Turvaväli

Voispa aamulla herätä vaan, herätä sillee et kaikki ois hyvin. Herätä ja olla iloinen, nauraa eikä miettiä kaikkea turhaa ahdistumatta. Olis vaan niin kiva herätä ja tuntea että kaikki tuntuis enemmän kun "ihan okei". Valitanko mä turhasta? Onko se liikaa, kun haluisin vaan tuntea sen että elämä tuntuu joltain. Se tavallinen elämänhalu, miksei se vain voi olla. En mä odota enään aamulla, että ois ilta ja vois mennä nukkumaan. Ollaan tänään katottu leffoja, se on ollut ihan kivaa. Oon nauranu, jutella jotain, ja miettiny koulun alkua, kavereita, mitä teen uutena vuotena. Ei mua oo niin paljon ahdistanu. mietityttää vaan. Oon laitellu eilen paljon kuvia instagramiin, joulukuvia ym. Niistä on tykkäilty, myös ne on tykänny, jotka välillä luulen vihaavansa mua. Siitä tulee hyvä mieli, kyllästymis ym ajatukset kumoutuu. Aivan typerää tehä johtopäätöksiä näin. No ei ahdistus mua saa valtaan. Pystyn ajattelemaan järjellä, että kehittelen paranoidisia juttuja.

En odota koulunalkua, en odota uutta vuotta, en odota viikonloppua, en odota ees huomista. Oikeestaan ihan sama, tai ei. Mä odotan elämänintoa. Se on nykyään niin hetkittäistä. En mä odota mitään suurta ihmettä. Mä odotan että tunnen taas olevan terve. Aiemmin se on selkeästi tuntunut masennusjakson jälkeen. Tai niin mä luulen, mutta päiväkirjamerkintöjen perusteella ei oo ollut hyvää oloa pitkään. Unohdanko mä vaan ikävät asiat. Oonko mä niin tyhmä, että käännän ne pois tietoisuudesta samalla tavalla kun pikkutyttönä.
,
Huomenna aattelin mennä salille, vois vaikka tehä ees tälle kropalle jotain, se nostaa mielialaa. Ja liikkuminen yleensäkki. On niin turhauttavaa olla, kun tunnen olevani sairas. Haluan kaiken ennalleen, edes tilanteen sellaiseksi mitä se oli kesällä. Musta tuntuu et oon sotkenut kaiken, muuttanut kaiken. Kertonut ihmisille liikaa ja mua pidetään tyhmänä. Mua pidetään nolona ja säälittävänä ja sen vuoksi muhun suhtaudutaan eri tavalla. Kaikki oli aiemmin hyvin, kaikkialla muualla paitsi mun sisällä. Pystyin silti nauttimaan hetkistä. Väittävät että helpottaa kun päästää irti. Tyhjentää mielen roskat, niin että puolustusmekanismit raukeaa. Sitten olo tuntuu kevyeltä. Mulla ne on niin vahvana tekemässä elämästä vaikeaa ja ahdistavaa. En kestä muutoksia, mutta haen niitä en pysty olla paikoillani. En kestä että koulu loppuu, sen jälkeen ei oo mitään. Tarviin jotain joka saa mut unohtamaan kaiken, unohtaa kuka on ja miltä tuntuu. Pitäisi pysyä vain etäällä, metrin turvavälillä, silloin ei satu. Silloin ei myöskään tunnu mahtavalta. Mutta silloin kaikki on siedettävää. Mutta en mä halua, mä haluan tuntea, mä haluan tuntea itteni tärkeäksi joillekkin, mä haluan tuntea että mua rakastetaan tai tykätään tai mun seurasta iloitaan, vaikka mut tunnetaan lähes kokonaan, heikkoudet myös.

 Tää matka on vaan tehtävä, pelkään kuolevani tuskaan, kunpa vois vain herätä jonain toisena. Tuskin kenelläkään on koko elämä helppoa. En mä vihaa itseäni, lähinnä vain heikkoutta ja tyhmyyttä, just sitä miks oon antanut ihmisten käyttää mua hyväkseen, mksen oo taistellu vastaan. Eräs kaverini sanoi kerran "en ymmärrä miten susta ei vois tykätä". Se tuntui hyvältä. Ei mulla ole vihamiehiä, musta yleensä tykätään, silti pelkään että ei. Mä haluan olla täysin oma itseni, mutta silti mulle ei ole ihan sama mitä ihmiset ajattelee, mun on pakko saada tietää se. Jos en saa tietää tukahdun ahdistukseen. Sitten kun saan sen tietoon ja huomaan että pelkoni oli turha, ahdistus lievenee. Hetken päästä keksin taas uuden vihjeen, joka lisää epäilyksiä ja ahdistus taas nousee. Aistin ihmisten kasvoilta herkästi mielialan, tunteet, mielipiteet, suhtautumistavat yms, aistin niin herkästi, mutta en osaa tulkita oikein. Tai osaan, mutta syytä tunnetilaan en, ja kohdistan sen suoraan itseeni. Sosiaalinen media on paha, silloin en näe ilmeitä, tulkitsen silloin sanojen perusteella, joskus hymiöihin. Olen siinäkin kovin herkkä tunnistamaan, jos jokin on pielessä. En pysty keskittyä itseeni, enkä ympäristöön tai hetkeen. Keskityn vain ylianalysointiin ja kaikki muu jää huomiotta. Joskus pystyn unohtamaan sen, jos voin olla varma, että kaikki on hyvin. Tämä on vain yksi osa kaikesta. Ja kyllä tulen hulluksi itseni kanssa ja elämäni on haastavaa, luojalle kiitos terapia jatkuu parin viikon päästä.