Jotain sekavaa

Oot hyvin pieni,
oot hyvin hauras
On ekat sanat joita kuulet päivittäin,
muttet kuuntele muita,
kuin sitä yhtä,
joka käskee painu alemmas ystäväin,
ja se kaiken sulta syö
ja heti perään vielä lyö
ja sanoo sä pystyt parempaan
Ja kun putoaa hyöhenvyö,
alkaa ikuinen yö
Sä pääset aikaan suurempaan

Sä haluat pois,
sä haluat pakoon
Mä tajuun mutten tahdo ymmärtää
Sä haluat pois,
kun et pystykään,
kaikkeen mitä pitää yrittää
Te tartutte toisiin nyt niin kuin kieli kylmään rautaan
Nyt mä ajattelen mut ääneen sano en,
että sut on kevyempi kantaa hautaan

Tää turruttaa tunteen,
ja tää vie tehon
Ne samat sanat kuulit aina päivittäin
Koin hennon otteen,
näin väsyneen kehon
Pelkäsit liian paljon ystäväin
Olit kaunis kuin tiikeri,
jonka raajoja koristi,
viivat viivojen perään
Ja mä tahdon uskoa, 
että ois vielä toivoa, 
joka aamu kun herään

Kaikenlaista sitä tajuaa. Käsittämätöntä, että oon ollut niin heikko. Käsittämätöntä, että oikeesti vuosikymmenien pilvilinna olikin vain kilpi ja sen sisällä on tyrmä, jonne päivänvalo ei pääse. Kilpi peittää kaiken ja elämä on ihanaa, kunnes tyrmässä on liian ahdasta, kunnes se on niin täynnä, että paine kasvaa äärimmilleen.

Masennusjakso on selätetty. Oon sanonut sen varmaan jo monta kertaa, mutta nyt se on. Se ei silti tee elämästä niin paljon helpompaa, sillä täytyy kamppailla ahdistuksen, ajatuksien ja tunteiden kanssa. Tein kolme keikkavuoroa lastenpsykiatriaselle. Tuttu paikka, oon ollu siellä harjottelussa. Eka päivä oli kamala, jännitysoireet äärimmillään, tai lähestulkoon, ei kuitenkaan sellasta mitä se on joskus ollut. Kykenin puhumaan, mutta ahdisti kuitenkin koska olin todella epävarma, en oo tehny kun pari vuoroa joskus. En nauttinu vuorosta kauheasti, oli muutenkin tosi kiire ja haastavaa. Vuoron jälkeen olin helpottunut, olin selvinnyt. En oo varma mitä työntekijä ajatteli musta, mutta osa ainakin oli ilosia mut nähdessään ja kyseli kuulumisia. En osaa vielä toimia siellä kauhean hyvin, mutta ei kai keikkalaisen tarvitsekkaan.

 Loppuviikolle tuli uusia kyselyitä ja ahdisti ja jännitti ajatus että taas sinne, mutta en voi pakoilla, jännitys lähtee vain altistumalla. Pari seuraavaa vuoroa meni paljon paremmin, osasin oikeesti jo tehä asioita omatoimisesti ja uskon et muhun oltiin semityytyväisiäkin. En jännittänyt vikana päivänä paljoakaan, olin todella rauhassa. Olin viimesenä päivänä ihan korostuneen rauhallinen, nautin työvuorosta, musta oli ihana olla siellä ja auttaa sairaita lapsia. Tein pari pientä virhettä tai sellasta etten heti tajunnut ja piti varmistaa ja vaikka jouduin noloon tilanteeseen, itseviha ei noussut. Nauratti myöhemmin virheeni ja en edes kelaillut mitä kyseinen työntekijä musta ajattelee tai olin sillee ihan sama, mä vaan oon tällänen sähläri. Muiden auttaminenhan mulla sujuu luontevasti, oli ne sitten potilaita, tuttuja tai kavereita, pääsee taas laitettua ittensä taka-alalle. Mutta kyllä mun itsetunto ja luottamuskin nousi, tuolla osastolla työnteko tekee mulle hyvää, siellä on maailman upein henkilökunta, en oo missään tavannut vastaavaa. Joka kerta kun käyn siellä, suuri joukko juttelee mulle, kysyy kuulumisia opintoihin yms liittyen. Ei ikinä tuu oloa, että ketään ärsyttäis että oon siellä.

Nyt ei oo taas pyörinyt omat ihmissuhdekuviot niin paljon mielessä. Tai saan työnnettyä ajatukset taka-alalle. Välillä ahdistaa ja kelailen ja pyörittelen asioita, mutta se menee taas ohi ja välillä pystyn ajatella järjellä. Ahdistus ei oo saanut valtaa, vaikka painajaiset yrittääkin saada mut ahdistumaan lisää. Vielä kolme viikkoa pitää pärjää itekseen, ennenkun on taas terapiaa ja omahoitajakeskusteluja. Huomaan myös kun oon ite työstäny omia ajatusvääristymiä, pakkoajatuksia ja toimintoja, pystyin ymmärtämään paremmin töissä lasten sairauksien vaikutuksia ajatuksiin ja toimintaan. Mä oon nyt pyöritelly läheisriippuvuusjuttuja mielessä ja kaikkea miten toimin ja ajattelen asioista ja tajunnu kuinka häiriintynyttä se on. Ammattikorkeakoulussa käyttäydytään kun aikuiset, ei ketään jätetä ulkopuolelle, ollaan mukavia, eikä suututa tai ajatella pahasti, vaikka kuka tekis minkä valinnan tahansa. Silti mun päänsisällä kaikki on samanlaista kun ala-asteella, ja toimin ihan samalailla, koska pelkään niin paljon, enkä hallitse itseäni ja luulen tietäväni muiden ajatukset ja luulen että ajatus- ja toimintamallini on normaaleja. Toimin ja ajattelen tiettyjen sääntöjen mukaisesti, jotka olen oppinut eräältä mustalta jumalalta.