Ankeuttajan päiväkirja

Mun elämä on pysähtynyt. Päivät kuluu, mitään ei tapahdu. Välillä itkettää, välillä ahdistaa välillä hyvinkin voimakkaasti. Mietin mun kavereita, toiset opiskelee, toiset käy töissä. Niillä on hauskaa, viikonloppuisin ne matkustelee tai viettää illan istujaisia, tai vaan viettää aikaa jotenkin. Ei mulla oo tunnetta, että jäisin paitsi oikeastaan, en halua viettää aikaa kenenkään kanssa, en tän kuntosena. Silti mua raastaa kun nään iloisia kuvia. Ei sen takia että kukaan ei sais pitää hauskaa, kyllä mä oon iloinen muiden puolesta, mutta mua raastaa se että voin kuvitella itteni kuvaan mukaan, nauramaan mukana, mutta se tuntuu muistolta, se oli sitä ennen. Vaikka parantuisinkin, en pysty silti kuvittelemaan hyvää oloa, en nyt kun masennus jyllää.

 Masennus on kuin ankeuttaja Harry Potter elokuvasta, se vie kaiken ilon, et näe kuin kaiken tuskan, kaiken surullisen, kaiken huonon ja vaikka tiedän että tämä on sairaus, silti ankeuttaja voittaa. Mutta ainut keino parantua, on alkaa tehdä asioita, mutta se on vaikeaa. Kuvittele motivaatiosi tehdä jotain mistä et saa mitään iloa, mikä ahdistaa ja itkettää ja väsyttää sut totaalisesti. Kuvittele että jokainen asia tuntuu sellaiselta, silloin vajoaa epätoivoon. Mutta en mä aio luovuttaa, kyllä mä oon tehny asioita. Usein ne tuntuu kamalilta, joskus kaverin näkeminen ihan hyvältä, mutta sen jälkeen kamala olo, kun tajuat miten tyhjältä kaikki tuntuu sen jälkeen. Silloin kun ankeuttaja on täysin vallassaan, silloin en pysty tehdä mitään, ahdistaa ja itkettää ja se voi kestää pitkään.

Mulla on ikävä mun kavereita, ne on niin ihania, haluisin pyytää niiltä anteeksi, kertoa että mua kaduttaa kaikki mun teot, sanat ja käytös. Haluaisin olla niiden kanssa, viettää aikaa, mutta mua alkaa jo nyt itkettää mä pelkään niin että alan taas kuvitella niiden käytöksestä, ilmeistä, eleistä ja sanoista kaikkea satuttavaa itteäni vastaan. Haluaisin syöksyä niiden kaulaan ja itkeä ja pyytää apua ja kertoa että mä oon niin yksin. Mutta en halua satuttaa ketään, tiedän että mulla on paljon ystäviä,  jotka on auttanu mua jo niin paljon, mutta tää yksinäisyyden tunne joka tulee on raastavaa, pelkään kuolevani pelkkään tuntemukseen. Mutta mun on selvittävä yksin, kukaan muu kuin minä itse ei voi aloittaa paranemisprosessia. Toivon että joskus voin lukea näitä tekstejä ja itkeä, itkeä helpotuksesta sen vuoksi ettei tarvisi enään kestää tälläistä tuskaa.