Lapsi ja suojelija

Pitääkö mun ystävät muhun välimatkaa, etten kuormittaisi niitä liikaa vai luuleeko ne että oon ihastunu niihin. Kun ei se niin oo, mä vaan kaipaan ystäviä, sellaisia, jotka voi päästää lähelle. Mutten voi, mä stoppaan. Mä oon jo alkanu kertoo vähän henkilökohtasemmista asioista, mutta en riittävän, pidän silti kuoren kiinni. Mä haluun että joku halaa mua pitkään, niin ettei se tunnu ahdistavalta ja kielletyltä, pitää sylissä kuin pientä lasta, lohduttaa, silittää niin kauan että nukahdan. Sanoo että rakastaa mua, pyyhkii kyyneleet kun itken, eikä lähde ikinä pois. Mutta ei kukaan tee niin, ei niin tehdä aikuiselle. Mun sisällä on pieni lapsi, joka kaipaa kaikkea tota ja siinä ei oo mitään seksuaalista. Se lapsi on niin yksin ja mä suojelen sitä kaikelta pahalta. Ja niin kauan kun mä suojelen sitä se ei poistu. Tai eheydy, ei tuu hyväksytyksi. Musta tuntuu etten pysty sitä pelastaa, mun rakkaus ei riitä. Koska se pieni lapsi olen minä. En tajua miten voin tän asian ratkaista. Ehkä jos kerron jollekkin, niin se ei tunnu enään niin raskaalta, mutta en mä voi. Siltikään kukaan ei tuu koskaan tekemään niin. Kukaan ei koske muhun koskaan. Koska pelkään kosketusta, meen pakokauhuun. Haluan niin paljon, että joku löytäis mut ja rakastuis muhun, muhun kokonaisuutena, johon kuuluu se lapsi ja tää vitun suojelija. Mutta ei niin käy koskaan, koska en pysty päästää ketään lähelle. Pelkäänkö, että mut jätetään vai ettei hyväksytä, vai kerrotaan kaikille miten huono oon, nauretaan. Mä en oo mitään, en oo kaunis, oon huono, mulla ei oo kokemusta, en tiedä edes mitä mieltä oo mistäki, mistä tykkään, enkä mikä tuntuu hyvältä. Muodostan noi asiat muiden ihmisten kautta. Kuinka sairas oonkaan, mua oksettaa nää ajatukset. oon vitun seko, ei mulla muuta.