rikottu huomaa herkemmin
rikottu tuntee syvemmin
rikottu rakentuu vahvemmin
Ehjimmät meistä on tehty sirpaleista
Onko mulla oikeutta voida huonosti. Sana oikeus vainoaa mua. Onko mulla oikeus tuntea, onko mulla oikeus olla rikki, onko mulla oikeus saada apua, onko mulla oikeus olla vaan ihan lopussa. Tästä aiheesta oon kirjoittanut varmasti jo aiemmin, se vaan vainoo mua.
Kävin tänään haastattelussa, psykoterapiaa varten. Käytiin läpi mun tilannetta, mun elämää, lapsuutta, perhettä, kouluaikoja, ihmissuhteita, kaikkea mitä on tapahtunut tähän asti, miten olen ajautunut tähän tilanteeseen. Se oli ihana ihminen, aidosti välittävä, mutta se sanoi että ei ole välttämättä oikea ihminen auttamaan mua, koska se mihin tarviin apua ei ratkaisukeskeisellä suuntauksella auta mua riittävästi.
En muista mitä terapeutti sanoi tai kysyi, mikä sen teki, mutta silmiini tuli kyyneleet. Terapeutti kysyi sä liikutuit miksi? Kyyneleet vain valuivat, oli vaikea puhua, mutta sain sanottua: mulle ei ole tapahtunut riittävän kamalia asioita, että mulla ois oikeutta tuntea näin. Ei mua oo koulukiusattu niin että muut huomaisi, ei mua oo raiskattu, ei mua oo lyöty, ei multa oo viety läheistä ihmistä elämästä. Muilla on tapahtunut paljon enemmän. Puhuttiin aiheesta jo aiemmin, kerrottuani elämäntarinani, se kuulosti helvetiltä, täynnä ikäviä traumaattisia tuntemuksia, patoutuneita tunteita, pettymyksiä, nöyryyttämisiä, jotka on piilotettu, syvälle, sellaisia asioita joita lapsi ei kestänyt, mutta osasi peittää, jotta pystyi elämään niinkuin vaaditaan. Koska mä olen se joka hymyilee, se jolla on paljon kavereita, se kenellä sujuu kaikki hyvin, se joka nauttii elämästä, koska kaikki on hyvin, kunnes lasti on täynnä.
Sain tänään luvan, voida pahoin, luvan olla rikki. Terapeutti sanoi, että mussa on kuin kaksi puolta, kuin kaksi ihmistä. Toinen on lapsi, toinen on aikuinen. Toinen toimii hienosti, onnistuu kaikessa, nauraa, hymyilee, rakastaa kaikkea, kestää kaiken ja on ylpeä itsestään. Se toinen on heikko, rikki, ei kestä tunteita, ei hallitse itseään, ahdistuu, itkee, käyttäytyy kielletyllä tavalla, kokee syyllisyyttä, huonommuutta tiesmitä ja jota se täydellinen toinen ei ymmärrä. Lapsi tuntee tunteita, aikuisen kehossa, tunteita joita ei saanut, ei uskaltanut, ei voinut näyttää, ennenkuin nyt.
Tää on ehkä sekavin kiroittamani teksti, mun päässä pyörii liikaa ajatuksia, mutta mulla on jotenkin rauhallinen fiilis, vaikka kuulostaa pelottavalta että mussa ois kaksi puolta ja vielä pelottavammalta kuulosti se että se psykoterapian suuntaus mikä ehkä olisi mulle hyvä, siellä korjataan persoonaa, joka ei ole pystynyt kehittymään eheäksi. Siellä rakennetaan persoona uudestaan, ja se kuka sen rakentaa liimaa palapelin palat uuteen järjestykseen olen minä, minä itse.
Ps. voi olla että olen tulossa hulluksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti