Oivalluksia

Mulla on hyvä mieli, oon hämmentynyt, en muistanut miltä tuntuu kun on kiva olla. Siis oikeesti kiva olla, vain itseni ja mun koiran kanssa. Hetkiä on tietenkin päivittäin, mut nyt mulla on ollut rauhallinen, hyvä olo koko päivän? Oon onnistunut tänään monessa asiassa. Siis pienissä arjen jutuissa. Lisäksi hyvää fiilistä nostaa, kun mun rakas koiranpentu on taas oma itsensä. Se oli isossa leikkauksessa toissapäivänä, josta se nyt toipuu ja kaikki on mennyt niin nappiin! :) Se oli melkeen viikon kivuissa ja apaattinen, ni ollaa oltu täällä meidän luolassa ja angstattu yhessä. Nyt ku se on vilkas ja iloinen, niin se tarttuu muhunkin.

Eilen oli hirveä päivä, diagnosoin itteni maailman hirveimmäksi ihmiseksi, tyypiksi, kaveriksi, ystäväksi ja viholliseksi. Inhosin itteeni niin paljon, että teki mieli repiä riekaleiksi. Nyt taas tykkään itestäni. Nyt ajattelen, että muutkin tykkää musta, jopa ystävät joiden luottamusta, ärsyyntymistä yms oon testaillut suoraan sanottuna koko syksyn. Oon kuitenkin ylpee itestäni, mä sain hillittyä itteni eilen mun aggressiivisen ahdistuhetken aikana. Mä en laittanut viestiä kenellekkään. Okei, raavin ranteita, mutta ne jäljet ei edes näy, joten en rankaise itteäni siitä.

Hävettää, mutta oon tajunnu olevan masokisti. Jos teen virheen, mun on pakko rankaista itteäni. Rankaisen itteäni asioilla, jotka merkkaa mulle ihan kauheesti. Kiellän itteäni tekemästä tiettyjä asioita ja teen toimenpiteitä, jotka saa mut estämään sen. En oo tajunnu tätä ennen, sairasta pitää puhuu terapiassa. Terapia on vasta aloitettu ja sen jälkeen oon tajunnu niin paljon itestäni lisää, tajunnu kuinka sairas oon. Mun omahoitajan mielestä nämä mun oivallukset on hyviä, sillä näin pääsen niistä eroon, kun myönnän ja hyväksyn ne. Lisäksi, ne on aikoinaan syntynyt tilanteissa, joille mä en ole voinut mitään, en saa syyttää niistä itseäni. Mun pitäis hyväksyä, että joskus mä voin tehdä virheitä, ilman että oon maailman kauhein ihminen.

Mä oon läheisriippuvainen. Siis oon järkyttynyt, oonhan sen tavallaa jotenki tiennyt, mutten ajatellut sen enempää. Luojalle kiitos, en oo koskaan seurustellut, oisin ollut aivan kamala puoliso. Oon joskus ajatellu, et saattaisin olla, mut sit aattelin et teihän mulle oo tapahtunu mitää traumaattista, joka siihen vois vaikuttaa. Sillon siis luulin niin. No nyt kun myönsin sen parille ihmiselle, että oon joskus takertunut yhteen ystävään ja käyttäytynyt järkyttävällä tavalla. Kun olin kertonut ja sain palautetta että on tärkeää että ystävät tietää, niin osaa suhtautua paremmin. No lähdin lukemaan läheisriippuvuudesta, ihan mielenkiinnosta ja apua mun koko nuoruuden ja aikuisuuden oudot tilanteet ja tapahtumat minä ja ihmissuhteet luki läheisriippuvuus artikkelissa. Se nosti kamalat reaktiot pintaan, tajusin et oon eläny ihan sairaalla tavalla enkä edes tajunnut, ihmetellyt vain miksi on niin hankalaa ajoittain. Peilasin tähän hetkeen ja tajusin minkä takia mulla on niin tuskallinen olo. Se on yksi pääsyistä mun pahaan oloon. Voisin käydä sen tuomia ajatuksia toisessa tekstissä läpi, sillä nyt en oo riittävän ankeella mielellä siihen.

Oli ihana huomata eilen ja tänään, kun olin saanut blogiini monta uutta kommenttia. Ne saa mut aina paremmalle mielelle. Tulee hyvä olo, kun joku samaistuu ja vielä parempaa, kun joku sanoo että mun kirjoitukset voi auttaa jotain muutakin. Oon niin iloinen myös, että mun blogilla on seuraajia, kolme kappaletta, en ois ikinä uskonut että kukaan haluis tarkemmin seurata tätä blogia. Täähän on vain henkisesti jälkeenjääneen teinitytön angstiblogi. Joo tiedän, oon 25 mut oon ajottain tunnetasolla pikkulapsi, koska opettelin kätkemään tunteet ja kaiken pahan niin pienenä. Kiitos paljon kaikille, jotka lukevat tätä blogia, se saa mut jatkamaan ja tiedän että kirjoittaminen auttaa mua parantumaan.

Mul on tänään maniapäivä. Eilen nousi iltalääkkeen annostus, voi johtua osin siitä. Tai sitten kun oon saanu purettua patoutunutta pahaa oloa pois, se keventää kai se on uskottava. Joo mun perusmania oireita. Mä oon sisustellu tätä kämppää, oon kirjaimellisesti vaihtanut verhoja koko päivän, laitan loppuun tän hetkisen lopputulokset. Kämppä on muualta järkyttävässä kaaoksessa, hoidan loput sitten seuraavana maniapäivänä. Rakastan maniapäiviä, ihan kuin lentäisin. Tänään ei oo kuitenkaa menny liian överiks, oon käyttäynyt koiran kaks kertaa pihalla, se on tykännyt kauheesti, kolmella jalalla liikkuminen sujuu jo tosi hyvin. Lisäks oon käyny kaupassa ja ostellu rakkaalle vähän juttuja. Ja itelle ruokaa. Mitäs muuta mä oon tehny, no pessy pyykkiä, sitäki mä teen maniassa, muuten en sitte koskaa, että ihan hyvä. Joo ja oon myös laitellu instragramiin ja facebookkiin kasan kuvia ja tiloja, kidutan itteeni koska kohta pudotaan taas korkeelta ja kovaa, mut ei haittaa aion nauttia nyt. Vielä selvennys mun mania tarkoittaa mua vauhdissa, harvemmin kuitenkaan se on liian vauhdikasta, se vaan tuntuu kun on ollu lamaantuneena pitkään. Joskus menee myös överiksi, mutta oon opetellu jarruttaa. Mukavaa lauantai-iltaa kaikille! Me ajateltiin loppuilta jepun kaa makoilla sohvalla ja kattoo putousta.