Hiljaa kuiskaan, mun on oltava vahva

Yritän laittaa sanoiksi tän sairauden aiheuttaman kivun, jotta ihmiset ymmärtäisi paremmin, että jossain vaiheessa tulee se vaihe kun omalla tahdolla ei ole enään merkitystä. :(

Tiedän, että mun vointi palautuu normaaliksi, mutta matka on pitkä. Mun ahdistus on lieventynyt. Se ei oo nyt hetkeen ollut niin pahaa, että itsehillintä pettää. Yritän olla positiivinen, mutta oon niin poikki. Siitä on niin kauan, kun koin oikeita ilon tunteita, sellaisia että oikeasti tuntuu hyvältä. Mun sisällä on voimakas ahdistus, joka muistuttaa mua joka päivä, monta kertaa päivässä, yleensä melkein joka tunti. Tänään makasin sängyssä, itkin kun on vaan niin paha olo. Yritin saada itteäni uneen, jotta päivä menisi nopeammin. Se ei onnistunut, olo tuntui niin järkyttävältä, pakko oli jossain vaiheessa nousta ja lähteä koiran kanssa ulos. Sen jälkeen olo parani, hetkeksi.

Maatessani sängyllä mietin taas mun kavereita, mitä ne tekee ja mitä ajattelee musta. Kuvittelin että mitä jos ne ois mun oven takana, tulossa kylään. Mua alkoi itkettää, tuntuu vaikealta nähdä ketään, mut en kestä myöskään etten nää. Mua pelottaa että kun nään, alan kuvittelemaan taas niiden ajatukset, ilmet ja eleet itteeni vastaan. Se tuntuu tosi pahalta, en mä haluaisi ajatella niin. Mä taistelen vastaan ajatuksia, kaikkea jotka litistää mua ja saa mut tuntemaan itseni huonoksi. Järki tietää kyllä että mä kuvittelen. Mutta se ei riitä, mun ihoa polttaa ja särkee ja rintaan koskee tuskasta ja itken ja itken, ahdistus kasvaa ja sätin itteäni ajattele niin miten kuuluu. Mutta mä en pysty, mä en vain pysty.

Aina jos tunnen jotain hyvää edes hetken, tuun iloiseksi. Yritän pitää tunnetta yllä, nauttia täysin siemauksin. Aina silloin mun toiveikkuus kasvaa, ehkä pian mä voin taas nauraa, ehkä pian voin taas hymyillä, ehkä pian voin tanssia ihanien ystävieni kanssa, niin että mulla on hyvä olla. Riipaisee kirjoittaa tälläisiä asioita, ne tuntuu niin kaukaiselta. Tiedän että jotkut ajattelee, miksi toi vaan velloo negatiivisuudessaan, miksi toi vaan oottaa että kuu putoaa taivaalta, tolla on kaikki ja sekään ei riitä. Mä tekisin mitä vaan että tuntisin taas sen ilon, sen onnen, ne tavalliset arkiset hetket, mutta en tunne, en saa enään mistään mitään, kun ei vain tunnu ja se on riipaisevinta.

 Mä yritän parhaani, mä taistelen, vien väkisin itteeni tekemään asioita, näkemään ihmisiä vaikka tuhat veistä viiltää kroppaa samaan aikaan. Mä toivon että mun ystävät ymmärtää edes joskus, että mä teen kaikkeni, mutta se on vain helvetin vaikeeta. Mä haluan rakastaa itseäni, haluan niin paljon, mutta murrun vain palasiksi. Mä pelkään, että en parane, mun usko ja toivo alkaa mennä, mä vain pyydän koittakaa kestää, mä pelkään että tää sairaus vielä vie mut, pelkään että pian tulee hetki, kun mä en enään jaksa. Mutta vielä pahempaa, vielä enemmän mä pelkään, että tää sairaus vie multa mun ystävät. Mä en aja teitä pois, se on tää sairaus, mut kuka sitä uskoisi. Jokainen on vastuussa itsestään ja teoistaan ja tämän takia monet pitää mua heikkona ja pidän itsekkin. Tärisevällä äänellä hiljaa kuiskaan mun on oltava vahva.