On järkyttävää tajuta, että yksi parhaista kavereistani, tai no ehkä aiemmista parhaista kavereista, on vaikuttanut mun elämään niin paljon negatiivisesti, ja sen ihmisen vuoksi mä oon tosi heikossa kunnossa. En ole edes tajunnut, ennen kuin nyt. Oon aina vähätellyt ja ollu silleen että mä oon vaan niin huono ja surkee, minkäs teet. Oon jopa ajatellu, et se on auttanut mua paljon, mut ei se pidä paikkaansa. Ei sellainen ole oikea ystävä, joka alentaa sua ilkein kommentein. En syytä sitä, olin jo silloin kun tutustuttiin haavoitettu pahasti, mutta se oli niin vahva persoona, että se sai mut valtaansa. Ei terve ystävyyssuhde ole sellainen, ettet uskalla kertoa kenen kanssa vietät aikaa, koska pelkäät niitä ilkeitä kommentteja, kuinka ne ihmiset kenen kanssa oon on ihan hirveitä. Muistan ne tuhannet kommentit kun joku kysyy multa jotain ja tuo ystäväni kommentoi "miksi sä siltä kysyt ei se tiedä noista mitään". Oon tajunnut tän tilanteen vasta, kun avasin suuni ja kerroin mitä kaikkea se ihminen on tehnyt.
Ystävystyin koulussa yhden tytön kanssa, joka sitten matki tunnilla tätä ystävääni. Sen jälkeen hän päätti, se on ärsyttävä ei olla enään sen kanssa. Mulla oli ollut ihan superhauskaa sen tytön kanssa, yökyläiltiin toisten luona ja kaikki oli niin kivaa, mutta en mä uskaltanut laittaa vastaan, pelkäsin että mua kiusataan sitten entisestään. Hävettää oikein miten alennuinkin tollaiseen. Sitten ne monet kerrat, kun puhuttiin jostain niin hän kommentoi "en halua tehdä tai mennä sinne teiän kanssa, teiän kanssa siellä on niin tylsää verrattuna mun toisiin kavereihin". Mulla on mennyt myös poikki moneksi vuodeksi välit joidenkin ystävien kanssa, syystä että tää ystäväni juorusi asioita selän takana. Asiat olisi ehkä menneet eri tavalla, jos oisin tämän aiemmin tajunnut.
Olin jossain vaiheessa äitini kanssa todella läheiset, siihen tyttö kritisoi "ihankun oisitte bestikset", lopetin senkin. Halusin juosta ja halata kavereita, sekin oli lapsellista, sekin piti lopettaa. Kun en lopettanut, siitä seurasi nöyryyttävää kiusaamista, huutelua niin että kaikki kuuli. Koulussa ei saanut syödä, mielummin käytiin vaan kaupassa ostamassa herkkuja, jos käytiin ruokalassa syömässä, mun piti syödä järkyttävää vauhtia, koska muuten mut jätettiin yksin syömään. Jos mulla oli housut huonosti, tai kuukautisvuoto läpi tms, ei sitä kerrottu naurettiin vaan ja tehtiin salaviestejä toisten kavereiden kanssa ja naurettiin lisää, vihjailtiin vaan, että kohta kaikki näkee. Ala-asteen kavereihin yritin pitää yhteyttä, mutta ne oli vitun ärsyttäviä. Ryhmätöissä, ei mua koskaan valinnut pariksi, paitsi jos ärsytti jostain syystä kaksi muuta kaveria.
Aikuisena tullut useampaan kertaan kommenttia, etten saisi voida huonosti, lopeta negatiivisuudessa rypemine, et voi olla onnellinen jos et itse sitä halua, ei sulta oo kuollut ketään, rakastava perhe jne. Mä oon virheen tehtyään, jos oon loukannut rypeny hirveessä omatunnon tuskissa, pikkujutuista. Aina mun muita kavereita on arvosteltu, välit monilla mennyt tuon kyseisen kaverin takia. On meillä paljon hauskaakin ollut, mutta en mä voi olla oma itseni.
Tää teksti on kirjotettu monta vuotta sitten en vaan oo uskaltanu julkaista ettei kukaan tunnista, mutta nyt mä en enää välitä. Täytyy avata tätä asiaa joku kerta enemmän, muutamassa vuodessa tajunnut tähän liittyen monia asioita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti