Aaltojen lailla

Tunnen pelon vyöryvän aaltojen lailla
valtaansa kahliten kokonaan,
voimaton oon
Voimat nuo hiipuvat ruumistain,
jaksa jatkaa en matkaa, mä tähän jään
Uupunut oon

Huh, mikä viikko! En oo kirjoittanut tänne melkeen viikkoon. Ei johdu siitä, etten ois jaksanu tai ei ois huvittanut. Viikko on ollut vaan niin kiireinen ja täynnä kaaosta, hyvää ja pahaa. Mistäs sitä aloittaisi. Oon huomannut, että en ole niin hyvässä kunnossa kun luulen. Energiaa ja iloa on vähän turhankin paljon, hetkittäin. Ei tarvitse kuitenkaan kun pieni negatiivinen asia tai stressin hetki, niin ahdistus tulee supervoimakkaana, hallitsemattomana. Se ei kuitenkaan ole niin pahaa, että itsetuhoisia ajatuksia tulisi mieleen. Tunnen kuitenkin itseni todella huonoksi.

 Eksyin ja myöhästyin töistä, se oli mun pienen maailmani loppu, hetkellisesti. Piti aamulla viedä koira hoitoon ja löytää vieraasta paikasta bussipysäkille ja töihin. Enhän mä tietenkään onnistunut, suuntavaistoni, etenkin kiireessä on täysin onneton. Stressasin jo etukäteen etten kuitenkaan löydä ja paniikissa vain etsin bussipysäkkiä ja arvata saattaa pyörin ahdistuneena ympyrää. Kun tajusin että myöhästyn, maailma kaatu. Olin varma että kaikki on mulle vihaisia, pitää mua onnettomana surkeana työntekijänä ja ei halua mua enään koskaan töihin. Aloin suurennalla asioita ja sain vaikean ahdistuskohtauksen ja itkin vielä töihin mennessäkin. Helpotti vähän, kun työkaveri, myös hyvä ystäväni rauhoitteli mua puhelimessa ja sanoi ettei ole mitään hätää. Pahinta oli, kun mun oli tarkotus lähteä samantien kun menen töihin, käymään yhden asiakkaan kanssa lääkärissä, se pahensi ahdistusta, sillä tiesin että myöhästymme. Myöhemmin töissä tajusin ettei tilanne ollut yhtään paha, kaikki oli ystävällisiä ja tilanteeni oli pieni harmiton myöhästyminen, jota sattuu kaikille. Jälkeenpäin ajateltuna mietin tilannetta,  ja tajusin että jos olisin normaalissa voinnissa, tilanne ei olisi hetkauttanut mua mitenkään.

Olen tehnyt paljon töitä, joutunut suureen vastuuseen, mutta hoitanut kaiken kuitenkin hyvin, josta olen tyytyväinen. Nostanut kyllä itseluottamasta, kun kaikki sujunut hyvin, vaikka stressi ollut valtava ei minuun liitttyvien asioiden takia. Jotta elämä ei olisi liian helppoa, viikkoon on mahtunut myös vaikeuksia ihmissuhteissa, ystävien kanssa. Ja jälleen ei niin kovasti minuun liittyviä, mutta tunnen huonommuutta herkästi ja sain aikaan niistäkin järkyttävän ahdistuksen, onneksi soitin ulkopuoliselle ihanalle ystävälleni, joka sai kaiken taas tuntuvan paremmalta ja olin jälleen ylireagoinut. Loppuviikon työt sujuivat todella hyvin, mutta olen ollut todella väsynyt, mutta rahaa on tulossa loppukuusta, jopa niin paljon että pärjäilen niillä.

Koulujutut stressaa, jännittää pystynkö palaamaan kouluun. Lisäksi ajatusvääristymät pyörii päässä ja koen ettei ihmiset enään jaksaisi mua tai tykkäisi musta. Ahdistaa asiat, sillä ei ne tunnu vainoharhaisilta, vaan oikeasti inhoan itseäni, omaa käytöstä ja järkyttävät morkkikset koko syksystä. Kaikki tuntuu niin todelliselta, mieli huutaa ja moittii ja kertoo mitä kukakin musta ajattelee ilmeiden, eleiden, käytöksen yms perusteella. Vaikka en ketään edes näkisi, niin pää heittää kommentteja. Yritän olla miettimättä, aika näyttää mitä tulee tapahtumaan. Elämää on vain pakko porskuttaa eteenpäin, vaikka ikävältä tuntuisi. Mulla on usein hyviä hetkiä, mutta viime yön painajaiset on taas saanut mielen synkäksi. Näen kamalia unia, olen nähnyt tämän tyyppisiä, niin pitkään kun muistan. Niissä ystäväni ja kaverina juuri käyttäytyy konkreettisesti ja ajattelee, juuri niin kuin ajatukseni väittävät, ja nyt ei pelkästään vaan mun mielessä vaan ne kyllä näyttävät sen ikävillä lauseilla, jotka on nimenomaan kohdistettu mulle. Ne alentaa niin paljon ja saa mut tuntemaan, kuinka huono ystävä olen ja kuinka hirveä ihminen, ja miten ihmiset oikeasti mua haluaisi kohdella. Se mitä eniten pelkään, toteutuu yöllä painajaisina.