Oli välitunti, vietimme tavallista arkipäivää kahden luokkakaverini kanssa. En muista tarkalleen mitä luokkaa kävimme, mutta ehkä 4. tai 5.:ttä. Ensimmäinen pokemonjakso oli tullut tv:stä viikonloppuna. Päätimme tai joku meistä päätti että leikittäisiin pokemoneja. Luokkakaverini kutsutaan häntä vaikka Jennaksi huudahti heti "mä oon pikachu", Venla perässä "mä caterpie". Musta tuli sitten "nimetön" sillä enempää pokemoneja ei vielä ollut. En muista miten leikki eteni. Muistan kuitenkin erityisen tarkasti jotain muuta. En muista tapahtuiko tämä samalla vai seuraavalla välitunnilla. Olemme kuitenkin samassa paikassa kalliolla, missä aiemminkin. Seisomme melko lähekkäin. Jenna kuiskaa tai sanoo Venlalle, "juostaan leikkimään, vain me kaksi, ei ketään muita vain me kahdestaan". Kuulen hyvin sanat ja niin on tarkoituskin, mutta olen näkymätön, sivusta seuraaja, minulla ei sanota mitään. Jennan sanat pistää rintaan, tuntuu todella pahalta. Ne eivät halua leikkiä mun kanssa. Työnnän kokemani tunteet sivuun, Jenna ja Venla lähtevät juoksemaan juoksen perässä kunnes ne pysähtyvät. Esitän etten tajuaisi etteivät ne halua olla mun kanssa, yritän uskotella sitä myös itselle. Sama toistuu, samat sanat useaan kertaan vielä kovempaa ja painottaen, mutta jälleen vain osoitettuna Venlalle "Venla vain me kaksi" Tytöt lähtivät jälleen juoksemaan, juoksin taas perään, mutta lopulta pysähdyin ja annoin heidän mennä. En muista miten tilanne päättyi, mitä ajattelin, miltä tuntui, mutta voin arvata luultavasti mietin "mikä mussa on vikana". Pian kätkin tunteet ja muiston jonnekkin, syvälle.
Tilanteesta on kulunut 15 vuotta, en ole muistaakseni miettinyt asiaa sen jälkeen ennenkuin se nyt palasi melko tarkasti mieleen. Psyykkiseen sairauteen sairastuneena alkaa usein miettimään elämänkaarta tapahtumia ja sitä mikä on vaikuttanut siihen, millainen minusta on tullut, luonteenpiirteisiin, ajatuksiin ja toimintamalleihin. Se oli vain pieni ikävä hetki iloisen tytön elämässä.
Lapsuudesta nykyhetkeen, muutama viikko taaksepäin. Ala-aste on vaihtunut ammattikorkeaan. Vointini oli jo lähtenyt kovaa vauhtia laskuun, samalla lailla kun edellisenäkin syksynä ja sitä edellisenä. Lähdimme luokkakavereiden kanssa opintokäynnille ja samalla kietelemään kauppoja. Ajatukseni alkoivat jälleen olla kovasti masentuneen ja ahdistuneen ajatuksia. Olen surkea, huono, kuka mua jaksaisi, toikin kaveri kattoo jo mua niin kyllästyneenä, oon ollu nii nolo ku itkeny vaa ja roikkunu raukkana kainalossa. Mietin vielä miksi ajattelen näin, itseviha nousee, nää tyypithän on mulle kaikki kaikessa ja välittää musta. Se oli lyhyt ajatus, se meni jo ohi, ajatukset muistuttaa jälleen ei ne kohta enään sun kanssa halua olla. Käveltiin, osa meni kauppaan katsomaan tuotteita, kaksi jäi sivummalle, mä jossain melko lähellä. Sivummalle jääneistä toinen kuiskasi toiselle jotain. Silloin mua alko ahdistaa, ahdisti niin paljon, yritin taistella ajatuksiani vastaan uskottelen itselle "ne ei puhu musta" Taistelen ja taistelen, ahdistus meinaa viedä vallan, tilanne katkeaa johonkin. Hetkeä myöhemmin alkaa jälleen ahdistaa jostain syystä tai ilman, turvaudun lääkkeeseen ja rauhoituttua mulla on morkkis, en saa ajatella näin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti