Miksi aina, kun kirjoitan vähänkin jotain siihen suuntaan, että mulla menee vähän paremmin, tunnelin päässä näkyy valoa, niin sen jälkeen kun teksti on valmis ja julkaistu mua alkaa ahdistaa. Pelkäänkö että valehtelen. Pelkäänkö että nyt mun pitäisi taas jaksaa tehdä asioita, käydä töissä, miettiä tulevaisuutta, miettiä mitä tapahtuu huomenna, ylihuomenna, ensi viikolla. Ahdistus meinaa viedä voiton, mut en mä voi antaa sen viedä, en tänään koska tänään on pakollinen meno, meno jota ei voi perua.
Nyt mä haluisin nukahtaa pitkäaikaiseen uneen. Haluisin poistaa itteni kaikkialta sosiaalisesta mediasta, kuten facebookista, whatsapp:ista, kaikkialta. En halua olla olemassa, en nyt. Mä ajattelen taas ikäviä asioita, mitä musta taas aatelleen, miettiikö kukaan mua, jos en laita enään kenellekkään viestiä, ottaako kukaan muhun yhteyttä ja jos ottaa niin milloin. Mitä väliä sillä oikeesti edes on, koen vaan huonommuutta lisää, surkeutta, että olen huono ystävä, huono kaveri, huono työntekijä, huono opiskelija, huono tuttu, huono vastaantulija. Tekisi mieli vaan repiä pää irti, tiedän se ei oo mahdollista. Tekis mieli turruttaa itteni lääkkeillä ja nukkua monta monta päivää. Mua ärsyttää niin paljon, etten pysty nukkua enään päivisin, en nukkua aamukahdeksaa pidempään. Oon aina pystyny nukkumaan miten paljon vaan ja päivällä varsinkin ja nyt sitten kun haluaisin se ei onnistu. Ja joo tiedän oon just se säälittävä huomionhakuinen epävakaa, ei tarvii muistuttaa.
Mä en jaksa enään olla reipas, mä en jaksa olla positiivinen, mä en jaksa yrittää, mä en jaksa olla ja yrittää tehdä elämästä mukavaa, kun se ei vain onnistu. Mulla on just nyt sellanen olo, etten olisi syönyt lääkkeitä viikkoihin, mut valitettavasti mä oon syönyt. Jos en olis syöny se ois lohdullisempaa, vois taas yrittää lääkkeillä. Oon kokeillu jo montaa lääkettä, joskus niistä saanut apuakin, mut nyt lääkkeet ei vaan auta. Oon ajatellu et aika auttaa, niinkuin viime syksynä ja sitä edellisenä, sitten lääkkeet puree kun niitä on syönyt riittävän kauan. Mä oon odottanut ja odottanut lisää ja mitään ei tapahdu, nyt oon syöny jo niin kauan että pitäis jo näkyä. Vaan ei näy. Jos tietäisin että ihmiset ajattelee musta kaikki sillä tavalla, mitä pää yrittää vakuutella tekisin itelleni jotain. Säälittävä teko, minulta. Henkilöltä joka kertoi vahvat mielipiteet itsemurhasta silloin kerran kun viinipulloja tyhjennettiin. Voi luoja, kerroin myös mistä unelmoin ja mitä aion tehdä toteuttaakseni unelmat ja seuraavan vuoden sisään. Ja mitä tapahtuu, herään seuraavana päivänä päivystyksestä. Mun käytös on niin epävakaata, tähän asti olin ajatellut et oon hyvä tyyppi, aina ajattelen muita ja oon hyvä ystävä, järkevä tyyppi, mutta mä oon hirvee ja kohtelen muita no en sillä tavalla, kun mun ystävät ansaitsisivat. No jokatapauksessa mä en aio satuttaa muita, yrittämällä pakoon kärsiä mä saan, mitäs en oo hoitanu elämääni, niin että siitä vois nauttia. Ja nyt mä oon se ahdistusmasennusminä, se säälittävä tyyppi, se itsekäs tyyppi, se toinen minä, jonka ajatusmaailmaa, käyttäytymistä, tunteita voi kukaan ymmärtää, et edes sinä tai minä. Ja mä vihaan itteeni niin paljon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti