Näin outoa unta viime yönä, siinä menneisyys ja nykyhetki oli pelottavasti läsnä. Pelottavinta siinä oli se, että näin unta ystävästäni, entisestä ystävästäni, josta juuri tänne eilen kirjoitin. Sama tunnelataus, jota eilen koin oli myös läsnä. Ahdistus oli niin voimakasta, että en pystynyt mennä pakoon, en päässyt eteenpäin. Se oli kuin kova vastatuuli, tiesin että ystäväni tahallaan tuli eteeni, että huomaisin hänet. Yritin lähteä toiseen suuntaan, mutten päässyt, jokin esti sen. Nykyinen kaveri, tai tuttu tuli tilanteeseen sattumalta, aloin itkeä ja kerroin että ahdistaa niin paljon, etten pysty liikkua. Samassa mulle tuli viesti entiseltä ystävältä, jossa hän kysyi enkö minä kelpaa lohduttajaksi. Ei noilla sanoilla, en halua sanoa tarkemmin, en halua paljastaaa henkilöä, sanat oli kuitenkin sellaiset että oikeassa elämässä sen ymmärtäisi vain minä ja hän. Heräsin sen jälkeen, rauhallisena.
Eilen oli kamala päivä, ihan hirveä. Mietin eilen kamalan synkkiä asioita, onneksi kukaan ei kysellyt voinnistani, sillä olisin sanonut jotain, jota olisin myöhemmin katunut. Tänään on helpompaa, kaikki tuntuu mukavalta. Koiranpentu on reipas, eilisen pentukoulun jäljiltä ollaan harjoiteltu lisää, miten mun rakas oppiikin niin nopeasti. Sain eilen harjoittelupaikan ensi keväällä, typerästä paikasta, jonne en edes halua mennä. Kuitenkin nyt tuntuu, että ehkä se harjoittelun ensi keväänä voisi onnistua. Luultavasti tunnen näin vain hetken ja hetken päästä tajuan etten pysty enään mihinkään muuhun kun sairaseläkkeelle jäämiseen. Tiedän ettei se ole mun tulevaisuus, mutta eilen ajattelin nimenomaan sitä, koska vointi jumittaa vain paikallaan. Laitoin eilen aamulla viestiä myös vanhaan työpaikkaani, sanoin että olen käytettävissä, jos tarvii työntekijää. Kaduin viestinlaittoa jälkikäteen, ihankun mä mitään töitä voisin tehdä, itken jo kun edes ajattelen. Lisäksi, pelkään etten kestä ristiriitatilanteita, mitä tulisi työntekijöiden kanssa. Mutta onko mulla vaihtoehtoja, tilillä alle 20 euroa. Sairasloma päättyy huomenna, jos pyydän lisää ja laitan uudet hakemukset taas kelalle, siinä menee taas kaksi tai kolme viikkoa, ja siihen mennessä olen jo velkahelvetissä.
Olen sopinut eilen myös ajan psykoterapiahaastatteluun, yhdelle, jota edellinen psykoterapeutti suositteli, äitini suostuu maksamaan haastattelun, mun pelastajani. Eilen ajattelin ettei mun kannata edes aloittaa psykoterapiaa, nyt olen eri mieltä. Pelkään että tulen hulluksi, ennenkun terveeksi. Ahdistuneena olen varma, ettei ole kuin yksi vaihtoehto, elämän loppuminen, välillä se tunne on niin vahvana, että pelkään että joskus itsehillintä pettää ja teen jotain. En kuitenkaan usko että olisin niin heikko, muiden satuttaminen ei vain ole mun juttu, siis oikeasti noin rajusti. Mutta tuskin se oli myöskään sen äidin juttu, joka tappoi perheensä. Ei tarvitse kuin pienen hetken, kun kaikki sumenee ja luulee että tuska ei lopu milloinkaan, järki tulee aina perässä, joskus liian myöhään.
Ei sen väliä, nyt yritän pitää kiinni elämästä, kiinni ystävistä, kiinni ilosta, kiinni pienistä hetkistä, kiinni niistä hetkistä kun on edes vähän hyvä olla. Mä toivon että joku pitää kiinni myös musta, aina silloin kun oma mieli sumenee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti