Sä olet hullu

Menneisyys vainoaa mua. Eka olin hukassa kun en tiennyt mistä kaikki johtuu. Nyt oon tajunnu, nyt oon yhdistellä tapahtumia, tunteita, ajatuksia ja käyttäytymistä. Nyt en enään haluis edes tietää. Miksei mieli voi vain unohtaa ja antaa olla, miks sen pitää vihjailla kaikesta koetusta vanhasta paskasta. Mä vuorotellen rakastan, ihailen, tykkään, inhoan, vihaan, häpeän itteäni.

Se siitä. Sain tänään järkyttävän aggressiivisen raivokohtauksen. Siis ihan oikeasti. MINÄ. No oonhan mä kännis joskus saanu, mut sitä ei lasketa. No ensiksi lähin käymään kaupassa, koska tänään oli tullu palkka, ostin itelle ja koiralle ruokaa. Sit tuli yhtäkkii totaalinen lamaantuminen, aloin itkeä, koska mulla ei ole mitään, en tunne mitään, oon sotkenu kaiken. Kyyneleet virtasi, kotiin tultua laitoin tavarat paikoilleen. Sitten se tuli, aloin niin vihata itteäni, maailmaa, ystäviäni kaikkea, lapsuuden ihmisiä, nuoruuden ihmisiä, aikuisuuden ystäviä, halusin vaan kuolla, halusin et joku tappaa mut, halusin et mua kidutetaan, koska oon pelaillut koko elämäni ihmissuhteilla, ei niin että satuttaisin, mutta pelannut kuitenkin, tiedostomatta. En halua asiasta vielä enempää kertoa. Aloin kirjoittaa tekstiä, sitä ei voi julkaista, jos joku ois puhunu mulle tai laittanu viestiä, mut ois varmaa viety jonnekki suljetulle. Raivo oli niin kovaa, siis herranjumala, ei musta voi sellaista ees lähteä irti, lopulta aloin raapia ranteita ja käsivarsia, että tuntisin kipua. Ei siitä pahaa jälkeä tullut, se rauhoitti vähän. Itku oli loppunut, ei koko kohtaus kestänyt kauaa, nyt itku tuli takas, sitten vaan makasin ja olin väsynyt ja totesin hiljaa mielessä, musta on tullut hullu.

Oon järkyttynyt. Enhän mä hallitse itteeni enään ollenkaan? Nojoo en mä missää julkisessa paikassa varmaan ois päästäny itteeni noin pitkälle, oisin sinnitelly. Onko toi patoutunutta vihaa, vihaa jonka on tarkotus olla osoitettu ihmisille, jotka on joskus kohdellut mua väärin, mutta mä olen vain laittanut silmät kiinni ja niellyt? Uudestaan ja uudestaan, mitä väliä sillä enään on. Enhän mä oo ees tajunnut. Mähän oon vaan halunnut olla kiltti, mukava tyttö, jonka kanssa muut leikkisivät. En mä ole vihanen kenellekkään, en edes syytä ketään. Oon ollu vaa heikko ja päästäny itteni toisten vietäväksi. Voiko asioita enään korjata, kun olen käyttäytynyt useamman vuoden kamalalla tavalla eräitä hienoja ihmisiä kohtaan? Mitä anteeksipyyntö auttaa ja lupailut et en enään koskaan, kun olen aina lupauksen pettänyt. Miksei kukaan vaan huuda mulle, huuda painu vittuun. Sano niin ilkeästi kun vaan voi, mä aivan varmasti tottelisin, miksei nykyään ne tee niin, vaikka aina ennen on tehnyt. Ennen en tehnyt mitään, en mitään pahaa, silti mua kohdeltiin huonosti. Nyt jos teen, ni ei mua silti kohdella. Taino kohdellaan, ei anneta takertua, ei anneta mun hallita, ei anneta mun sotkea kaikkien elämää. Psykoterapia on kamalaa, en halua edes oppia tuntemaan itseäni, en koska oon tajunnu että olen ihan hirveä, siis oikeasti, ei vain joku masennuksen oire, jos ihmiset vaan tietäisi kaiken, niin mua inhottaisiin. Mua oksettaa liikaa.