Olin 13-vuotias, yläaste oli alkanut. Seiskalla meillä oli sellainen yhden päivän tetti. Eka oltii vahtimestaria auttamassa puoli päivää ja sitten koulun keittiössä. Siellä oltiin pareittain, aina jonain päivänä 2 luokkalaista. Paria ei saanut tietenkään valita, aakkosjärjestyksessä mentiin. Sitten tuli se päivä, kun oli mun vuoro olla päivä tetissä. Ja mikä oli mun parin kommentti, no sehän oli tälläinen "Ei vittu, miks sinä, en kestä. Kuka tahansa muu, mutta et sinä". Ja se ei ollu mikään vitsi, se tyttö ei vaan sietäny mua. Noniin kyllä mä ymmärrän sitä. Mä olin ärsyttävä, hihitin 24/7 ja heitin lapsellisia juttuja, käyttäydyin ihan oikeasti paljon 13-vuotiasta nuoremmalla tavalla, olin varmaan vähän jälkeen jäänyt. Mutta kyllä toi kommentti sattu. Se tuntu ihan kamalan pahalta, pahinta oli se että se tyttö vaikutti niin kivalta, musta ois ollu kiva olla sen kaveri. Mutta se oli suosittu, pojatkin jutteli sille.
Jos joku sanoisi mulle nyt noi samanlaiset sanat, mä en kestäisi, mä kuolisin. Mä en voinut hyväksyä sitä ettei se tykkää musta. Kommentti pisti rintaa, mut painoin sen syvälle ja vietin kivan päivän. En tiedä mitä mä sitten tein, rääkkäsin varmaan itteäni enkä luovuttanut, halusin että meistä tulee kavereita. En oikeasti tiedä miten se kävi, mutta kasilla me oltiin parhaat kaverit, mutta ei ystävät. Ystävälle voi kertoa mikä mieltä painaa, en mä kertonut. En mä voi kertoa mikä mieltä painaa sellaiselle, joka on työntänyt mua maahan. Harmi vain, etten pystynyt kertoa kellekkään muullekkaan. Sen takia kerron nyt. En haluaisi myöntää, koska tää hävettää mua, mutta sanon sen lyhesti. En meinaa kestää vieläkää sitä, jos joku josta tykkään ei tykkää musta, se tuntuu niin kamalan pahalta ja teen kaikkeni että asia korjaantuu pakonomaisesti, ja pakko myöntää usein olen onnistunut. En mä tee sitä tietoisesti, nyt vasta oon miettinyt kuinka oon toiminut. Mutta en nauti tästä oireestani, se on kuin pakko-oire, häpeän sitä.
Miksi mä kaivelen nyt lapsuuden asioita. En oikeasti ole miettinyt suuremmin totakaan tilannetta, ennen tätä päivää. Noi muistot vaan pulppuaa nyt, ne tulee mieleen ja mua ahdistaa. En pysty työntää niitä enään pois, tuun hulluksi jos en päästä niitä ulos. En edelleenkään väitä, vaikka päässä soikin "nyt se yrittää väittää ihmisille että sul on oikeita syitä pahaan oloon" että mulla ois traumaattiset kouluajat. Mä olin vain herkkä lapsi, joka yritti olla vahva, yritti olla pidetty. Halusin että mulla ois ollut ystävä, se paras ystävä, (joka kaikilla muilla oli t.minä 13v.) kelle kertoa mikä mieltä painaa, mutta ei mulla ollut. Nykyään mulla on monta ihanaa ystävää joille kerron huolista ja murheista ja kertomisen jälkeen huolet puolittuu, ei tunnu enään niin isoilta, olen kiitollinen. Muistelen lapsuutta ja kouluaikoja kuitenkin lämmöllä, mutta nyt alan ymmärtää, miksi masentuneena tunnen itseni pieneksi, haavoittuneeksi lapseksi ja nyt tunnen ne samat tunteet ja tuntemukset x1000, jotka joskus tukahdutin. Ikävintä tässä on vain se, että kroppa ja mieli luulee että nykyiset ystävät tekisi samoin, mitä ajattelemattomat lapset, myös minä tekivät ei pahalla, mut tahallaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti