Onhan vielä toivoo?

väsynyt oon odottamaan
numero kädessäni toivon, että mua kuunnellaan
kädet on kylmät, veri ei kierrä
ei tää kehoni kestä enää
se on 25, vasta 25

onko vielä toivoo?
jos lujasti tahtoo, kai vuodet meille vaihtuu
onhan vielä toivoo
kun lujasti tahtoo, vuodet meille vaihtuu
ne vaihtuu

väsynyt oon odottamaan
numero kädessäni toivon, että mua kuunnellaan
taas uudet lääkkeet, näillä se lähtee, sanovat
näetkö silmäni palavat
ei se mee vaan niin, ei se mee vaan niin

onko vielä toivoo?
jos lujasti tahtoo, kai vuodet meille vaihtuu
onhan vielä toivoo
kun lujasti tahtoo, vuodet meille vaihtuu

nukutaan valot päällä, saisin sua katsella
nukutaan valot päällä, et anna mua satuttaa

Musta on tullut totaalisen heikko. Siis ihan kamalaa, oon joskus ollut useamman vuoden itkemättä, nyt en osaa esittää edes kavereilleni. Jos multa kysytään miten menee, kyyneleet alkaa valumaan, pakkohan sillon on sanoa, ettei kovin hyvin. Tunteet on kamalia, vihaan niitä. Miksei voisi vaan olla taas normaalisti, keskittyä hetkeen. Mun vointi on jotenkin tosi ailahteleva nyt, välillä oon varma ettei mun elämällä oo enään mitään tarjottavaa, koen että olen ihan hirveä. Toisessa hetkessä kaikki on taas hyvin ja kolmannessa jonkinasteista epätoivoa, mutta myös toiveikkuutta.

 Nojoo. Kävin tänään koulussa, myöhästyin luennolta jolle olin menossa, syystä että joku häirikkö tappeli kuskin kanssa. Ei minun vika siis, kerrankin. Myöhässä en voi luennolle mennä, en kestä kun koko auditorio seuraa kun kävelisi sisään, pyörtyisin varmasti. No päätin että juon kahvin ja lähden kotiin. Olihan saavutus jo sinänsä että olin saanut itteni kouluun asti, vaikka tiestin että voimakas ahdistus siellä tulee olemaan, koska bussimatka oli jo kamala, kehittelin päässä kauhukuvia, mitä tapahtuu jos nään tuttuja.

Koulussa kaikki kumoutui jälleen, tai ei kaikki. Olinhan mä ahdistunut ja itkinkin hetken. Onneksi siellä oli kaksi luokkalaista, en tiedä miten edes uskalsin mennä tervehtimään. Juteltiin pidempään ja tajusin taas kuinka sekaisin mun ajatukset on. Paljastin joitakin asioita, miksi mun on niin vaikea olla koulussa.Ne oli niin empaattisia, ihania, ymmärtäväisiä, ja ei ne ajatellut musta mitään pahaa. Oon helpottunut, ne antoi mulle neuvoja ja oli oikeesti iloisia kun näki mut. Ei edes tullut enään inho ajatuksia. Morkkis oli keskustelun jälkeen, ihan kun en saisi jutella niiden kanssa, tuntuu että puhuin selän takana mun lähemmistä koulukavereista. Enhän mä ketään edes haukkunut ja vakuuttelin että tää on vaan mun pään sisällä ja ne on auttanut mua. Se mikä ihana fiilis jäi, oli esimerkiksi siitä kun ne oli aidosti kiinnostunut ja kun kerroin joitakin tilanteita, miten oon käyttäytynyt, ni ei ne pitäny mua hulluna sekopäänä, ei edes mun ajatuksissa.

Jotain edistystä on kuitenkin viime viikkojen aikana tapahtunut. En ole epätoivoinen ajatuksieni kanssa, eikä hirveät itsesyytökset menossa kuinka hirveä ihminen olen, vaikka en ole jutellut melkein viikkoon läheisimpien koulukavereiden kanssa, juuri niiden kenen kanssa olen käyttäytynyt sopimattomasti ja joihin olen tarrautunut. Välillä mietitityttää, mutta en ole menettänyt malttia ja laittanut viestejä, viestejä joita myöhemmin katuisin. Oon pystynyt lukemaan tenttiin rauhallisesti, useampana päivänä. En ole pystynyt mihinkään kouluun liittyvään keskittyä "terveellä" tavalla varmasti ainakaan vuoteen. Se pystynkö to mennä kouluun ja tehdä tentin jää nähtäväksi. On jotenkin niin hankala olo, etten saa mitään järkevää edes kirjoitetuksi. Koen että mulla on nyt toivoa enemmän, kun marraskuun alussa oli. Paljon on tapahtunut kuukaudessa, paljon edistymistä, ymmärrys lisääntynyt, tunteet lisääntynyt, mutta myös vaikeat hallitsemattomat tunnereaktiot jatkuneet, mutta ne on kestettävä, ne tunteet on tunnettava, jos eteenpäin aikoo jatkaa. Inhottaa kun vuoden vaihde lähestyy, mulla oli niin vaikeat tuntemukset viime vuonnakin, kun en tiennyt kenen kanssa viettää, en tiennyt haluanko viettää juhlaa kenenkään kanssa tai haluaako kukaan viettää mun kanssa. En nyt mieti sitä, siihen on vielä kuukaus. Nyt vain elettävä päivä ja viikko kerrallaan, ja uskoa että valoa on tunnelin päässä.