Tyttö oli ujo ja hiljainen
Mutta tulvillaan elämää
Sydämessä kipinä ikuinen
Jota silmillä ei vain nää
Hän tiesi mitä tahtoisi
Ja unelmoida uskalsi
On uskallettava lähteä
Seurattava omaa tähteä
Sen kaukaa yksi nähdä voi
On uskallettava kulkea
Ja ovia joskus sulkea
Saavuttaa mistä unelmoi
Pelätä ei saa
Ei voi luovuttaa
Vuoristorata. Sitä on mun elämä. Sitä on mun viikot. Sitä on mun päivät. Sitä on mun hetket. Täyttä kaaosta. Mulle menee liian lujaa, teen ajattelemattomia tekoja, ajattelemattomia spontaaneja juttuja, en hallitse itteäni. Mun pitäis jarruttaa, se on hankalaa. Mulla on niin paljon virtaa, elämä tuntuu välillä maailman upeimmailta, sen hetken, kunnes tulee romahdus. Tällä hetkellä mun stressinsietokyky on minimaalinen. Tasapainossa pysyminen on kuin viulunkieli, kun se katkeaa, kaikki kaatuu. Vaivun niin pienestä negatiivisesta asiasta toivottomaan tilaan ja sitten tulee voimakas ahdistus, voimakkaat tunteet, epätoivo, itsesyytökset, masentunut olo ja olen jälleen pohjalla. Rauhoituttuani mietin taas mitä helvettiä oon taas tehnyt ja ajatellut, pienen jutun takia ja hetken päästä kaikki tuntuu taas ihanalta. Ihan oikeasti, tuun hulluksi itteni kanssa. On ihanaa tuntea voimakkaasti iloa, onnea yms, mutta miksi sen pitää mennä överiksi? Miksi tunnen myös negatiiviset tunteet aivan överinä. Kaverit sanoo rauhotu, tai ei maailma kaadu tollasesta. Mä yritän vain elää normaalisti, tavallista elämää, nauttia pienistä hetkistä, selvitä vastoinkäymisistä, mutta miten tää vaan voi olla näin kaaosta.
Jatkan opiskelua ensi viikolla. Oon tosi tyytyväinen opon kanssa käydystä keskustelusta. Todettiin etten ole edes pahasti jäljessä, voin jatkaa pääosin oman ryhmäni mukana, mulla ei ole edes paljon rästejä. Miten oon voinki suorittaa mun opintoja näinkin hyvin, vaikka elämänhallinta on täysin hukassa. Mulla on nyt hirvee motivaatio, odotan että pääsi taas tekemään koulujuttuja, saisin arkeen tekemistä. Mua jännittää ja ahdistaa kouluun menoa suunnattomasti, meinaan seota jo nyt pelkästä ajattelusta, mua ahdistaa ja pelottaa miten ihmiset suhtautuu muhun. En mä oo ollu kauaa poissa, pari kuukautta, se on lyhyt aika muille, mutta mulle ikuisuus. Entä jos ihmiset välttelee mua? Entä jos huomaan taas niiden ilmeistä miten turhautuneita ne on kun niiden pitää taas jaksaa mua? Entä jos mua alkaa ahdistaa ja alan itkeä ja tuotan taas niille huolta ja murhetta. Puhuukohan mulle kukaan mitään, haluaakohan kukaan enään istua mun vieressä, olenkohan näkymätön. Ahdistaa niin paljon, en ole jutellut paljoakaan viikkojen aikana muiden kanssa, tai olen jonkun verran itkenyt pahaa oloani, kuormittanut niitä. Tai oikeasti testaillut vastaako kukaan enään mulle. Mulla on pakottava tarve, koko ajan testailla ja arvioida mitä ne ajattelee musta. Peläten odotan, kunnes kuulen "sä oot niin raskas".
Pelkään että kaikkia ärsyttää minä. En oo enään se kiva ihana hauska tyyppi, jonka kanssa on ennen ollut hauskaa. Oon se nolo, lapsellinen, keskenkasvusesti käyttäytyvä teini, joka hakee huomiota. En enään kuulu siihen porukkaan, johon joskus kuuluin. Kyllä kaikki varmaan mulle vastaavat ja puhuvat, jotta mulle ei tulis paha mieli. Kaikilla on ollut paljon mukavampaa ja helpompaa, kun en ole ollut koulussa pilaamassa kaikkea. Että mua hävettää edes kirjoittaa tämmöstä tekstiä. Entä jos kaikki nämä ajatukset on sairaita, sairaan mielen ajatusvääristymiä. Itkettää ja ahdistaa, miksi ajattelen näin, en pääse ajatuksista eroon ja ne tuntuu todelta, turha soittaa ja selittää miten paljon mua pelottaa ja ahdistaa, kun sitten kuulen taas sen että kaikki ajattelee musta samanlailla kun ennenkin, tykkää musta, on iloisia kun nähdään taas, ja taas tunnen itteni typeräksi, kuinka kauan kukaan enään jaksaa mua kun tää on aina tätä! Vihaan käyttäytymistäni, ajatuksiani. Nää tekee mut hulluksi. En voi silti pakoilla, mun on vain taisteltava eteenpäin ja toivoa että ajatukset muuttuu. On pystyttävä toimia ajatusten kanssa ja yrittää nauttia elämästä ja toivoa että pystyn olla koulussa. En voi paeta, masennuksen pahin kuoppa on jo selätetty, mutta ahdistus tulee olemaan varmasti läsnä vielä pitkään. Psykoterapia on alkanut, toivon sydämeni pohjasta että siitä on apua, ja toivon myös sydämeni pohjasta, että mun olisi helpompi olla koulussa, helpompi kuin mitä etukäteen pelkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti