Kun on alhaalla käynyt niin huipulla tuulen tuntee

Olen kaatunut langennut loukkoihin,
joista auennut on ovi ainut alaspäin
ja niihin mun haaveet haudattiin
sain uudet haaveet ja nousin
kauas päässyt oon
enkä sun surulapsesi tahtonut koskaan, mä olla
vaan nousta korkeuksiin

Mun kipukynnys on taivaan korkuinen, ja siitä sinä ansaitset suuren kiitoksen
Kun on alhaalla käynyt niin huipulla tuulen tuntee
se saa
sydämeen sen, yksinäisyyden, palaamaan

Muutama päivä tätä vuotta jäljellä. En tiiä oonko tällä kertaa huojentunut vai en. Tää on ollut kamala vuosi, mutta myös ihana vuosi. 29.8 lähtien on ollut pääosin melko hirveetä. Oon itkenyt tänä vuonna varmasti enemmän kun minään vuonna. Oon siis itkenyt vaan koko ajan, oon ollu ihan herkillä. Silmät vaan kostuu, koita siinä sit yrittää esittää että kaikki on hyvin. Ei mun tarkotus oo esittää, mutta tuntuu niin typerältä, kun tutut tai kaverit, joiden kanssa en oo niin läheinen, kyselee miten menee. Kyyneleet on jo silmissä, joten ei kai auta muuta kun sano että ei kovin hyvin

. Nyt ylenmääräinen itkeminen on loppunut toistaseksi, viimeksi itketti kunnolla kun sain sähköpostin kielten opettajilta etten saakkaan suorittaa kieliä itsenäisesti. Tipuin korkealta ja kovaa, vaikka olinkin pelännyt että en saisi. En kykene vieraassa ryhmässä harjoitella suullisia tehtäviä ruotsiksi ja englanniksi, saati suorittaa suullista tenttiä. Maikan kommentti oli monia jännittää alussa, mutta parin ekan tunnin jälkeen jännitys helpottaa. Kunpa se olisikin niin, mutta en mä voi vääntää, oma vikani kun oon tähän kouluun saapunut, vaikka tiesin mitä on edessä. Ens syksynä mul on 210 opintopistettä luultavasti kasassa, liikaa valinnaisia, mutta kielten opinnot suorittamatta. Oonko tyhmä vai tyhmä kun suoritan koulua saan hyviä arvosanoja ja en silti luultavasti tule saamaan tutkintotodistusta käsiini, enkä siis valmistu sairaanhoitajaksi. Jokatapauksessa kevään lukkariin ei mahdu enempää mitään ylimäärästä. Mulla on jo kaikki oman ryhmän jutut jo, lisäksi opinnäytetyöjutut lisänä, joka on jo tosi paljon ja aion vielä suorittaa rästitenttejä ja vielä yhden opintojakson, joka viime syksyltä jäi. Ensi syksynä voin sitten kärvistellä kun kaikki on niin pienestä kiinni.

Aina tauon jälkeen jännitän miten koulussa lähtee sujujmaan. Uskon itseeni ja toiveet korkeella, ehkäpä kaikki onkin taas hyvin. Olen niin monta kertaa pettynyt, kavereihini, niiden suhtautumistapaan ja itseeni. Lähinnä vain itseeni. Tällä kertaa mulla ei oo toiveet korkeella. Tiedän, että ainakin ensimmäiset päivät tulee olemaan hirveät, ahdistusta ja kamalia ajatuksia. Käyttäydyn typerästi, sillä tavoin että mut tulkitaan väärin. Jos asiat sujuu paremmin, mieliala nousee, mutta nyt en aio odottaa liikoja. Mulla on ainoastaan yksi tavoite, pysyä kasassa edes jollain tasolla. Tiedän, etten mä saa mitään ylimäärästä huomiota, kaikki on samalla tavalla kun viime syksynäkin. Yritän olla saamatta ahdistuskohtausta, jos alkaa liikaa ahdistaa otan lääkettä tai poistun tilanteesta, aion itkeä yksin. Mä toivon silti että saisin suoritettua opintoja, ettei ahdistus olisi liikaa läsnä. Oon kuormittanut koulukavereitani kamalasti, toivon silti että ystävyys ja kaveruus säilyy, etten olisi vielä sotkenut kaikkea. Toivon että muut haluaisi vielä viettää mun kanssa aikaa, haluaisin puhua välit selviksi. Yritän keskittyä kouluun ja koulutehtäviin. Keikkailu lasten psykalla on tehnyt mulle hyvää, en pyörittele ajatuksia vaan pystyn keskittyä työntekoon. Yritän käyttää energiani työntekoon, koulujuttuihin ja treenaamiseen.

Masennus ei oo nyt pahana, ehkä lievänä kuitenkin. Nukkuminen sujuu, mirtatsapiini tukena, ilman sitä en nukahda. Oon saanu nukuttua jo kuukausia, unirytmi jopa melko hyvä. En nuku päivisin, välilllä yritän mutta se ei onnistu. Liikun paljon, käyn koirani kanssa lenkeillä ja paljon salilla. Oon kyennyt sellaiseen jo useamman viikon, jos saan sen pidettyä jatkuvana, se tukee mielialan korkealla pysymisen. En ole myöskään tarvinnut tarvittavia ahdistuslääkkeitä pitkään aikaan, pari kertaa kuukauden aikana. Asiat on oikeasti lähteneet parempaan, vointi oli täysin päinvastainen vielä kuukausi sitten. Välillä turhaudun kun ei huvita tehä mitään, mutta se ei kestä kauaa. Päivät on jonkin asteisesti pakkopullaa, mutta en mä halua elämän loppuneen. Pelot ja ajatusvääristymät vaivaavat, mutta ymmärrän syyt niihin, enkä oo niin hukassa niiden kanssa. Oon löytänyt hallintakeinoja ja melko kovankin ahdistuksen vallassa saan pidettyä itteni kasassa, enkä ole viime aikoina vahingoittanut itseäni, enkä lähetellyt ikäviä viestejä, joita katuisin myöhemmin. Ihan viime viikkoina, siis parina ei ole ollut maniatyyppistäkään käyttäytymistä, mutta voi olla että jos asiat lähtee parempaan vielä, innostun asioista, voi lähteä käsistä, mutta olen oppinut rauhoittamaan myös itseäni. Tällä hetkellä suurin huolenaihe on uusi vuosi, mutta yritän olla miettimättä sitä, eiköhän asiat selviydy tässä muutaman päivän sisällä. Nyt oon rauhallinen, en missään maniassa ja ajattelen silti asioista näinkin järkevästi. Kirjoittaminen auttaa, aloittaessani tätä kirjoitusta, olo oli vaikeampi, nyt melkein hymyilyttää ihan muuten vaan.