Valoa näkyvissä

Toivon aamulla, että ois ilta
Jotta saisin nukkua vain
Huolet tuntuu niin rasittavilta
Mistä mustimmat mietteeni sain?
Miksi tunnen niin kuin tunnen?
Miksi tälläistä nyt on tää?
Kaikki johtuuko siitä kun en 
Tahdo kestää enempää?

Veitsen terällä
Viiltävin mielin
Paljain jaloin me tanssitaan
Veitsen terällä
Kärkevin kielin
Emme putoa kuitenkaan
Jalkapohjamme verillä aivan
Sydämemme hellina niin
Tämä maksaako kaiken tään vaivan?
Sitä mietin mä loputtomiin

Mun vointi on kai lähtenyt hitaasti parempaan suuntaan? En oo miettinyt enään niin paljon että paranenko, aloin nyt vaan miettiä tätä mun tilaa. Tänään kun heräsin, mun eka ajatus ei ollut, että oispa ilta ja klo 21, voisin ottaa lääkkeen ja mennä nukkumaan. Mun ajatukset ei ole ollut enään niin kamalia, tai ainakaan niin usein. En oo itkenyt enään niin paljon, eilen itkin mutta osittain musta tuntuu että itkin helpotuksen kyyneleitä, ne oli kyyneleitä, joita ei tarvinnut enään pidellä. Olen ollut itkemättä pisimmillään putkeen jopa kaksi vuotta. Tuntuu oudolta, koska nyt oon itkenyt viimeisen ehkä jo kolmen kuukauden aikana enemmän kun puolet päivistä.

 Ennen tuota kahden vuoden taukoa, itkin paljon, en ollut välttämättä niin masentunut, mutta itkin ikävää, epätoivoa, yksinäisyyttä, elämän epäreiluutta. Silloin menetin myös, yhden elämäni tärkeimmistä ihmisistä, ystävän, jota mulla ei vuosikausiin ollut ollut tai ehkä koskaan. Kaipasin niitä aikoja, kun oli henkilö, jonka kainalossa sai itkeä ja kertoa huolia. Harmi vain olin ollut niin pitkään yksin, että kohtelin häntä hyvin huonosti. En mä silloin tajunnut mitä tein, kadun asioita koko sydämestäni, mä vain pelkäsin että se hylkää mut, kun ei enään jaksa, pelkäsin niin paljon, että se sama toistuu taas. Ja niinhän siinä sitten kävikin ja tällä kertaa ja ehkä ainoata kertaa, ihan vain sen takia että mä olen hirveä ihminen. En usko että se muistelee mua enään pahalla, opettelin sen jälkeen elämään pysymällä sopivan kaukana, sen verran kaukana etten kiinny liikaa, etten aiheuta harmia, en päästänyt lähelle, jotta ei satu, sanoin ei yksinäisyyden tunteella ja lopetin itkemisen. Nykyään oon päästänyt lähelle, liiankin lähelle ja olen myös menettänyt ikävällä tavalla ystäviä, omasta mielestä epäreilulla, mutta onneksi on monta aitoa, joka pysyy matkassa mukana.

Päivät menee vähän mukavemmissa merkeissä. Jaksan ajoittain tehdä asioita, laittaa kotia, touhuta koiran kanssa. Kyllä mä vaivun epätoivoon, välillä on todella paha olla, mutta eteenpäin mennään, mä uskon niin. En nauti asioista läheskään täysillä, koiran kanssa tulee kuitenkin jo pieniä ilon tunteita, myös kavereiden kanssa. En paljoa kyllä ole vielä pitänyt yhteyttä, pelko ajatusvääristymistä on niin suuri, ja pelkään että olen ahdistunut, jos lähden jotain tapaamaan. Pelkotiloja on paljon ulkona liikkuessa. Auton äänet tulee niin kovaa, pelkään että jään auton alle. Suojatietä kävellessä laitan välillä silmät kiinni, ahdistaa niin, enkä halua nähdä elämäni viimeistä hetkeä, jos auto tuleekin päälle. Koskaan ei voi olla varma, en mä halua kuolla, mutta koskaan ei voi tietää. Mutta jos kuolen, niin haluan että mut poltetaan, pelkään liikaa sitä että herään arkussa, enkä pääse pois. Jos mut poltetaan, niin kuolen viimeistään sillon. Pelkään myös että törmään johonkin tuttuun, pelkään että tuttu näkee mut. En halua että kukaan näkee mua, näytän niin iljettävältä,sairaalta, epävarmalta, ärsyttävältä. Toisaalta haluaisin juosta halaamaan, jos näkisin jonkun tutun ja itkeä, on niin ikävä. Säpsähtelen kaikista äänistä, olen niin epävarma miten toimin yllättävässä tilanteessa. Kuitenkin mä liikun, lähes päivittäin jonnekkin, ja kyllä mä uskon että kohta on vielä helpompaa, tai vaikeampaa, mutta en voi vain olla, sekoan muuten ja sitä en halua.