Huono, huonompi, minä

Mulla ja varmasti kaikilla on jossain mielen uumenissa opeteltuja tapoja, ajattelumalleja, jotka on painettu niin vahvasti olemaan oikeassa, ettei edes tajua kyseenalaistaa sellaisia, vaikka oikeasti kannattaisi. Ne on kehittynyt sinne varmasti joskus lapsena, luultavasti useiden negatiivisten kommenttien tai vaatimusten vuoksi. Ne kuitenkin vaikuttaa koko ajan, ja niiden vuoksi koen olevani huono monessa asiassa ja luulen että se on totta myös toisten silmissä. Tämän vuoksi, muiden kuuntelu on ajoittain tärkeää. Ajattelin purkaa auki muutaman hämmennyksen aiheeseen liittyen, mitä tullut vastaan viime kuukausina vuorovaikutustilanteissa ihmisten kanssa. Toistan asioita blogissani, sillä kirjoitan tänne välillä totaalisen ahdistuksen vallassa, välillä lievemmän ahdistuksen kanssa ja välillä ilman ahdistusta. Lisäksi, en mieti mitä kirjoitan tarkemmin, teksti vain ilmestyy tänne ilman suunnittelua.

Juteltiin reilu viikko sitten ystäväni kanssa meidän väleistä, niitä on kaihertanut pitempään jokin. Olin totaalisessa ahdistuksen vallassa ja ensimmäinen vartti meni siihen, kun ei oikeasti ymmärretty toisiamme ollenkaan ja molempia turhautti ja ärsytti. Meinasin keskeyttää puhelun jo heti alkuun, kun ystäväni ei ollut mun puolella, eikä ymmärtänyt mua ollenkaan. Nojoo se oli mun ajatus, onneksi jatkettiin puhelua ja selvisi paljon väärinkäsityksiä, olimme tulkinneet toisiamme aivan väärin ja moni asia ratkesi. No kuitenkin otin puheeksi yhden ison kouluun liittyvän projektityön, johon mua ei ollut haluttu mukaan, väitettiin etten olisi riittävän hyvässä kunnossa muka. Tämä keskustelu on käyty jo vuosi sitten ja sen jälkeen myös. Terapeuttini mielestä, mua kaihertaa vieläkin se, koska se oli niin kova pala. Otin asian puheeksi ja sanoin etten oikein vieläkään usko että kyse on vain mun voinnista. Kerroin että ajattelin silloin ja usein nykyäänkin, etteivät he halua mua mukaan, koska olen huono tekemään tehtäviä, arvosanasta voi tulla huonompi tai työ viivästyy, koska hidastan työn etenemistä. Ystäväni vaikutti hämmentyneeltä ja sanoi miksi ajattelen niin, kun saan parempia numeroita tenteistä ja tehtävistä kun ne ja olen suoriutunut hyvin ryhmätehtävistäkin. Nuo sanat pysäytti mut, mitä ihmettä voiko muut ajatella että olisin hyvä koulujutuissa? Mähän oon huono, kaikki pitää mua huonona ja sen takia jännitänkin, koska olen niin epävarma. En voi käsittää että muut pitäisi mua hyvänä jossain aihealueella joka liittyy kouluun. Se liittyy lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiin ryhmäjutuista, mutta nyt mun itsetunto ja itseluottamus vähän nousi, en ehkä olekkaan niin huono, kun mieli väittää.

Kirjoittaminen, siitä olen jauhannut tässä blogissa jo ennestään, siihen liittyy selkeää koulukiusaamista paljon traumoja sekä opettajien, että oppilaiden aiheuttamaa, puistattaa muistelu, tuntui niin pahalta. No kuitenkin, tein keikkaa vanhaan harjottelupaikkaan. (oon tainnu kirjoittaa tän tarinan jo, mut kirjoitan nyt uudestaan kun tää on nyt mielessä) Ohjaajani pyysi mua tekemään seuraavalle viikolle työntekijälistan, josta lapset näkee ketä töissä minkäkin päivänä. Hän kysyi voisinko tehä kun mulla on niin hyvä käsiala. Olin todella järkyttynyt ja häkeltynyt ja päästin suusta heti melkeen halveksuen "onko mulla siisti käsiala". Tein työtä käskettyä, mieliala koheni ja tein listan. En pystynyt käsittää miten mulla voisi olla, kun kaikki on haukkunu ja nauranu kirjoituksilleni, siis käsin tehdyille aina. Se oli nöyryyttävää. Nojoo käsialani on parantunut, kukaan ei ole sanonut siitä mitään vuosikausiin, vaikkakin yritän välttää, koska käsialani on niin hirveetä. Häpeän jopa allekirjoituksenkin kirjoittamista. Siitä on tullut tabu, pidän itsekkin käsialaani niin hirveänä, etten pysty sisäistää, että joku voi kehua sitä. Ton vuoron jälkeen olen vasta tajunnut, että tulkitsen käsialaani samalla tavalla, kun muut joskus ja nyt vassta oon tajunnut että tää on eri tilanne ja mulla on ihan siisti käsiala. Sotkuinen kyllä välillä, kun kirjoitan nopeasti, mut ei mua oo kiinnostanut oikeastaan niin paljon enään, jos jotkut kattoo ihan tavallista muistiinpanojen kirjotusta, mutta ahdistus kuitenkin aina tullut jonkin asteisena, varmaan juuri lapsuuden ja nuoruuden kokemusten vuoksi. Aina olen muistuttanut ihmisiä aikuisena jos haluaa lainata muistiinpanoja, että niistä ei saa selvää. Juurtuneita juttuja, huoh oon täynnä niitä. Parempi myöhään kun ei milloinkaan tajuta tämäkin asia.

Mieleeni tuli vielä yksi tilanne. Se on tapahtunut vuosia sitten. Ohjasin aikuista opiskelijaa ja kerroin ikäni, hänen kommentti oli "niin nuori, vaikutat paljon ikäistäsi fiksummalta". Nauroin ja kysyin "ai vaikutan". En ollut kuullut sellaista kommenttia koskaan keneltäkään. Se mitä olen kuullut, satoja kertoja ovat tälläisiä. "Vittu sä oot tyhmä" "Vaikutat 5 vuotta nuoremmalta kun oot" "Vaikutit ikäiseltäs siihen asti kunnes avasit suusi" "Miks kysyt ees tolta, ei se kuitenkaa tiedä". Jotku kommenteistä tarkoituksella ilkeitä, jotkut vain läppää, mutta kyllä se itsetuntoa vie pohjalle, kun kuulee samanlaisia kommentteja 20-vuotta. En mä suutu, nauran mukana, mutta kyllä se pahalta tuntuu. En pystynyt sisäistää, että voisin olla fiksu, koska mulle on sanottu niin monta kertaa päinvastoin. Ei noi ole merkityksellisiä enään, sillä ei mua nykysin haittaa niin paljon vaikka mua läpällä haukutaanki, tiedän että olen blondi valopää, mutta samansävyiset, joita käytetty kiusaamisen yhteydessä sattuu. Masennuksessa, koen neg.asiat x1000, jolloin pikkujututkin tuntuu. Nojoo tän tilanteen vuoksi, olen alkanut uskoa välillä että saatan olla fiksu joissan asioissa, vaikka kuulisin muuta. Muut ihmiset vaikuttaa muhun ihan tosi paljon, välillä unohdan ajatella itse, koska minuus on joskus viety ja silloin ei vain enään pystynyt ajatella itse.