväksi, ja täyttäessään tätä tarvetta riippuvainen voi samalla rikkoa muiden henkilökohtaisia rajoja tai aiheuttaa lisää ongelmia.

Myös uusia, räiskähteleviä tunteita saattaa ilmetä: Koko elämänsä muita hallinnut saattaa yllättäen kokea avuttomuuden tunteita, ja pintaan voi nousta vihaa esimerkiksi lapsuuden kokemusten vuoksi.

Kokemuksessa on myös toinen puoli, sillä ennen toisia kontrolloinut ja heidän kauttaan elänyt läheisriippuvainen joutuu nyt oppimaan muiden kunnioittamista. Hänen täytyy antaa muiden ajatella ja toimia itsenäisesti. 

Läheisriippuvainen imee itseensä toisten murheet, ahdistuu toisten tunteista.

Ominaista on tarve tulla hyväksytyksi ja ainainen tarve miellyttää muita itsensä kustannuksella unohtaen omat tarpeet ja tunteet. Läheisriippuvainen toimii ulkopäin ohjautuvasti ja miettii koko ajan mitä muut hänestä ajattelevat. Hänen minuutensa on kateissa. Hän ei kykene ajattelemaan, mitä haluaa elämältä ja mitkä ovat hänen omat tarpeet. 

Läheisriippuvaisella on ominaista jatkuva alemmuuden ja riittämättömyyden tunne. Mikään ei riitä, usein hän arvottaa tekemisiään suorittamisen kautta ja on kova vaatija itselleen. Läheisriippuvaiselle ovat tuttuja viereita energiaa sitovat tunteet kuten syyllisyys, häpeä, pelko ja ahdistus. Ne kumpuavat jatkuvasta tarpeesta onnistua muiden silmissä. Läheisriippuvainen ei salli epäonnistumisia itselle. Hän kokee olevansa huono ihmisenä, jos tekee virheen.

Oon aina ihmetellyt miksi mulla menee töissä aina niin hyvin. Opettajat, perheenjäsenet ja kaveritkin on kysellyt, miten oon suoriutunut kesätöistä, harjoitteluista yms psykiatriapuolella, vaikka on vaikea olla. Sehän siinä onkin, kun siellä juuri ei ole vaikeaa olla. Kykenen hoitamaan, jopa ihan samanlaisia tapauksia melkeinpä, kun itse ja saan hyvää palautetta. Pystyn hoitamaan niin ulkopuolella, mutta kuitenkin empaattisesti, ilman että se on itselle edes psyykkisesti kuormittavaa. Se antaa minulla ihan hirveän paljon,, tunnen että osaan jotakin ja positiiviset kommentit, nostavat motivaatiota. Olenkin monesti sanonut, osaan hoitaa muita, mutten itseäni.

Listasin muutamia lauseita, jotka osuu muhun kuin nappi silmään. Ihan kamalaa, tajuessani nämä, ja paljon enemmän, inhon ja vihan tunteet tulivat ja aloin hävetä miten kamalalla tavalla olen elänyt. Niiden tunteiden jälkeen koin helpotusta, tämän takia meinaan tukehtua ahdistukseen ihmissuhdeongelmissa. Aiemmin olen paennut vaikeuksia, kieltänyt näkemästä enään tiettyjä, tärkeitä olevia ihmisiä, koska olen niissä liian kiinni. Olen myös aiemmin ihmetellyt miksi yritän saada ne ihmiset tykkäämään musta, jotka tehteet mulle ikäviä asioita. En tajua täysin vieläkään. Pakonomainen tarve tehdä mitä vaan että musta tykätään. No kolme vuotta sitten tapasin ihmisiä, joiden kehittyis terve ystävyyssuhde, se oli täysin uutta mulle, olin tottunut vain että pitää tehdä asioita, jotta musta voidaan tykätä, tai pettää kaikki "huonot ominaisuudet".( Kyllä aiemminkin olen saanut hyviä ystäviä, mutta en ole uskaltanut heikkouksistani oikein silti puhua, koska luottamuspula on krooninen) Nojoo vaikka olen tehnyt tuhat ja yksi säälittävää kohtausta ongelmieni kanssa, niin luultavasti he eivät silti ajattele musta pahalla. Ne näkee sairauden läpi, ja on huolissaan, mutta ei anna kuitenkaan mun hallita. Se on aivan kamalaa, mutta ehkä jonkun on pysäytettävä mut, ilman hylkäystä, jotta pääsen joskus puolustusmekanismeistä eroon ja elämä joskus helpottaa. Tälläisia ajatuksia tänään, huomenna vika terapia, ennen kuukauden taukoa, en voi selvitä kuukautta yksin ajatuksieni kanssa, sekoan aivan varmasti.