Elämä syksyyni valonsa tuo

Verhot sivuun liukuu ja katson
kuinka valo pois työntää varjon
joka sieluni yöhön kietoi
vaikka irti siitä päästä tahdoin

Kun olin maahan lyöty eikä kukaan
voinut yli syvän virran mua kantaa
elämä välissä taivaan ja maan
elämä syksyyni valonsa tuo

Oon kertonu joillekkin kavereille et kirjoitan blogia, angstiblogia. Oon myös kertonut että se auttaa mua, saa pahan olon sanoiksi ja sen jälkeen olo on kevyempi, yleensä. Välillä lukiessä kirjoituksiani alan miettimään miltä nää kirjoitukset näyttää muiden silmissä. Eka sano joka mulla joskus tuli mieleen oli teinitytön päiväkirja. Sitähän tää on negatiivisuudessa vellomista, ankeiden, ahdistavien asioiden jakamista. Oon kuitenkin tyytyväinen, oon saanut useimmissa kirjoituksissa pahan olon oikeasti sanoiksi selaisena miltä se tuntuu. Tai ei ihan, mutta lähelle. En mieti kirjoituksiani, lähen vaan kirjoittaa ja sitten siitä syntyy jotain. Pääjuttu tässä on se että saan kirjoitettua päiväkirjaa, helpottaa mun oloa. Mutta oon mä miettinyt myös mitä tästä on ehkä myös muille. Haluaisin lisätä ymmärrystä miltä tuntuu olla masentunut, miltä tuntuu olevan ahdistunut, miltä tuntuu jännittäminen, miltä tuntuu se kun et hallitse itseäsi ja ajatuksia, miltä tuntuu kun mikään ei tunnu miltään ja miltä tuntuu, kun et näe elämässä enään muuta kun synkät ajatukset ja vielä kaikista vaikein asia itselle, miltä tuntuu kun päässäsi pyörii paranoidisia ajatusvääristymiä ja kuinka niiden kanssa on olla Kaikille asiat tuntuu eri tavalla, joillakin voimakkaammin, toisilla lievemmin, mutta haen myös osittain hyväksyntää, etten ole valinnut tätä tietä, ja että taistelen. Toinen motiivi, on se että haluan jakaa oloni sen vuoksi, että ihmiset saisi vertaistukea, ettei ole ainoa ja toivoa, että jossain vaiheessa olo helpottuu, vaikka olo tuntuisi välillä täysin toivottomalta. Toivon että rivien välistä, ihmisille jää kuva, että kirjoittaja on vahva, positiivinen taistelija, mutta asiat ei ole niin yksinkertaisia.

Välillä tuntuu, ettei vointi mene eteenpäin vaan koko ajan vointi on ihan kamala. Sitten kun alkaa miettiä mitkä kaikki asiat on muuttunut, mitkä tekijät on muuttunut ja mistä näkee että oikeasti mulla ei ole enään niin paha olla. Ajattelin kerätä niitä nyt tähän viestiin. Ensinäkin suurin juttu, hallitsen ahdistukseni, jaksan taistella sitä vastaan. Se ei enään määrää mun elämää, se ei laita mua tekemään asioita, joita myöhemmin kaduttaa. Ajatuksia se vielä mustentaa ja tekee musta huonon ihmisen, ajatuksien tasolla ja saa ajoittain mut toimintakyvyttömäksi. Mä en odota enään aamulla iltaa ja nukkumaanmenoa. Päivät menee nopeammin, mun päivissä on ohjelmaa jonkin verran. Pystyn aika pitkälti välttää sängyssä makaamista, ankeita mietteitä ja nukahtamisen yrittämistä Jos kuitenkin niin käy, en jaksa olla mustissa mietteissä liian kauaa, vaan nousen ja ruven tekemään jotain, toiminta lievittää ahdistusta. En myöskään vello enään niin paljon ajatuksissa, jossa mietin mitä ihmiset ajattelee musta ja mitä mikäkin sana, teko, ele tai ilme tarkoittaa. En myöskää stalkkaa ihmisiä enään niin paljon, ja löydän heidän käytökseen muitakin syitä kun itseni. Pystyn myös ajattelemaan välillä että ehkä kaikki tykkää musta yhtä paljon edelleen, vaikka paljon on tapahtunut. Se ajatus on kuitenkin hataralla pohjalla ja monet asiat musertaa sen uskomuksen joka päivä.

Jaksan touhuta koirani kanssa, kouluttaa sitä, iloita siitä ja tuntea ylpeyttä, kun koira on edistynyt niin paljon kaikessa ja saan positiivista palautetta, miten oon saanu siitä niin ihanan, reippaan ja kiltin. Päivät on kaikin puolin helpompia, muutamaan päivään en ole edes itkenyt lohduttomasti. Mulla on paljon tuntemuksia, että mun elämä jatkuu vielä ja joskus voin olla onnellinen. Haaveilen taas parisuhteesta ja pieni toivon kipinä, että voin joskus löytää vielä jonkun, joka tykkää musta just tälläsenä vaikka mulla ei ole kokemusta ja oon näin vanha. Lisäksi olen taas sitä mieltä että voin hankkia lähitulevaisuudessa (lue: lähivuosina) lapsen, ja siitä voi tulla ihana yksilö, koska musta tulee hyvä äiti. Sairasloma on loppu ja nyt mulla on sovittuna tälle viikolle jo paljon töitä vanhassa työpaikassani ja uskon selviytyväni. Ja mikä kaikesta kirjoituksesta varmasti myös ulkopuolelle huokuu, mä ajattelen positiivisesti pienistä asioista. Mulla on myös nyt tunne, että ehkä voisin jatkaa opintoja tammikuussa ja olla koulussa ilman että ahdistun kuoliaaksi, mutta aika näyttää. Myös psykoterapiahaastattelut on menossa ja mahdollisesti saatan voida aloittaa psykoterapian jo ehkä joulukuun alussa tai viimeistään tammikuun alussa!

Ihanaa viikkoa kaikille, jotka tän bostauksen lukee, tsemppiä päiviin, muista että myrskyn jälkeen paistaa aina aurinko!