Kaiken annat ja enemmän

Kaiken päivää,
kaiken annat ja enemmän.
Kun huomaan ettet jaksa
otat ilmeen ehjemmän
enemmän tai vähemmän.

Etkö huomaa, et jää yksin kuitenkaan.

Vihollista vastaan
minä suojatulta pystyn antamaan.

Kolmen vuoden takaisia ajatuksia kuvaa selkeesti tän biisin sanat ja osittain myös tätä hetkeä. Aloin tajuta olevani masentunut, yksin ollessani. Sain opiskelupaikan, jätin rakkaan työni, vastoinkäymisiä ihmissuhteissa, vuosi oli vaihtumassa, liikaa muutoksia. Tuntui että kaikki kaatui samaan aikaan päälle. Pian alkoi kuitenkin koulu, sain uusia kavereita, musta tykättiin, mut otettiin mukaan juttuihin. Koulussa oli ihan mahtavaa, piristyin. Koko kevät meni hienosti, vedin täysillä arkena koulussa, viikonloput töissä, illat treenatessa, opiskellessa ja bileissä. Loppukeväästä alkoi masentaa ja ahdistaa, päiväkirjassa lukee ekaa kertaa oonkohan masentunut. Kesä meni kuitenkin iloisemmin, olin koko ajan liikkeellä, en antanut ahdistuksen tulla. 

Syksy tuli, paineet ensimmäisestä työharjottelusta tuli, masennus ja ahdistus alkoi taas puskea läpi. Ne ei ollut pahinta, sosiaaliset tilanteet alkoi olla täysin mahdottomia, ne lisäs ahdistusta. Jännitys kasvoi ja kasvoi, kaikki energia meni siihen. Jännitin joka paikassa,kavereiden kanssa ja häpesin sitä. Oon hullu, jännitän kahvilassa käymistä, läheisille kavereille puhumista, oon varma et ääneni tärisee, kuulostan hassulta, kukaan ei jännitä tällä tavalla oon hullu sekopää. Itken kotona, koska jännittää liian paljon. Bileissä on helpompi, kahden siiderin jälkeen, koen olevani oma itseni. En ole ujo, kaikki luulee niin. Ryyppääminen alkoi lisää ahdistusta, usein kun join tiettyyn pisteeseen asti ahdistus hyökkäsi mutta en antanut sen näkyä mutta se purkaantu vihana ja aggressiivisuutena, sanallisena lähinnä huutona ja komenteluna. Joskus itkin, mutta se meni kännin piikkiin. Mulla ei ollut ketään, ei ketään jolle voisin kertoa että mulla on paha olla, ei mulla voi olla.Ei mulle oo tapahtunu mitää traumaattista, ei mua oo kohdeltu huonosti tai on, mutta ei niin rajusti kun jotain muuta. Mulla on aina ollu kavereita, tai ei aina mutta nykyään on. Ja toi jännittäminen ei siitä voi koskaan kertoa, ei kukaan sen jälkeen haluu olla enää mun kans, ei kukaan voi jännittää kahvin ostamista tai kiitoksen tai tervehdyksen kertomista. 

Sinnittelin masennuksen ja ahdistuksen kanssa todella pitkään, sain peitettyä sen, peitin sen itseltäkin. En ollut edes itkenyt kahteen vuoteen, paitsi humalassa joskus. Työharjottelu alkoi, se oli helvettiä. Jännitin niin paljon, olin sen vuoksi superahdistunut, koin etten osaa enää mitää. Yritin pakottaa itteäni puhumaan, mut en pystynyt, potilaatkin joskus ärsyyntyivät jos ohjaajani oli läsnä änkytin ihan hiljaa jotain epämäärästä, aloin jännittää kaikkea puhumista. En osannut mitään, olin huono, surkea. Kysyin koulukavereilta ruokalassa tekeekö ne jo omatoimisesti sitä sun tätä. Jos teki se lisäs ahdistusta, tunsin itteni surkeeksi. En pystynyt kysyä potilaalta mitä syö aamuisin, kun ohjaaja oli läsnä. Työharjottelu alkoi tuntua ihan kamalalta, itkin päivät ja yöt yksin kotona en pystynyt enää nukkua, en syödä, pyörrytti. Aloin pelkää pyörtymistä, en pystynyt keskittymään muuhun. Tuntui etten oo enään kehossa, kadotin kaiken mielenkiinnon elämään, olin aivan loppu, ihan kun zombi. Tähänkin asti kaikki luuli että mulla on kaikki hyvin, hymyilin, nauroin pidin roolia yllä, vaikka sisällä velloi järkyttävä ahdistus. En voinut kertoa kellekkään, olin varma että kukaan ei olis enään mun kaveri. Lopulta en päässyt enään ylös sängystä, siinä vaiheessa tajusin mä tarviin apua. Mun oli pakko soittaa jollekkin, olin varma että mun elämä loppuu, se ei voi enään jatkua.

Mä selvisin tosta syksystä, ja seuraavasta, tänä syksynä toivo on meinannut loppua moneen kertaan, mutta onneksi välilla tulee valoisampia hetkiä, välillä ilonkin tunteita, mutta myös järkyttävä pimeys, yksinäisyys ja ahdistus. Valosana hetkenä elämä tuntuu hyvältä, tunnen että jonkin ajan kuluttua mä ehkä nautinki elämästä, mutta tiedän