Viime vuosina, varmaan aina tähän mennessä syksyisin oon ollut iloinen joulun tulosta, pitänyt sitä ihanana juhlana. Tänä vuonna kaikki on mennyt eri tavalla. Onhan mun vointi kai parempaan päin mennyt, ei ole niin masentunut olo, mutta kuitenkin kurja. Sellanen oikeesti kunnolla hyvä olo on poissa. Haluaisin iloita, haluaisin nauraa, haluaisin itkeä ilosta. Toimintakyky on palautunut jonkin verran. Tänään kävin kotona laittamassa kodin sellaisee kuntoon, että voin aloittaa joulun vieton. Tiskasin ja pyykkäsin, kuukausi pari taaksepäin, en olisi onnistunut. Ei mua ois kiinnostanut, en olis pystynyt. Ei se silti nosta mun mielialaa kunnolla.
Kävin myös salilla, oon käyny melko aktiivisesti. Yks päivä oli ihan järkyttävä ahdistus, siis niin paha että monta kertaa matkalla salille meinasin kääntyä takaisin kotiin. Pyöritin inhottavia ajatuksia päässä, kehittelin kauhuajatuksia vuorovaikutustilanteista kavereiteni kanssa. Inhosin taas itseäni kun edes ajattelen tällaisia, pakotin itteni kuitenkin salille, edes vähäksi aikaa juoksemaan. Pikkuhiljaa olo helpottui ja tein rankan treenin, sen jälkeen oli helpompi olla. Olen nyt useaan otteeseen jos ollut vaikea olo mennyt salille. Käyn siellä kyllä myös jos hyvä olo. Treenaaminen on kivaa, oon iloinen kun siinä kehittyy niin nopeasti. Inhottaa mun ulkonäkö, paino, näytän niin lihavalta, en tajua miten mun paino ei lähde laskuun. Mä haluun laihtua, mun on pakko laihtua, haluun taas lihakset takas, haluan laihaksi. En kestä jos uusi lääke lihottaa, se lääke joka on vihdoin saanut mun mielialaa ylöspäin. En sitä voi kuitenkaan lopettaa, en halua, en nyt kun kuukausien 24/7 paha olo on väistynyt. On vaan treenattava enemmän, hillitä syömistä.
Enään pari viikkoa, kun terapiani jatkuu. Se tarkoittaa, että koulu jatkuu. Se tarkoittaa että ahdistus lisääntyy. Mun on pystyttävä hallita ahdistukseni. Mua jännittää miten asiat lähtee sujuu kavereiden kanssa. Mä oon hallinnut käytökseni nyt useamman viikon, silti mä kelailen mitä porukka ajattelee, haluaako ylipäätää viettää aikaa mun kanssa. Ostin kirjan läheisriippuvuudesta, se oli oikeesti kamalaa luettavaa. Aloin ymmärtää itteäni taas enemmän ja enemmän. Oli kyl ihan käsittämätöntä miten 100 sivua tekstiä voi kertoa lähestulkoon mun elämästä ja tajuta vasta nyt miten käyttäytyy, mitä tuntee ja miksi. Ostin kirjan mun sosiaalisista peloista ja herkkyydestä. Sitä en oo vielä tarkemmin lukenut, mutta se on varmaan myös avartava kirja. Yritän olla miettimättä koulun alkua, pelkään että pelkoni toteutuu, pelkään etten pysty olla koulussa, pelkään että kohta makaan taas yksin kotona, yksinäisenä, ahdistuneena ja juuri niin yksin, siinä maailmassa jota kukaan ei ymmärrä.
En jaksa paineita, en jaksa sitä kun ihmiset sanoo lopeta rypeminen, päätä että olet onnellinen. Keskity positiivisuuksiin. En kestä sitä kun itken ja huudan ja se tulkitaan huomionhauiksi ja siihen että haluan vatvoa vain ongelmiani, eikä mua kiinnosta mitä muille kuuluu. En kestä sitä, kun muhun suhtaudutaan eri tavalla, mun kanssa ei haluta olla enään tai siitä ei nautita samalla tavalla enään. En kestä kun ihmiset ei enään tule niin iloisiksi mut nähdessään kun aiemmin. En kestä kun ihmiset on vain helpottuneita, jos en ole paikalla. Ei sen takia että olisin hirveä, en ole, vaan sen takia, koska voimat mun tukemiseen on lopussa. Yritän nauttia hetkestä, nyt on ihan kiva olla, toivon että asiat vielä järjestyy. Nyt aion nauttia joulusta, sillä tavoin kun se on mahdollista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti