Elämälle kiitos, jatketaan

Taas me kohdataan kun päiviä ois mennyt vaan
Elämälle kiitos, jatketaan
siitä mihin jäätiin viimeksi kun tavattiin
Meikit naamoilta naurettiin
Yksi sai kaiken mutta liian aikasin
toiselta vei musta vuodet hiuksetkin
Minä uskalsin kylmään veteen sukeltaa
Tunnen itseni, nyt kokonaan

Korkkarit kattoon, tää ilta on meille
Mun sielunsiskoille, supernaisille
Laseissa kuohuvaa, silmissä kultaa
Ja auringonnousuun on ikuisuus aikaa

Yli pyykkivuorten, läpi lasikattojen
yö vie meidät, mä mitään muuttais en
Joskus kun mä lähden voitte värssyn kirjoittaa
Hän pystyi aamuun saakka tanssimaan

Tää on se hetki, ei multa mitään vaadita
Vaan meidän retki, neljä samankaltaista
Tää on se hetki, ei multa mitään vaadita
Vaan meidän retki, neljä samankaltaista

Musiikki on auttanut mua tosi paljon tänä syksynä. Kyllä mä aina oon kuunnellu musiikkia, mutta mulla ei oo tähän mennessä ollut kykyä keskittyä ja kuuntelemaan sanoja. Kyllä mä osaan lauluja ulkoa, mutta en silti tiennyt mitä niissä lauletaan. Keskittyminen  kaikkeen, on ollut ihan pikkutytöstä asti täysin mahdotonta. Tai kyllä mä pystyn keskittyä, keskityn asioihin joihin ei välttämättä tarvitsisi ja tärkeät asiat jää huomiotta. Nojoo, nyt mulla on ollut aikaa, oon kuunnellut ja miettinyt ja samaistunut biisien teksteihin. Tuntuu, että moni laulu kertoo mun elämästä. Kaija Koo on yksi niistä, pystyn siirtämään tekstien sanat omaan elämääni. Kuuntelen musiikkia mielialan mukaan, surullisella mielellä surullisia lauluja, iloisella mielellä iloisia lauluja. Oon tykännyt tästä laulusta niin kauan kun se on ollut, mutta nyt muutama päivä sitten mietin vasta sanoja ekaa kertaa kunnolla ja totesin että täähän on ihan mun elämää, ja yhdistän tietyt ihmiset tähän. Ei pelkästään yhtä porukkaa, tuli kutienkin hyvä fiilis tätä kuunnellessa ja muitelin ihania iltoja tyttöjen kanssa. Jossain vaiheessa tätä syksyä ajattelin etten itkisi koskaan enään ilosta, mutta nyt uskon että se päivä vielä koittaa. Eilen oli kaverin synttärit, oli oikeesti kiva ilta, en juonut paljoa, ei se ollut mitään "tekohauskanpitoa" miksi kutsun alkoholibileitä. Siis alkoholibileitä sillon, jos se on ainoa keino pitää hauskaa.

Nojoo join vasta loppuillasta pari alkoholipitoista juomaa, muuten olin vesilinjalla. Oli ihana huomata, heitin läppää ja nauroin kavereiden kanssa, melkein kun joskus "hyvinä aikoina", pystyi keskittyä hetkeen ilman, että mielessä on mitään kurjia ajatuksia, jopa aika pitkään. Se mikä vähän yritti latistaa tunnelmaa oli, muistot viime kertaisesta baarireissusta. Siitä on nyt kolme kuukautta, jotenkin se kuitenkin vaivaa. Niin ei saa enään koskaan tapahtua. Muutamia kertoja baarissa mietin, että mitä tapahtuisi jos törmäisin johonkin koulukaveriin tms baarissa, mieli kehitteli ikäviä ajatuksia kohtaamisesta, mitä mulle sanottaisiin tai miten reagoitaisiin, hävitin ajatuksen nopeasti mielestä, se onnistui helposti.

Olen alkanut kyseenalaistaa todella paljon ajatuksiani ja hämmennyn todella usein että mistä kummasta ikävät ajatukset oikeasti ilmestyvät. Eilen olin hyvän kaverini luona, yhden parhaista ystävistäni. Se laittoi mun hiuksia ja ei ollut tyytyväinen lopputulokseen tokan yrityksen jälkeen. Heitin siihen sitten, että ei haittaa voin sanoa juhlissa tai ihmiset voi luulla että olen tehnyt kampauksen itse. Sanoin sen ihan hymy huulilla, sillä jokainen ihminen tietää että olen toivoton tapaus hiustenlaitossa. Nojoo mieli kehitti jo vastauksen kommenttiini, jota jäin odottamaan. Odotin, että sieltä tulee jotain tämän tyylistä "haha ei kukaan uskois että tätä sä oisit tehny". Ystäväni kommentti oli kuitenkin "mua häiritsee silti, kun nään sun hiukset ja tiedän että oon tehny kampauksen". Typerää sinänsä sillä tuo ystävä ei koskaan lannista mua, ei koskaan sano pahaa sanaa, siis ilkeyttää eikä läpälläkään, paitsi jos molemmat on mukana leikissä, mutta ei silloinkaan toista alennetta. Ennemminkin kehutaan ja tsempataan millä tavoin voi kehittyä. Nojoo nämä ajatukset on jostain todella syvältä, lapsuudesta pitkään jatkuneesta mielipahasta, sisäiseen lapseeni on jäänyt jumiin huonommuus kommentit, jotka on ja pysyy siihena asti kunnes ne kysenalaistetaan, käydään läpi ja kiusaaminen loppuu.

Toinen eilinen oivallus kävi, kun kerroin kahdelle kaverille unestani, olin tehnyt jotain väärin ja kaverini suuttui minulle. Kaveri heitti siihen että luulen aina että hän on suuttunut, siis muuallakin kun unessa. Ja se on totta, ei vain tuon kyseisen kaverini kanssa, vaan kaikkien. Muhun tulee järkyttävä ahdistus jos teen virheen, olen varma että olen pilannut kaiken, anteeksipyyntö ei auta, vihaan itseäni. Eikä vain virheistä, myös jos paljastan "väärän" tai "heikon" ominaisuuden itsestäni. En ole täysin käsittänyt, miksi mun reaktio on kamala pelko että joku alkaa vihaamaan tai pitämään mua erilaisena. Jotenkin se liittyy siihen, että ennen oli rooli päällä, sillä tavoin, että olin vain sellainen mitä muut halusivat, tai oikeastaan ajattelin että sellaisena muut voisivat minusta tykätä. En ole tässä asiassa saanut vielä yhteyttä itseeni, joku muisto puuttuu tai montakin, minkä takia mulla on tälläinen pelko, se on siis välillä aivan järkyttävää, oon niin ahdistunet etten saa henkeä, joskus kaverit rauhoittelee ettei joku kaveri ole vihainen mulle yms, rauhoitun jossain vaiheessa, kun tajuan ettei mua jätetä sen takia. Aion selvittää mistä tämä johtuu, on pakko olla jotain tilanteita lapsuudessa, jossa mut on jätetty jonkun virheen tai heikkouden takia. Tai en tiedä joku trauma tähän liittyy, koska tämä häiritsee elämääni aivan suunnattomasti, edes sanoiksi en tätä pelkoa meinaa saada, mutta aion tämän selvittää, jotta voin päästää irti. Ja vielä loppuun, ei ole pelkkä kokemus kun mut on jätetty "muuten vaan", tässä on jotain muutakin, olen varma.