Säästätkö sun rakkautta, että voisit joskus rakastaa
Etsitkö jotakin, jonka löysit jo aiemmin
Entä jos aarteesi loistaa muille kultaa kirkkaammin
Entä jos tärkeimmät asiat tapahtuu tällä hetkellä
Kauneimmat kukat kukkivat juuri nyt liian lähellä
Entä jos kaikki se mitä etsit on sun edessä
Entä jos onnesi on nyt ja tässä valmiina
Heräsin tänään aamukuudelta koirani ääniin. Se tuli innosta pinkeenä nuolemaan mun naamaa, häntä vispaten vilkkaasti, niin kuin aina. Se odotti innoissaan uutta päivää, uusia leikkejä, uusia ihania hetkiä jännityksellä. Mietin hetken nousenko, koiran innostus sai kuitenkin mut ylös, se halusi päästä tervehtimään muita hereillä olevia perheen jäseniä. Täytyy myöntää, tuo hurmaava yksilö saa mutkin hetkittäin iloiselle mielelle, ei sitä voi vastustaa synkinkään tapaus.
Unohdin tänään ottaa lääkkeeni, vasta nyt muistin. Hämmennyin, en ole pitkään aikaan unohtanut. Ennen unohdin usein, mulla oli silloin niin paljon ohjelmaa. Mulla oli eilen nukkumaan mennessä kamala olo, ahdistunut ja kurja. Olin päättänyt etten laita viestiä vaan kestän. Niinpä, en onnistunut, epäonnistun usein. Vastaus tuli nopeasti, ehdin kuitenkin miettiä miten vastaanottaja suhtautuu viestiin, mitä ajattelee ja miten toimii. Ehdin ajatella sitä masentuneella, vääristyneellä mielellä, ajatukset lisäsivät ahdistusta. Ehdin ajatella myös terveellä mielellä sillä joka tietää että ystäväni eivät hylkää hädän hetkellä, sillä joka tietää kuinka ymmärtäväisiä ja välittäviä ystäväni ovat, sillä joka tietää etteivät ystäväni koskaan sano inhottavia sanoja tai vielä pahempaa ole vastaamatta. Silti häpeällisesti joudun myöntämään että äskeiset luettelemani ajatukset kävivät vain lyhyen hetken mielessä ja muuten ajatteli se mieli, joka on masentunut. Mua jännitti lukea viesti, mutta luettuani tunsin itteni niin typeräksi. Jälleen kerran, olin päästänyt ahdistuneen, masentuneen mielen valloilleen. Viestit rauhoitti mieltäni, lääke avitti ja jälleen kerran tunsin helpotusta ja uskoin ystävien sanoihin, mä paranen vielä.
Tänne kirjoittamisesta on tullut jo rutiini. Se auttaa mua. Välillä mietin, mitä kun joku tuttu näkee ja ajattelee, että oonpa nolo. Kirjoitan todella henkilökohtaisista asioista. Oon koko elämäni miettinyt mitä muut ajattelee, usein myös elänyt, esittänyt roolia ja tehnyt sen mukaan mitä muut haluaa. Pidin kuorta yllä vahvasti ensimmäiseen vaikeaan masennusjaksoon asti, sitten en enään jaksanut. Pelkäsin pahinta, pelkäsin että kaikki lähtee, mutta kukaan mulle tärkeistä ihmisistä ei ole lähtenyt ja sitä mietin aina kun tänne kirjoitan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti